Vinkkejä tuleville Au paireille

Suunnitteluvaihe

Millainen ihminen sopii au pairiksi?
Aina hoetaan, että au pairiksi haluavan pitää olla todella lapsirakas, mutta se ei ole täysin totta. Joo, tietenkään et voi vihata lapsia, mutta ei niiden tarvitse olla mikään lempiasia maailmassa. Mun mielestä au pairiksi sopii ihminen, joka haluaa nähdä maailmaa, on suvaitsevainen, vastuuntuntoinen, hyvin käyttäytyvä, avoin uusille kokemuksille ja se kuuluisa, ei vihaa lapsia. Lastenhoitokokemuksesta on hyötyä, mutta ilman sitä voi päästä myös au pairiksi. Riippuu vähän perheestä/toimistosta/kohteesta.

Kohdemaan valitseminen
Jokaisella, jolla on haaveena au pairiksi lähteminen, on varmasti myös mielessään joku maa, jonne lähteminen kiinnostaisi. Joillain saattaa olla listallaan monia maita ja toisella ei ehkä yhtään. Kohdemaata miettiessä kannattaa miettiä, kuinka kauas on valmis lähtemään, haluaako, että kohteessa puhutaan englantia ja miten erilaiseen kulttuuriin uskoo voivansa sopeutua. Luonnollisesti jokainen ihminen on erilainen ja toiselle USA voi olla liian tylsä kohde kun taas toiselle liian rohkea veto. Mieti millainen ihminen itse olet ja kirjoita eri maista vaikka ylös plussia ja miinuksia.
Tässä muutamia seikkoja, joiden miettiminen ehkä helpottaa päätöksen tekoa:
- Euroopan sisällä pysyminen on helpompaa, sillä ei tarvitse järjestellä viisumeita ja lennotkin ovat halvempia kuin kaukomaihin.
- Englanninkielisissä maissa kommunikointi perheen ja paikallisten kanssa, sekä virallisissa tilanteissa on helpompaa.
- Haluatko parantaa englannin kielen taitojasi, kehittää jonkun vieraankielen osaamista vai opetella kokonaan uuden kielen?
- Mitä erilaisempaan paikkaan lähdet, sitä enemmän uusia kokemuksia saat.
- Kuinka paljon eläminen maksaa kohdemaassa?
- Suunnitteletko tulevasi käymään Suomessa jossain vaiheessa? Mitä lähempänä olet, sitä helpompaa se on.
- Onko jokin maa/paikka, joka on aina kiinnostanut syystä tai toisesta? Oletko ehkä jopa harkinnut opiskelevasi tulevaisuudessa jossain maassa/kaupungissa?

Kiinnostaako Kiinaan lähteminen? Lue TÄSTÄ postauksesta lisää!

Kuinka pitkäksi aikaa kannattaa lähteä?
Tämä on tietysti paljon kiinni siitä, kauanko aikaa sinulla on ylipäätään käytettävissä. Onko käsillä välivuosi, kesäloma vai jokin muu? Kannattaa muistaa, että au pairina oleminen ei tarkoita lomailua ja kavereiden kanssa hengaamista 24/7, joten älä ilmoita olevasi paikassa 12kk, jos et jaksa tehdä töitä vuodenpäivät.
   Itse laitoin hakemukseen, että aion olla au pair 9kk, mutta loppujen lopuksi olin paikalla 7kk. Itselleni ainakin 9kk olisi ollut aivan liian pitkä aika ja 7kk oli pakkopullaa aina välillä. Olin ajatellut vain sitä, kuinka pitkään haluan olla Kiinassa, en kuinka pitkään haluan olla au pair = töissä. Kuinka monta kuukautta jaksat olla töissä (omassa tilanteessani vain yhdellä vapaapäivällä viikossa)? Entä haluatko jäädä maahan matkustelemaan au pair -töiden jälkeen? Varaa sille aikaa jos epäilet, että et töiden lomassa nää kaikkea, mitä haluaisit nähdä.
   Oman kokemuksen mukaan ihmisiä alkaa siinä 3-4kk kohdilla kyllästyttämään au pairin työt, koska se harvemmalle soveltuu pitkäaikaiseksi työksi ja itsekin itkeskelin parit kerrat väsymystä.

HUOM. Tietystikään kukaan ei voi pakottaa sinua olemaan töissä pidempää kuin itse haluat, joten vaikka olisit lupautunut olemaan vuoden ja oletkin loppu jo 3kk päästä, ei kukaan lukitse sinua kahleilla kiinni talon seinään. Ei siis kannata ottaa liikaa paineita. Myös ajan pidentäminen voi onnistua, mikään ei siis ole kiveen kirjoitettua!

Ennen lähtöä

Perheen valitseminen
Moni sanoo, että oikean perheen kohdalla vaan tulee sellainen tunne, että se on juuri se perhe itselleen, mutta itselläni ei tällaista tunnetta tullut ja kaikki meni silti loistavasti! Se, kuinka paljon vaivaa täytyy itse nähdä perheen löytämisen eteen, riippuu vähän lähteekö toimiston kautta vai itsenäisesti. Toimistot välittävät sinulle perheitä ja näin siis vain odotat heidän ilmoitustaan kun taas itsenäisesti lähtiessäsi  joudut itse pyöriä au pair -nettisivuilla ja viestitellä monien perheiden kanssa.
Pohdittavaa:
- Kuinka montaa ja minkä ikäistä lasta olet valmis hoitamaan? Oletko parempi tyttöjen kuin poikien kanssa tai toisinpäin?
- Missä perhe asuu? Vaikuttaako kaupunki viihtyisältä? Asuvatko he keskustassa vai maaseudulla? Onko kaupungissa muita au paireja/ulkomaalaisia/ikäistä seuraa? Onko siellä mahdollisuuksia harrastaa tai viettää aikaa muualla kuin kotona?
- Onko perhe paikallinen, suomalainen tai puoliksi suomalainen?
- Ovatko vanhemmat yhdessä vai onko kyseessä yksinhuoltajaperhe? Haluaisitko asua YH-isän kanssa?
- Käyvätkö lapset koulussa/päiväkodissa?
- Onko lemmikkejä? Oletko allerginen?
- Onko perheellä ollut ennen au paireja?
- Millaisia työtehtäviä sinulla olisi (voivat vaihdella perheittäin suuresti)?
- Millainen luonne lapsella/lapsilla on? Ovatko he ujoja vai todella villejä? Millainen itse olet? Minkälaisen lapsen kanssa tulisit toimeen, entä minkälaisen kanssa et pärjäisi?
- Mitä harrastuksia lapsilla/perheellä on? Onko teillä yhteisiä kiinnostuksen kohteita?
- Vaikuttaako perhe tiukalta vai rennolta? Onko lapsilla paljon sääntöjä? Olisiko sinullakin tarkat kotiintuloajat jne?
- Olisiko käytössäsi auto? Tarvitseeko sitä?
KYSY PERHEELTÄ MAHDOLLISIMMAN PALJON VIDEOHAASTATTELUSSA!

Yleensä jos perhe kertoo kaikista hienouksista/vapauksista, joita tulisit saamaan, jätetään jotain muuta kertomatta. Jos itse hakisit perheellesi au pairia, haluaisitko hänen tulevan vain siksi, että saa ison huoneen ja pihalla on uima-allas vai siksi, että hän kokee olevansa hyvä au pair juuri teidän perheelle? Niin, miksi joku siis yrittäisi lahjoa au pairin perheeseensä, ellei jokin asia olisi sellaista, jonka takia hän luultavasti ei muuten tulisi?
   Oma perheeni kertoi hyvin vähän mitään tietoa asumisoloistaan ja muista yksityiskohdista (TÄMÄ VOI MYÖS OLLA HUONO MERKKI), mutta he olivat aivan loistava perhe ja minulla oli oma asunto. Hyviä asioita ei tarvitse mainostaa jos perhe on muuten hyvä.

Yhteydenpito perheen kanssa

Sen jälkeen kun olette valinneet toisenne ja lähtöpäiväkin saattaa jo olla selvillä, ei mitään "pakollista" hoidettavaa perheen kanssa enää ole. On kuitenkin hyvä kuitenkin laittaa viestiä aina välillä, sillä on sata kertaa helpompi mennä perheeseen, jonka tuntee edes jotenkin kuin muuttaa aivan vieraiden ihmisten nurkkiin. Mitä pidempi aika perheen löytymisestä on lähtöpäivään, sitä tärkeämpää on pitää yhteyttä, jotta toinen osapuoli ei ole jokin pimennosta pilkottava hahmo, jolle puhuit kerran, pari puolivuotta sitten. Ihan yksinkertainen kuulumisten tai jonkin mieltä askarruttavan seikan kysyminen pitää sinut perheen mielessä.

Pakkaaminen

Pakkaamisesta on ihmisillä sata mielipidettä ja mun pakkauslistapostauksen voit lukea TÄSTÄ. En edes takaisin kotiin palanneena osaa sanoa kunnolla, kannattaako mukaan ottaa todella vähän vai ihan normaalisti vaatteita. Sen sanon, että lisämatkalaukun maksaminen lentokentällä maksaa 200$, itsehän sen jouduin maksamaan kun lähdin matkaan lähes täydellä matkalaukulla (, josta tilaa veivät tietty tuliaiset myös) ja paikanpäällä tuli shoppailtua kerran jos toisenkin.
   Tuliaisissa ota huomioon maan kulttuuri, onko jotain, mitä ei ole korrektia antaa lahjaksi tai jotain, mikä olisi erittäin suotavaa? Vie jotain suomalaista. Afrikan tähti on loistava idea, sillä siitä saa myös tekemistä lasten kanssa ja peli jää perheelle talteen lähtösikin jälkeen (elleivät lapset kadota kaikkia rahoja ja myöhemmin uusia rahoja, jotka askartelit käsin T: kokemusta on).
   Yksiä tärkeitä Suomesta mukaan otettava juttuja ovat lääkkeet. Olet tottunut suomalaisiin merkkeihin ja tiedät suunnilleen kaikkien vaikutukset jne. Jos olet kamalan päänsäryn kourissa, tuskin haluat lähteä etsimään apteekkia jostain ja sitten yrittää pohtia, mikä ulkomaalaisista vastineista olisi paras.
   Toinen tärppi ovat lämpimät vaatteet. Sisälämmitys ei todellakaan ole yhtä hyvä kuin Suomessa useimmissa paikoissa ja varsinkin öisin voi olla todella kylmä. Mukaan siis villasukkia ja pitkiä yökkärihousuja!

Paikanpäällä

- Ensivaikutelma on supertärkeä! Vaikka olisit missä jetlagissa, hymyile, kysele, ole kohtelias ja tee parhaasi. Automatkalla lentokentältä kotiin yritä jutella mahdollisimman paljon, vaikka se kuinka sotisikin suomalaisuuttasi vastaan. On todella vaikeaa muuttaa perheen käsitystä sinusta jälkikäteen (vaikka kyllähän se varsinkin negatiiviseen suuntaan onnistuu).
- Yritä saada lapsiin kontakti mahdollisimman nopeasti. Leiki, selvitä mistä he pitävät, kehitä yhteisiä vitsejä/leikkejä. Älä kuitenkaan unohda, että olet auktoriteettihahmo, älä siis hyväksy mitä tahansa käytöstä!
- Kirjoita sopimus perheen kanssa. Näin on selvää, mitä sinulta odotetaan ja mistä on sovittu palkan, työajan ja muun suhteen. Ongelmatilanteessa ei tule sana sanaa vastaan -tilanteita, vaan molemmilla osapuolilla on mustaa valkoisella.
- Juttele vanhempien kanssa. Ihan paras kaveri ei tarvitse yrittää olla, mutta hyvä suhde kannattaa saavuttaa, asuttehan yhdessä ja he ovat pomojasi.
- Hanki ystäviä. Onko mahdollisella toimistollasi aktiviteettejä tai kielitunteja? Onko kaupungillasi au pair -ryhmä facebookissa? Onko host perheen tuttavilla au paireja? Mikäli au paireja ei löydy, voit lähetellä viestejä maan/kaupungin au pair -toimistoihin ja kysyä mahdollisten samalla alueilla olevien au pairejen yhteystietoja.
   Tietysti voit olla ystävä muidenkin kuin au pairien kanssa. Mene tapahtumiin, harrasta, ole aktiivinen, vaikka se olisikin vaikeaa, eikä aluksi luontevaa. Riippuu varmaan vähän maasta, onko paikallisiin helppo tutustua.
   Sain itse vinkit: 1) mene yliopiston alueelle hengailemaan vaikka kahvilaan ja ala rohkeasti puhumaan opiskelijoille (tosin Kiinassa valkoinen ihonväri tekee oman osansa siinä, että ihmiset kiinnostuvat sinusta) 2) lataa sovellus kännykään / liity nettiyhteisöön, jossa voi opettaa paikallisille kieltä. Harva haluaa oppia suomea, mutta ehkä joku haluaa harjoitella englantiaan.
- Ole aktiivinen. Lähde potentiaalisten ystävien kanssa ulos aina kun ehdotetaan ja muista itsekin pyytää muita jonnekin. Vaikka väsyttäisi, yritä mennä mahdollisimman paljon mukaan, sillä muuten tulee helposti au pair -ajasta yksinäistä.
- Pidä yhteyttä perheeseen ja kavereihin kotona.
- Hyväksy koti-ikävä. Se saattaa olla todella suuri ja saapua usein tai sitten et pahemmin pode koko juttua. Riippuu ihmisestä ja oloista host perheessä. Kun koti-ikävä iskee, kannattaa ottaa yhteyttä kotiin, ehkä syödä mukaan otettua Fazerin suklaata ja olla säikähtämättä. Jos ikävä on todella suuri, kannattaa siitä kertoa host perheelle, joka huomaa pian jonkun olevan vialla ja voi luulla sen johtuvan heistä.
- Koe, näe, tee! Ota kaikki mahdollinen irti ajastasi au pairina.
- Älä laita kaikkea taskurahaa säästöön ja pihistele kaikessa. Tarkoituksena ei ole kasvattaa numeroa pankkitilissä. Jos jokun retki/asia kiinnostaa, ei kannata pihistellä. Nyt on se aika tehdä mahdollisimman paljon.
- Käytä paikallista kieltä, oli se sitten englanti, ranska, ruotsi tai vaikka kiina.
- Kirjoita päiväkirjaa/blogia. Omia fiiliksiä on mahtava lukea myöhemmin, varsinkin vaikka kymmenen vuoden päästä. Asiat unohtuvat muuten.
- Ota kuvia
- Aina ei ole helppoa, mutta älä luovuta!- Mieti, mitä haluat Au pair -vuodeltasi.- Ota tavoitteeksi/haasteeksi itsenäistyminen ja kasvaminen.
- Ole rehellinen- Älä pelkää vaihtaa perhettä. Jos et koe olevasi arvostettu, teet liikaa töitä tai et vain tule toimeen perheenjäsenten kanssa, älä epäröi vaihtaa perhettä. Se on SINUN vuotesi ja sinun on oikeus nauttia siitä.
- Elä täysillä ja pidä hauskaa - mutta pidä järki kädessä!

~ ~ ~

Au pairiksi Kiinaan?

Nyt alkaa olla käsillä ne hetket kun pitäisi miettiä, mitä sitä elämällään ensi vuonna tekisi. Itsellänikin siitä on noin tasan vuosi aikaa kun pistin pyörät pyörimään Kiinaan au pairiksi lähtöä varten ja siksi haluaisinkin jakaa omaa tietämystäni, jotta joku jossain ehkä innostuisi seuraamaan samaa polkua kuin minä. Varsinkin lukion päättävillä saattaa vielä olla iso kysymysmerkki ensi vuoden päällä, miksipäs ei lähteä au pairiksi Kiinaan? Tai ehkä joku on jo tehnyt päätöksen lähteä au pairiksi, mutta poukkoilee eri maavaihtoehtojen väleillä. Tämä postaus toivottavasti auttaa jotain jossain, lisäkysymyksiä saa toki esittää myös!

 

Miksi itse lähdin juuri Kiinaan?
"Kiinaan?" oli kysymys, jonka kuulin melkein joka kerta sen jälkeen kun keskustelukumppani oli kuullut kohdemaani, eikä ihmekään, sillä Kiina ei ole mikään tavallisin au pair -maa. Miksi siis Kiina?
   Ensimmäinen valintanihan oli Japani, jonne ei kuitenkaan ihan helposti pääse au pairiksi ja siksi omakin suunnitelmani kaatui. Kiinassa aupparointi-idea tuli googlailun jälkeen ja se tärppäsi aika nopeasti. Olen aina rakastanut kielten opiskelua ja halusin lukion jälkeen lähteä jonnekin pidemmäksi aikaa oppimaan uutta kieltä, mikä karsi pois englanninkieliset maat. Eurooppalaisista suurkielistä olisi tietysti löytynyt vaihtoehtoja myös, mutta halusin laajentaa kielitaitojani laajemmalle ja oppia "harvinaisemman" kielen, joka kuitenkin todellisuudessa on yksiä maailman puhutuimmista kielistä. Aasian kielistä on varmasti hyötyä työmarkkinoilla tulevaisuudessa.
   Kielipuolen lisäksi, on Aasia aina kiehtonut muutenkin, eikä vain perinteisten juttujen ja manga yms. kulttuurin takia (, jollaiseksi ihmeen moni mieltää Aasian) vaan ihan normaalin elämän takia. Aasiassa on ihan erilainen nykykulttuuri verrattuna länsimaihin ja se kiehtoi. Ja nykykulttuurilla meinaan siis nimenomaan ihan normaalia arkea, joka on verrattavissa eurooppalaiseenkin arkeen; normaaleja ihmisiä ja kulkuneuvoja, miltä kadut näyttävät ja miten ihmiset pukeutuvat (ei lolitoiksi :D). Oon vaan aina kokenut, että jossain Aasian suurkaupungissa on se mun paikka. Rakastan pilvenpiirtäjiä ja suuria mainostauluja, sokkeloisia metrokarttoja ja ihmismassoja (kunhan ei ihan tarvitsisi lyttääntyä julkisissa kulkuvälineissä), miljoonia ruokapaikkoja ja ostareita tarjoavia kaupunkeja ja sitä kun katumuoti on kuin muotikatalogista.

Sanlitun  三里屯

Millaista on olla au pair Kiinassa (VS muissa maissa)?
(Ottakaa huomioon, että en tosiaan oo ollut missään muussa maassa au pairina, joten kaikki perustuu vaan mun lukemiin/kuulemiin asioihin ja omiin olettamuksiin).
- Koska Kiinassa varallisuus on jakautunut ihmisten kesken eritavalla kuin länsimaissa yleensä, tarkoittaa se sitä, että au paireja ottavat perheet ovat usein vähintäänkin ylempää keskiluokkaa (poikkeuksia voi totta kai esiintyä!! Ei kannata lähteä matkaan vaan siksi, että saisi rikkaan perheen), kun taas USAssa/Eurooppaaa/Ausseissa perheet ovat ihan normaaleja perheitä (?).
- Samaisesta varakkuus-syystä johtuen, on perheillä usein ainakin yksi ayi (= kodinhoitaja, joka asuu paikanpäällä). Joillain perheillä voi olla myös erikseen kokkeja, siivoajia ja lastenhoitajia ja ehkä jopa englannin ja/tai kiinan opettaja. Au pair ei siis ole ainut työntekijä, minkä takia hän ei ole niin erikoinen (hyvässä ja pahassa). Au pair on kuitenkin ainut ulkomaalainen (ainakin länsimaalainen), lyhyen pestin tekevä ja nimenomaa lapsia edistämään palkattu ihminen, jonka takia hän on ns. paremmassa asemassa kuin muut työntekijät, jotka usein ovat köyhistä kylistä suurkaupunkiin haluavia. Au pair ei tule Kiinaan tavoittelemaan "parempaa elämää" ja on siksi ylempiarvoinen (kuulostaa aika karulta, mutta näin se usein on).
- Kiinassa perheen vanhemmat ovat vähemmän kotona ja tämän takia heihin ei synny yhtä syvää sidettä kuin ehkä muissa maissa. Perhe-käsite on muutenkin erilainen, koska työntekijöitä on ja menestyneet vanhemmat ovat paljon omissa hommissaan. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, itse olin hyvissä ja rennoissa väleissä molempien perheiden äitien kanssa (ekassa perheessä isä ei siis puhunut englantia ja tokassa isä asui Etelä-Kiinassa töiden takia, eikä kyllä puhunut englantiakaan). Perheretkiä tehtiin grillaamaan Pekingin ulkopuolelle ja rantakaupunkiin, ei siis ole ihan kylmää meininkiä!
- Isovanhempi saattaa asua samassa asunnossa (, mutta hän ei siis kuulu mitenkään au pairin työtehtäviin ikinä).
- Au pair on Kiinassa usein englannin opettaja, eli pääasiallinen työtehtävä on puhua lapsen/lasten kanssa englantia. Monet pitävät ihan englannin tunteja au pair -lapsilleen, mutta itse en kummassakaan perheessä tätä tehnyt (host perhe tietysti kertoo, että kuuluvatko ihan "viralliset" kielitunnit työtehtäviin). Englanninkielisissä maissa ei tietenkään kieltä opeteta lapsille ja en tiedä onko muun kielisissä maissakin au pairin tarkoitus puhua enimmäkseen paikallista kieltä, mutta Kiinassa tärkeintä on saada lapset oppimaan englantia. Kiinaa heille ei siis puhuta (ellei nyt halua harjoitella aina välillä).
- Lapsilla on usein paljon harrastuksia, myös alle kouluikäisillä
- Au pairit yleensä sijoittuvat suuriin kaupunkeihin, kaikista yleisimmin Pekingiin. Muita au paireja löytyy siis.
- Perheet ovat todennäköisemmin sellaisia "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa" -tapauksia, kuin muissa maissa (EHKÄ). Itselläni molemmat perheet olivat kuitenkin aivan supereita ja monilla kavereillakin on ollut hyviä, joten turha pelätä. Jos huono perhe sattuu kohdalle, sen voi huomata jo haastatteluvaiheessa, mutta jos ei, perhettä voi aina vaihtaa (ja helposti, ainakin Pekingissä).
- Kaikkialle mennään autolla, jota ajaa siis yleensä kuski.
- Kulttuurieroja on enemmän, mutta ainakin itse sopeuduin helposti. Suurin ruoan lisäksi on ehkä vanhempien suhde lapsiin ja kuinka lapsia kasvatetaan.

Kiinan muurilla - postaukseen TÄSTÄ

Plussia ja miinuksia Kiinassa aupparoinnista?
+ Opit kiinaa, maailman puhutuinta kieltä
+ Kiinan lisäksi englannin kielen taidot parantuvat myös
+ Mahtava etu työelämässä, että on asunut Kiinassa
+ Pääset näkemään helposti maan, joka ei ole länsimaa
+ Työnkuvaan ei kuulu kotityöt, auton ajaminen, yövuorot jne..
+ Näet todella erilaista elämää
+ Kielitunnit kuuluvat hintaan (ainakin Allianssin kautta mennessä)
+ Au pairit (ainakin meidän toimistolla) ovat tiivis porukka, jossa kaikki ovat tervetulleita ja yhdessä tehdään kaikenlaista
... (tässä nyt pari) ...

- Työtunteja on usein paljon (mutta niin voi hyvinkin olla muissakin maissa)
- Jos asuinalue on kaukana kaikesta, voi kestää pitkään päästä keskustaan (jälleen, voi tapahtua muuallakin)
- Lapset ovat aina ainakin vähän piloille lellittyjä (, mutta jos tulette toimeen, ei suurempia ongelmia synny)
- Viisumiongelmat saattavat lyhentää au pair -jakson kestoa
- Nettiblokkaukset ärsyttää yleisesti
- Liikkuminen paikasta toiseen hidasta
- Saasteet
... Hmm ...

Houhai lake - niin kaunis iltaisin

Toimistolla vai ei?
Kuten sanottu, itse menin Allianssin kautta ja Kiinan päässä toimisto oli China Educators. Moni haukkuu toimistot lyttyyn ja sanoo niiden vaikeuttavan asioita enemmän kuin helpottavan niitä, mutta ainakin omalla kohdalla näin ei ollut. Omalla kohdalla ei ongelmia ollut, joten toimisto ei luonnollisesti päässyt näyttämään kykyjään siinä asiassa, mutta oli kiva tietää, että jos jotain tulisi, olisi joku auttamassa.  Allianssi oli hyvä ja auttoi kaikenmaailman kysymysten kanssa ja oli muutenkin tukena.
   Toimisto auttaa kommunikoimaan perheen kanssa jos vanhemmat eivät puhu sujuvaa englantia tai ovat paljon poissa, tämä auttoi minua paljon varsinkin alkuvaiheessa kun en ollut tottunut chinglishiin. Kaverit ovat valittaneet, että toimisto ei ota tosissaan jos valittaa perheestä ja haluaisi vaihtaa tai haluaa lopettaa sopimuksen etuajassa. Toimisto tietysti haluaa tehdä rahaa ja sitä he saavat perheiltä au pairien kautta, joten ei ihmekään, että he yrittävät saada au pairit jäämään perheisiin. Sanoisin kuitenkin, että ainakin China Educators on hyvä toimisto ja työntekijät kyselevät vilpittömästi kuulumisia. He myös auttavat käytännönasioissa, kuten pankkitilin avaamisessa, postipakettien lähettämisessä ja vastaanottamisessa, viisuminjatkohakemusten tekemisessä, jne.. Suuri plussa toimistoilla ovat kielitunnit ja erilaiset aktiviteetit. Niissä tutustuu helposti muihin au paireihin.
   Moni menee omatoimisesti au pairiksi eli välissä ei ole toimistoa hoitamassa asioita. En tiedä miten tämä hoituisi Kiinan kanssa, ainakin viisumi olisi paljon vaikeampi saada. Ensikertalaisen olisi varmaan todella vaikeaa mennä au pairiksi Kiinaan, mutta kokeneempana en uskoisi sen olevan ongelma. Mahdollista siis on - ensikertalaisellekin.

Au paireja, toimistolaisia ja taichi-aktiviteetin ope

Suosittelisinko itse Kiinaa omien kokemusten jälkeen?
KYLLÄ. Yleisesti ihan mihin tahansa ulkomaille lähteminen on positiivista, mutta mitä vieraampaan kulttuuriin menee, sitä enemmän kokemuksia karttuu ja uutta oppii. Ulkomailla oppii pitämään omia puoliaan, luottamaan itseensä ja saa rohkeutta. On virkistävää lähteä jonnekin, jossa kenelläkään ei ole ennakko-oletuksia sinusta, eikä sinulla kestään. Voi vapaasti rakentaa omaa itseään ilman arkkivihollistaan tai menneisyyden kummituksia. Voi vaan vapaasti olla mitä haluaa.
   Kiinaan lähteminen takaa muistettavan kokemuksen ihan vähemmistökansalaisena olemisesta ja kieltä osaamattomuudesta lähtien siihen, että asuu monimiljoona kaupungissa - ja oppii liikkumaan siellä (joskin vain omilla normialueillaan, Peking on kuitenkin aivan hullun iso!). Pikkuhiljaa kiinaakin alkaa ymmärtämään ja rohkaistuu käyttämään vierasta kieltä perustervehdyksiä enemmän. Se on upea tunne.
   Au pairius on rankkaa ihan kaikissa maissa, mutta ei sen takia kannata jättää tarttumatta tilaisuuteen. Kun kohtaa vaikeita tilanteita, kasvaa eniten. Vaikka itsekin tirauttelin kyyneleitä pelkän väsymyksen takia, en todellakaan kadu, että lähdin. Moni ehkä vierastaa Kiinaan lähtemistä, mutta itse en voisi kuvitella olevani au pair missään muualla. Jos Kiina houkuttelee yhtään, kannattaa lähteä. Takaisin voi aina tulla jos ei se olekaan oma juttu, mutta et voi koskaan lähteä päättämällä jäädä.

Näkymä Pekingin kodin ikkunasta. Tollaisessa kerrostalossa mäkin asustelin.

Back in Finland

Lentokone alkaa lähestyä maankamaraa ja kurkottelen käytäväpaikaltani katsomaan ulos ikkunasta. Käytävän toisella puolella istuva espanjalainen mies luulee, että katson häntä, joten käännyn pikaisesti katsomaan oman puoleni ikkunaa. Kahden edessä olevan miehen päiden välistä onnistun näkemään rakkaan kotimaani kauniine sinisine taivaineen ja NO EI, taivas on yhtä harmaa kuin Pekingissä ja räntää sataa kaatamalla. Kiitos Suomi, kiitos. Juuri tätä olenkin kaivannut. Kiitos.

Samui-Bangkok-Frankfurt-Helsinki. Neljä kaupunkia vähän päälle kahdessakymmenessäkahdessa tunnissa. En ole koskaan lentänyt yhtä monta tuntia putkeen, enkä joutunut vaihtamaan konetta kaksi kertaa. Ihme kyllä, selvisin jokseenkin järjissäni Helsinkiin asti. Bangkok-Frankfurt lennolla sain nukuttua jopa seitsemän tuntia, joksikin erittäin katkonaisesti, mutta sain silti. Kone oli ihan täynnä saksalaisia ja se oli ensimmäinen kerta kun näin niin monta valkoista ihmistä samassa tilassa sitten Suomesta lähtemisen. Oli myös ensimmäinen kerta kun tuntemattomalle valkoinen ihoni tarkoitti minun olevan saksalainen, Aasiassa kun minut leimataan venäläiseksi poikkeuksetta.

 Frankfurtissa piti terminaalia vaihtaa junalla. Seisomme kaikki kiltisti viivan takana kun juna saapuu pysäkille. Ovet aukeavat ja edelliset matkustajat alkavat valua ulos. Itse olen kuin kuullut lähtölaukauksen ja astun eteenpäin valmiina taistoon kunnes huomaan, että kukaan muu ei liiku. Ainiin, täällä Euroopassa ei taistellakaan istuinpaikoista kuin viimeisestä ruokatarvikkeesta koko maailmassa, muistan ja palaan huomaamattomasti takaisin. Odotamme kiltisti, että kaikki ihmiset ovat tulleet ulos junasta ja sittenkin seisomme jähmettyneinä viivan takana. Työntekijä tajuaa antaa luvan junaan menemiseen ja vasta sitten lähdemme sivistyneesti kohti ovia. Tilaa annetaan ja penkit täyttyvät ainakin viisi kertaa hitaammin kuin pekingiläisessä metrossa. Olin itse ainut ohittelija ja tunkija. Herran jestas, musta on tullut se "huonosti käyttäytyvä" kiinalainen! Ensimmäistä kertaa en toimikaan eurooppalaisesti. Ensimmäistä kertaa en koekaan olevani kuin kotona Euroopassa.

On outoa olla sanomatta "Ni hao" tai "xie xie" kun menen erinäisille tiskeille ja turvatarkastuksiin. On outoa kun ihmiset eivät osaa liikkua päättäväisesti ja tehokkaasti (= tunkien), vaan tukkivat kaikki tiet. On outoa kun en enää erotukaan joukosta, vaan olen vain yksi kaikkien muiden keskellä. Kukaan ei tiedä, että sisältä minusta ei tunnu kuitenkaan yhtään samalta. Kun nään aasialaisia ihmisiä, tunnen enemmän yhteenkuuluvuutta kuin yhdenkään eurooppalaisen kanssa. Tekee mieli mennä vain ilmoittamaan kiinalaisille, että btw, olen muuten asunut justiinsa Kiinassa. Ettäs tiedätte. Etten olekaan kuin kaikki muut nämä eurooppalaiset. Olen kuten te. Tietystikään en tätä tee ja näin olen heillekin vain yksi eurooppalainen kaikkien muiden joukossa. Kukaan ei tiedä, että jotkut sanat tulevat mieleeni ensimmäisenä kiinaksi, ei suomeksi, ei englanniksi, vaan kiinaksi. Kukaan ei osaisi arvatakaan, että ymmärrän, mitä vieressä oleva kiinalainen pariskunta puhuu. On kiinalainen uusivuosi, mutta ei kukaan tiedä, että haluaisin olla juhlimassa sitä. Ei kukaan sanoisi minulle hyvää uutta vuotta, koska kukaan ei tiedä, että se koskettaa minua.

Kotona kun katson TV:tä perheen kanssa ja olen syönyt karjalanpiirakkaa, ja niitä tortilloja, tuntuu, kuin kaikki olisi aina ollutkin niin. Etten koskaan lähtenytkään. Tosin äiti on laittanut kiinavalokuvia huoneeni seinälle, kuten punaiset kiinalaiset lyhdytkin, joten kai minä kiinassa tässä jossain välissä käväisin. Tuntuu kuin koko au pair -kokemus olisi mennyt ohi silmänräpäyksessä. Uskomatonta ajatella, että siitä on jo seitsemän kuukautta kun hyvästelin perheen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa kaksi viikkoa, lomamatkalla jossain.
   Tällä Suomessa olemattomuuden välillä elämäni on muuttunut todella paljon ja on tapahtunut niin kamalasti. Tuntuu kuin Suomessa aika olisi ollut pysähdyksissä. Perhe, kaverit, koti, kaikki ovat täällä niin kuin viime kesänäkin ja aina ennen sitä. Jopa moni sama TV-mainos pyörii vieläkin ruudussa. Lähdinkö mä muka koskaan minnekään? Jos ei olisi niin paljoa kuvamateriaalia, saattaisin jopa luulla koko Kiina-kokemusta uneksi. Niin kaukaiselta se toisaalta tuntuu. Pakko varmistaa, että mun elämä Kiinassa tosiaan on totta. Tekstaan host äidille ja Davelle. Luen au pair -ryhmän keskustelua WeChatista. Kyllä elämä näyttää pyörivän sillä puolella maailmaakin ja minutkin tunnetaan. Ehkä se ei ollutkaan unta. Ehkä mä oikeasti olinkin juuri Pekingissä.

Ikävöin Pekingin katuja ja arkea Kiinassa. Onneksi ihan kohta pääsenkin jo varailemaan lentolippuja ja suunnittelemaan matkaa Kiinaan ja johonkin lähimaahan. Vinkkejä muuten otetaan vastaan mielellään!

再见中国 / Bye bye China

Vaikka koinkin jo olevani valmis lopettamaan au pairina, en todellakaan ollut valmis jättämään Kiinaa, enkä perhettäni. Hong Kongin viisumireissun jälkeen oli helppoa lohduttaa lapsia sanomalla, että vielä on kuukausi aikaa olla yhdessä. Pikkuhiljaa aika kuitenkin alkoi huveta. "Meillä on vielä kaksi viikkoa" muuttuikin yhtäkkiä viikoksi ja viikko pikkuhiljaa viiteen, neljään ja kolmeen päivään. Sitten lohdutus oli, että lähden vasta ylihuomenna ja lopulta, että ehditään vielä leikkiä koulun jälkeen hetki ennen kuin lähden. Yhtäkkiä pitikin luvata, että tuun käymään perheen luona kylässä.  Käymään, koska en enää asu siellä. Vaikka olinkin perheessä vain viisi kuukautta, olimme hyvin läheisiä ja varsinkin lapset tulivat minulle todella rakkaiksi. Ihmiset, joiden kanssa olen asunut, ovatkin kohta yli 6000 kilometrin päässä ja uusia hyviä muistoja heidän kanssaan ei tule jatkuvasti lisää. En enää olekaan perheeni au pair.

Lähteminen on aina vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa se on silloin kun tietää, ettei paluuta samanlaiseen tilanteeseen ole. Perhe kyseli toimiston kautta multa, olisiko mahdollista, että tulisin perheeseen takaisin au pairiksi pidemmäksi aikaa Suomessa käymisen jälkeen, mutta oli pakko vastata kieltävästi, vaikka se kurjalta tuntuikin. Opiskelut pitäisi aloittaa ensi syksynä, eikä musta muutenkaan varmaan au pairia saisi enää millään. Aika kultaa kyllä muistot erittäin nopeasti, mutta en koskaan tule unohtamaan, kuinka poikki mä olen ollut viimeiset seitsemän kuukautta. Siis aivan loppu. En mä sitä mitenkään enää jaksaisi, vaikka muuten mielelläni voisin viipyä vielä.
   Se, etten ole enää perheen au pair ei tarkoita, etten voisi enää olla osa heidän elämäänsä, mikä helpotti lähtöä. Perheen ensimmäinen au pair viiden vuoden takaa käy vieläkin tapaamassa perhettä, minunkin aikanani kahdesti, hyvästien ei siis todellakaan tarvitse olla lopulliset. Ei perheelle, eikä Kiinalle. Ja mistäs sitä tietää, ehkä mä joskus haluan taas pitää välivuoden ja tehdä töitä au pairina. No ehkä ei, mutta kyläilyä tulen varmasti harrastamaan!

Esityksistä Alinan koululla - oppilaat esittelivät luokittain erilaisia perinteisiä kiinalaisia asioita

kuten kalligrafiaa, Pekingin oopperaa ja perinteisiä leikkejä. Lapset olivat pukeutuneet

teeman mukaisesti perinteisiin kiinalaisiin vaatteisiin ja lauloivat kiinalaisia lauluja.

Esitys oli viimeisenä kokonaisena päivänäni Kiinassa ja muistutti loistavasti, kuinka

upea Kiina on ja kuinka sitä rakastan.

Perheen ja kavereiden näkemistä lukuun ottamatta mun haluni mennä Suomeen on täysi nolla. Alkuaikoina tuli kaivattua ruokaa ja monia asioita Suomessa, kuten tilaa julkisissa liikennevälineissä, siisteyttä ja asioiden helppoutta, mutta mitä pidempään vietin aikaa Kiinassa, sitä vähemmän kaipasin Suomeen. Kun mietin, mitä ruokaa haluan syödä ensimmäisenä päivänäni takaisin Suomessa, ei vastausta tullutkaan ihan heti. Lihapullat ja perunamuusi ei enää saanutkaan vettä kielelle samalla tavalla ja mustikkapiirakkakin houkuttelee ihmeen vähän. Taidan siis pyytää itsetehtyjä tortilloja, kuinka Suomalaista.
   Muutenkin, Suomeen meneminen tuntuu todella oudolta ajatukselta. Joo, olen elänyt siellä kuukautta vaille yhdeksäntoista vuotta, mutta ihmeen nopeasti sitä jotenkin etäistyy kaikesta. Suomessa arjen eläminen ei vaan houkuta yhtään. Nyt kun sitä on kerran kunnolla lähdetty pois, en voisi vaan kuvitella palaavani takaisin vakituisesti (ainakaan vielä). Onneksi takaisin pysyvästi ei ollakaan menossa. Jo kahden kuukauden päästä istutaan taas lentokoneessa kohti Kiinaa, tällä kertaa matkailun merkeissä. Tarkoituksena olisi kiertää ympäri maata ainakin kohteissa Peking, Shanghai, Xi'an, Chengdu ja Guangzhou. Oma viisumini on vain kuukauden mittainen (koska "hieman" liian myöhässä sain kuulla, että viisumi, jonka sain Hong Kongista onkin kahden kuukauden mittainen, kunhan lähden puolessa välissä pois Kiinasta pariksi päiväksi.. Noh, nyt lähdetään oikein kunnolla, eikä au pairiksi enää palata, mutta onpahan kourassa ainakin viisumi jo valmiiksi), joten ihan kamalasti aikaa ei ole Kiinan ollessa kuitenkin todella suuri ja monipuolinen.

Tavaramäärä. Pekingiin oli jätettävä paaaljon tavaraa ja silti piti ostaa toinen
matkalaukku kotimatkaa varten.. Hups.

Pakkaaminen oli todella vaikeaa, enkä nyt puhu vain järkyttävän tavaramäärän sullomisesta laukkuihin, vaan siitä tunteesta, kun koko tämänhetkinen elämä katoaa pikkuhiljaa matkalaukkujen sisään. Huone, joka on ollut mun, tyhjenee tavara tavaralta ja pian näyttää jo siltä, ettei siellä koskaan kukaan suomalainen tytteröinen asunutkaan. Tulee mieleen päivä, jolloin saavuin tokaan perheeseeni. Huone oli tyhjä, kuten se on nytkin, mutta näiden kahden tyhjän huoneen välissä on tapahtunut niin paljon. Siitä ei vain ole mitään silmillä nähtävää jälkeä. Huone näyttää samalta kuin viisi kuukautta sitten, mutta tyttö sen sisällä on muuttunut. Huoneeseen muutti miljoonaa kokemusta köyhempi tyttö, joka ei tuntenut Pekingiä lähes ollenkaan, eikä puhunut kiinaa kuin pari sanaa. Huoneesta lähtee pois tyttö, joka ei ole varma, onko matkalla kotiin vai Suomeen. Onneksi välissä on 9pv lomailua Koh Samuilla (, josta tälläkin hetkellä kirjoittelen!), koska paluukriisi olisi varmaan aivan järkyttävä, mikäli lentäisin suoraan Kiinasta Suomeen. Nyt on viikko aikaa rentoutua poikaystävän kanssa ja sitten kaksi päivää yksin koota ajatuksia ja valmistautua Suomea varten.
Viimeinen viikko Kiinassa meni niin hujauksessa juostessa tapaamassa vanhaa perhettä ja ystäviä, pakatessa (ja siinä meni oikeasti ikä ja terveys!), stressatessa vaikka mistä, ostellessa viimehetken juttuja (kuten kakkosmatkalaukku ja isompi käsimatkatavaralaukku) ja viettäessä viime hetkiä lasten kanssa. Koska tammikuun alussa perheeseen saapui jo seuraava au pair, Raphael Australiasta, meni työnjako varsin luonnollisesti niin, että minä olin enimmäkseen Alinan kanssa ja Raph Peterin. Tämän takia lähennyin entisestään Alinan kanssa, mutta en pystynyt viettää yhtä paljon aikaa Peterin kanssa kuin aiemmin. Pojalle tämä oli varmaan mahtavaa, kun sai vihdoin leikkiä rajumpia leikkejä (vaikka R ei kyllä mikään durasel-pupu olekaan.. Ei todellakaan), mutta itse olisin totta kai halunnut viettää viimeiset hetket molempien lasten kanssa tasapuolisesti, olenhan kuitenkin ollut molempien "isosisko" tämän koko ajan.
   R:n kanssa emme koskaan oikein tutustuneet toisiimme molemminpuolisen välinpitämättömyyden takia, mikä ehkä kuulostaa naurettavalta varsinkin kun asuimme kahdestaan samassa asunnossa, mutta kaikkien ihmisten kanssa ei vaan oikeasti löydy yhtään yhteistä säveltä, eikä jutunjuurta. Omalla kohdalla fiilikset lässähtivät Raphia kohtaan nopeasti, koska hän ei ole mikään unelma-au pair, eikä sopeudu perheen "sääntöihin" (, joita ei oikeasti edes käytännössä ole) ja Kiinan kulttuuriin. Omasta mielestäni R ei suoriutunut tehtävistään edes minun käytännössä tehdessä kaikki oikeasti vastuuntunnolliset asiat, joten pelkään, miten käy nyt kun en ole auttamassa! Toivottavasti poika parantaa tapansa, koska ei ole kiva ajatus jättää lapsia jonkun 40% itsestään antavan huostaan. Varsinkaan Alinan kanssa R ei luonut minkäänlaista suhdetta ja A kertoikin minulle, että kun minä olin vapaapäivää viettämässä, oli hän joutunut leikkiä koko päivän yksin P:n ja R:n ollessa vain kahdestaan. Toivon totisesti, että asiat paranevat!!

Vaikka en haluaisikaan lähteä, on siinä kuitenkin jotain katkeransuloista kun elämä etenee. Etappi au pairina on nyt takana ja on aika lähteä kohti uusia seikkailuja. Kiinaan voi aina palata, perhettä voi aina tavata, kiinaa voi aina opiskella lisää. Mitään ei ole lopullisesti menetetty.

Bye bye China - for now. I'll be back!

再见中国，等我回来!

''Osaatko nyt sitten kiinaa?''

Lennot on varattu Suomeen (viikon THAIMAAN matkan!!!! jälkeen) ja tiedän kuulevani tätä lausetta vielä pitkään senkin jälkeen kun pöly on laskeutunut mun Kiinasta palaamisen jäljiltä. ”Ai sä olit Kiinassa? Osaatko kiinaa?” tulee varmasti seuraamaan mua vielä kauan. No osaanko mä sitten kiinaa reilun puolen vuoden jälkeen?

Joo ja ei.

Joo, pystyn ostamaan metrolippuja kiinaksi ja pysyn yleensä kärryillä siinä, mistä puhutaan (tietysti riippuu suuresti keskustelunaiheesta). Tulen yleensä ymmärretyksi silloin kun rohkaistun puhumaan kiinaa ja merkkejä tunnistan yllättävänkin paljon - verrattuna työmäärään, jonka niiden opiskeluun olen kuluttanut.
    Viimekuukausina olen vihdoin rohkaistunut oikeasti käyttämään kiinan kieltä ja esimerkiksi taxikuskien kanssa riitely toimii jo varsin sujuvasti, joskin yleensä lopulta joudun silti maksamaan ylihinnan, koska kylmän sään takia en jaksa riskeerata osoitteeni tuntevan taxin menettämistä, seuraavan tuloon kun voi mennä liian pitkä ikuisuus. Kuitenkin on kiva tietää, että pystyin laittamaan vastarintaman pystyyn kielellä, jota vuosi sitten en osannut kuin kolme sanaa. Ja on kiva tietää, että pystyn juoruilla kaverin host äidistä kiinaksi – erittäin rikkonaiseksi sellaiseksi – tarpeen vaatiessa tai pyytää poikaystävän vauvakuvia hänen äidiltään, mikäli mies ei suostuisi yhteystyöhön kääntäjänä.
    Bravuurini kiinan kielessä on kuitenkin ehdottomasti salakuuntelu. Ymmärtäminen on yleensä helpoin osa kielen oppimista, mutta kiinan kanssa tilanne ei aina ole ihan sama. Varsinkin alussa on vaikea luottaa itseensä kun on aina vaara, että kuulee tonen väärin ja toinen tarkoittaakin jotain ihan muuta. Nyt kun korva on vihdoin harjaantunut ja suuremman sanavaraston ansiosta ymmärtää myös kontekstin, ovat korvat avautuneet aivan uudelle maailmalle. Milloin vaikutan fiksulta poikaystävän kavereiden edessä kun osaan kuitata ”dui” kun Dave on kertonut musta jotain, milloin pystyn yhdistyä naureskeluun perheen uuden au pairin kustannuksella, joka on kännissä jo parin pikkulasillisen jälkeen isotteluista huolimatta ja milloin saan omaa iloa kun ymmärrän, että musta puhutaan ja kaiken lisäksi, mitä musta puhutaan.

Mutta ei, en pysty käymään keskusteluita kiinaksi, kunnon keskusteluita siis, sellaisia, joita käydään kavereiden kanssa. Tiedän kyllä, että kielten opiskeluun menee aikaa ja sujuvaan puhumiseen monia vuosia, MUTTA aina kuulee juttuja, kuinka vaihdossa olleet on oppinut uuden kielen siinä kymmenen kuukauden aikana. Miksi mä en voinut olla yksi niistä onnekkaista?
    Okei, tietysti, mun ei tarvitse käyttää kiinaa yhtä paljon kun vaihtarit käyttävät, koska host perheessä mun työtä on puhua englantia ja host äitikin haluaa harjoitella englantiaan mahdollisimman paljon, minkä lisäksi kaikki kaverini ovat Davea lukuun ottamatta ulkomaalaisia (tähän olisi toki itse voinut ainakin edes joltain osin vaikuttaa..), joten kiinaa ei yksinkertaisesti tule puhuttua niin paljoa tuntien ulkopuolella. KUITENKIN, 200 päivää kiinassa ja tuntuu, etten osaa tarpeeksi. Nämä 200 päivää olivat kuitenkin se mun "intensiivikurssi", enkä enää koskaan tule asumaan Kiinassa kiinalaisessa perheessä. Tästähän se alamäki vasta alkaakin, kun en enää asu (ainakaan mandariini-) kiinankielisessä ympäristössä!

Puolustuspuheeksi on pakko sanoa, että kiinankieli, ja varmasti muutkin Aasian kielet, ovat vaikeampi oppia kuin länsimaiset (omasta mielestä ainakin), koska kielioppi, logiikka ja lausuminen on ihan erilaista, eikä taustalla ole saman kieliperheen kieliä, jotka auttaisivat (vert. ruotsi-saksa, ranska-espanja jne).
   Vaikka kiinan kielioppi onkin erittäin simppeliä; ei aikamuotoja, eikä sanojen taivutuksia - edes monikkoa, menee siihenkin aikansa tottua. Ja kuten aina sanotaan, koska kiinan kielessä on neljä erilaista tonea (viisi, jos neutraali lasketaan mukaan), menee lausumisen opetteluun kauemmin kuin muissa kielissä. Kannustuksen sana kuitenkin suomalaisille: kiinan vokaalien lausuminen menee todella yhteen suomen kielen kanssa! Kun aussikämppikseni jauhaa vokaaliäänteitä aamusta iltaan yksin, valmistuin minä jo yhdessä oppitunnissa fonetiikasta. Ja ihme ja kumma kyllä, vaikka tonet aiheuttaisivatkin harmaita hiuksia aluksi, jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että ne alkavat tulla luonnostaan. En todellakaan väitä, että osaisin lausua täydellisesti, mutta ero on aivan huima alkuun. Osaan jopa lausua kiinalaisen nimeni nykyään oikein, se on jo jotain.

Kun minulta sitten tullaan kysymään, osaanko kiinaa, mitä aion sanoa? Aionko olla suomalainen ja sanoa, että osaan vain alkeet, vai ulkomaalainen ja kerskua taidoillani? Jaa'a, todennäköisesti pidän pienen luennon kaikista pienistä sivuseikoista ja taidoistani kiinan kielen eri osa-alueilla, mutta jos aikaa ja/tai kiinnostusta on vain rajallisesti, sanoisin varmaan: "kyllä, osaan kiinaa auttavasti". Mitä sekin sitten tarkoittaa, se on toki jokaisen oman tulkinnan varassa, mutta sanotaanko näin, että selviäisin lähes joka ongelmatilanteesta kiinallani ja arjen menossa pysyn mukana kohtuullisesti. Suulliseen osaamiseen aion keskittyä eniten ja toivottavasti jonain päivänä, ehkä jo vuoden päästä, pystyn hyvällä omalla tunnolla vastata lyhyesti "kyllä, osaan kiinaa".

Loppu lähenee

Viisumin loppumispäivän laskemiseen viritetty laskuri tikittää kuin aikapommi. Enää 19 päivää. 19 päivää siihen, että mun pitää jättää paikka, jonne on muodostunut koti, arki, rutiinit ja liuta ihmisiä, joita tulee kaipaamaan. Missaan Spring Festivalin (aka kiinalaisen uudenvuoden) 9 päivällä ja se oli sellainen tapahtuma, jonka otin huomioon jo koko au pairiuden ollessa vasta suunnitteilla ja todellakin olisin halunnut kokea. Totuushan kuitenkin on, että mulla nyt kun sattuu olemaan tämä kiinalainen kumppani, on edessä vielä monta, monta, monta Spring Festivalia. Me ollaan missattu tänä talvena jo joulu ja länsimainen uusivuosikin, joten eiköhän vietetä samalla kaikki juhlat ensimmäistä kertaa ensi vuonna.

Miltä tuntuu Kiinasta lähteminen? No ihan p*skalta. Oon valmistautunut koko ajan henkisesti siihen, että lähden Suomeen toukokuun lopussa ja yhtäkkiä kuukauden varoitusajalla selviää, että Kiinasta on lähdettävä. Kuten aiemmin kirjoitin, olisi yksi mahdollisuus lähteä taas Hong Kongiin hakemaan uutta kuukauden viisumia, mutta 1) en halua käyttää rahaa niin paljoa siihen - varsinkaan kun mikään ei takaa viisumin saamista, 2) en halua jatkaa au pairina kuitenkaan.
   Lauantaina host mom kysyi, kuinka pitkäksi ajaksi viisumini oli, johon tietysti vastasin, että kuukaudeksi. Hän kertoi, että toimisto oli sanonut sen olevan kaksi kuukautta. Siinä sitten kerroin pakkomatkasta Hong Kongiin ja ettei ole oikein rahaa moiseen. Host mom ehdotti, että pyytää toimistoa maksamaan matkani ja vihjaili myös, että perhe voisi maksaa sen puolestani. Siihen oli vedettävä raja ennen kuin idea karkaa käsistä ja päädyn viettämään au pairina yhden kuukauden vielä lisää. Alkuperäinen suunnitelma oli olla au pairina huhtikuun alkuun asti, mutta se ei todellakaan ole mikään mahdollisuus enää, vaikka viisumiasiat olisivatkin mallillaan. Vaikka numero 19 kauhistuttaa siinä mielessä, että joudun jättämään Kiinan, näyttää se aika suurelta ajatellessa sen olevan aika, joka vielä on oltava au pairina. Syitä siihen, että haluan lopettaa päiväni au pairina on parikin:
1) Yksinkertaisesti on vain paljon asioita, joita tekisin mieluummin
2) Olen aivan loppu niin fyysisesti kuin henkisestikin
3) Perheelleni saapui jo uusi au pair

Kyllä, elelen tällä hetkellä toisen au pairin kanssa - poika-aupairin. Kukaan ei koskaan kysynyt, onko mulle OK asua vieraan pojan kanssa. Tietysti,  mulla on tämä "oma kämppä", mutta silti. Riittääkö, että olen muutenkin aivan finito, mutta nyt pitää viettää viimeinen kuukausi vielä epärennosti kun en voi enää elellä miten huvittaa täällä. En voi jättää pyyhettä enää kylpyhuoneeseen, en käydä videopuheluita oman poikaystävän kanssa ilman, että joku olisi kuuntelemassa, enkä käppäillä ympäriinsä puolialasti jos siltä nyt sattuisi tuntumaan. Olisi tarpeeksi paha asia, että jaamme asunnon, mutta jaamme myös vessan. Ja tämä nyt on ehkä varsin mitätön asia, mutta ottaa suuresti päähän katsella nostettua vessanpöntönsisäkantta kodissa, joka on ollut MINUN melkein puolivuotta. Joudun siivoamaan uuden vessapaperirullan käyttöön ottamisen jälkeen roskat roskikseen, koska kämppikseni ei sitä osaa hoitaa. Joudun joka kerta ottaa hänen laturinsa irti olohuoneen pistokkeesta, koska hän ei a) lataa kännykkäänsä omassa huoneessaan..???? b) osaa siivota tavaroitaan. Puhumattakaan yleisestä epäsiisteydestä, joka on saapunut pojan myötä valtakuntaani. ARGH.
   Asia, joka tässä erityisesti ottaa päähän on, että kun minä olin kesällä saapumassa au pairiksi, en saanut tulla vielä, koska perheen edellinen au pair päättikin jäädä elelemään vielä kahdeksi extra-kuukaudeksi, mutta kyllähän nyt minun kanssa päällekkäin hommataan uusi au pair, tottahan toki.

Mitä tarkoitan sitten sillä, että olen aivan loppu? Tämä päivä on loistava esimerkki: menin nukkumaan klo 21:00 ja heräsin 6:30 aamupalalle. Takaisin nukkumaan pääsin 7:30, josta nukuin 10:30 asti. Nukkumatunteja kertyi siis 12,5, mutta olen edelleen väsynyt. Olen ollut väsynyt puolivuotta putkeen. En koskaan herää levänneenä, eikä mikään tunnu auttavan jatkuvaan unentarpeeseeni. Joka päivä ollessani lasten kanssa haukottelen kuin viimeistä päivää ja viimeistään ilta kahdeksan jälkeen tulee täysi uupumus. Kerran pääsin nukkumaan kesken lauantaista työpäivääni 3,5h:ksi ja se oli ainut kerta kun heräsin itsenäisesti siksi, että olin valmis heräämään.
   Jo monen kuukauden ajan on myös tuntunut, että olen ainakin parin viikoin välein kipeä. Joko tuntuu kuumeiselta, päätä särkee tai oksettaa. Viime perjantaista asti olen pystynyt juuri ja juuri syömään ja koko ajan tuntuu etovalta. Pelkkä ruoan ajatteleminenkin tekee pahaa. Vaikeaa on kuitenkin yrittää syödä vähän paikassa, jossa ei ymmärretä vähäistä syömistä. Missä ikinä olenkaan, käyn läpi paikat, joihin tarvittaessa on turvauduttava, mikäli laatta lentää (toivottavasti kukaan ei syö tätä lukiessa hah).
   Olen monta kertaa mennyt nukkumaan tai herännyt itkuisena vain koska en vain jaksa herätä. Silmät tuntuvat olevan turvonneet koko ajan ja silmäpussit kukoistavat. Viikonlopun ja kahdentoista tunnin työpäivien lähestyessä alkaa aina ahdistaa ja loma-ajat ovat painajaista lasten ollessa kotona koko päivän. Ja minähän olen töissä aina kun lapset ovat läsnä. Seuraavina kahtena päivänä koulut ovat kai taas suljetut saasteiden takia, joten jes, ylimääräiset 15h töitä luvassa. Melkein 50 tunnin työviikot kyllä selvästikin ottavat veronsa.

Ennen Kiinaan lähtemistä pelkäsin kovasti koti-ikävää. Pelkäsin viettäväni lukuisia iltoja itkua tuhrustaen, mutta yhtä kesäistä kokemusta lukuun ottamatta en ole pahemmin potenut koti-ikävää. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mä en ikävöisi perhettä, kavereita ja muita asioita Suomesta, ei todellakaan. Se ei kuitenkaan ole sellaista musertavaa ikävöintiä, vaan tervettä kaipuutta. Ymmärrän, että ne asiat on siellä ja niiden luokse pääsee. Varsinkin koska skype ja kaiken maailman tekstaripalvelut tekevät yhteydenpidon niin helpoksi, ei sellaista tietämättömyyttä ja eristyneisyyden tunnetta tule vahvasti.
   Yleensä koti-ikävä/Suomen kaipuu tulee kaavalla joku asia ei mene kivasti -> kaikki on pilalla -> haluan Suomeen. Nämä tuntemukset menevät kuitenkin ohi hyvin nopeasti, enkä kertaakaan ole oikeasti harkinnut palaavani etuajassa. Niin hmm, tässä nyt kuitenkin 70% todennäköisyydellä saavun Helsinki-Vantaan kentälle vajaan kolmen viikon päästä. Ihme kyllä, alkujärkytyksen jälkeen ajatus ei tunnu niin pahalta. Suurin EI SUOMI -kantani argumentti on kylmyys, mutta muuten en nää kahden kuukauden Suomeilussa mitään pahaa - tietysti mieluummin käyn ensiksi Thaimaassa Daven kanssa ja olen Suomessa vain puolitoista kuukautta. Pitää siis pistää sormet ristiin ja toivoa, toivoa, toivoa.
Yksi vaihtoehto olisi ollut jäädä yksin hengailemaan (eli tekemään töitä tai jotain muuta fiksuhkoa) johonkin lähimaahan kahdeksi kuukaudeksi, mutta siihen tarvittavaa enrergiamäärää ei nyt löydy. Sitten myös harkitsin vakavasti meneväni parin viikon lomalle yksin jonnekin lämpimään rauhoittumaan ja mietiskelemään asioita rauhassa ennen pakkaseen putoamista, mutta lentohinnat ovat kalliita ja majoituksiinkin palaisi pitkä penni, jonka mieluummin säästän kevään matkaa varten.
   Suomeen palaamisessa on läheisten näkemisen lisäksi muutenkin se hyvä puoli, että saan vihdoin levätä (äiti eri mieltä, töihin - edes siivoamaa - on kuulemma mentävä............ You wish! Just kidding, saa nähdä miten käy, mama), katsella asioita vähän etäisyyden kanssa ja laittaa elämää normaalikuntoon. Eniten odotan (jos siis niitä läheisiä ei taaskaan lasketa mukaan), että voin vaan hypätä bussiin ja lähteä kuntosalille ilman ruuhkissa pyllyn (hyvällä tuurilla, yleensä jalkojen) puuduttamista ja päättää itse mitä syön. Enää ei tarvitse pistää suuhun sitä mitä muut käskevät, eikä syödä joka päivä riisiä. Ah, viikko ilman riisiä! Kuulostaa unelmalta. Voin syödä salaatin raskaan ruoan sijasta tai sanoa, etten ole vielä nälkäinen. Voin levätä monta päivää putkeen Kiinan yksi vapaapäivä/viikko -asetelman sijasta. Voin syödä raikasta ruokaa. Voin syödä terveellisesti. Voi urheilla. Voin käyttää sosiaalista mediaa normaalisti. Herran jestas, en tarvitse VPN:ää enää. Suomiloma kuulostaa sittenkin houkuttelevalta. Ja nimenomaan loma, koska tämän 2kk + 2kk matkustelua + kesän Suomeilun jälkeen MUUTAN opiskelemaan ulkomaille. Suomessa ei enää ole vakituinen koti. Sinne ei mennä asumaan. Sinne mennään lomalle, latailemaan akkuja. Sitä mä kaipaan tällä hetkellä enemmän kuin mitään (paitsi se Thaimaan matka, universumi, sen mä haluaisin ensiksi!)

* 2015 *

Vuosi 2015 pähkinänkuoressa:

Tammikuu
Ensimmäinen kerta Aasiassa - matka Vietnamiin. Olin tässä vaiheessa miettinyt Japaniin lähtöä ja jo Kiinaan au pairiksi menemistäkin, joten samalla tsekkailin vaikuttaako Aasia paikalta, jossa voisin viihtyä. Tietysti kaikki maat ovat erilaisia, mutta päätökseni Aasiaan lähdöstä varmistui.

Helmikuu
Koulu loppui vihdoin kahdentoista vuoden jälkeen, mitä olin odottanut koko abivuoden kuin kuuta nousevaa, kuten varmasti moni muukin. Varsinkin joululoman jälkeen koulun penkille palaaminen oli todella vaikeaa. Oppitunnit ja superaikaiset aamuheräämiset olivat ehkä historiaa, mutta opiskelu ei vielä todellakaan loppunut. Itse kirjoitin keväällä äikän, mantsan, englannin uudestaan, ranskan ja ruotsin.

Maaliskuu
Lukeminen alkoi pikkuhiljaa ottaa päähän. Itse en todellakaan ole pänttääjä tyyppiä ja voin kirjoittaa miljoona sivua muistiinpanoja tai lukea vaikka kuinka ahkerasti, mutten opi paljoa. Kaiken lisäksi kirjoitin niin monta ainetta, että lukemista oli koko ajan ja kaikkien muiden jo juhliessa kirjoitusten loppumista, oli mulla vielä ranska. Selvittiinpäs kaikesta kunnialla onneksi.

Huhtikuu
Aluksi oli kiva lomailla, mutta kuten vanhassa snäpissä näkyy, ei ollut mitään tekemistä. Töitä en saanut millään ja kaverit olivat joko koulussa tai lukemassa pääsykokeisiin. Pidemmän päälle oli todella tylsää olla ilman "arkea".

Toukokuu
Tylsistelyä kotona, treenaamista, satunnaista kiinan opiskelua ja matkaan lähdön odottelua. Suunnitelmana oli lähteä heti mahdollisimman nopeasti ylppärijuhlien jälkeen, mutta perhettä ei kuulunut millään. Synkkinä hetkinäni ehdin jopa harkita maan vaihtamista, mutta onneksi vihdoin alkoi tapahtua, koska en osaisi edes ajatella millaista elämäni olisi, ellen olisi Pekingiin päätynyt!!

Kesäkuu
Perhevarmistus ja sitten tieto siitä, että sinne pääsisikin vasta elokuussa. Toinen perhe siis hakuun, jotta pääsisin lähtemään ASAP. Toisen perheen äiti oli Suomessa työmatkalla, joten tapasin hänet ja näin saimme sovittua liittyväni ensiksi heidän perheeseen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten siirtyisin "oikeaan" perheeseen loppu vuodeksi. Lopullinen varmistus tuli, viisumi hakuun, lennot ja lähtö. Kaikki todella nopeasti.

Heinäkuu
Yhtäkkiä olin Pekingin vilskeessä - paitsi etten ollut. Perhe asui kaupungin kauimmaisessa nurkassa, kulkuyhteydet ihmisten ilmoille erittäin huonot, eikä vapaapäiviäkään ollut. En kokenut koskaan mitään suurta kulttuurishokkia, vaikka sitä olin pelännyt. Jälkikäteen ajatellen tietysti asian näkee eritavalla, mutten vieläkään koe tuntemuksiani kulttuurishokiksi. Ei mikään johtunut Kiinasta, vaan siitä, miten olin yhtäkkiä eri puolella maailmaa ilman kavereita ja syömässä ruokia, jotka olisivat normaalillekin ihmiselle vieraita ja itse sentään olin jo Suomessa erittäin nirso.
   Pahin kriisi oli varmaan kun perhe lähti Japaniin ja minut laitettiin Harbinin junaan viettämään "vapaaviikkoani" (syy vapaapäivättömyyteen......) sukulaisille. Kukaan ei puhunut englantia, enkä minä yhtään kiinaa. Tädin kanssa kommunikointi kävi kääntäjän kautta, eli oli erittäin rikkonaista. Toiseksi viimeisenä päivänäni tapasin pojan - tai mieheksi häntä kai pitäisi kutsua - jonka heti ensisilmäyksestä asti tiesin olevan "se".

Elokuu
Kärsin suuresti yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta, koska pääsin "vapaaksi" vain kerran viikossa ja silloinkin vain kun olin matkalla kielitunnille ja sieltä pois. Tapasin kahden kuukauden aikana kerran kolme muuta au pairia aktiviteetin merkeissä ja kerran erään heistä lounaalla. Koska matkat kodista keskustaan kestivät 1,5h ainakin, en osannut reitin kotipään bussipysäkiltä metrolle kävelyä, enkä töiltäni mitenkään ehtinyt minnekään enää, en oikeasti tutustunut kehenkään. En olisi kestänyt ilman Daven kanssa viestittelyä ja tietoa siitä, että tämän kuun jälkeen pääsen muuttamaan ihmisten ilmoille.

Syyskuu
Dave tuli ensimmäistä kertaa Pekingiin tapaamaan minua. Olimme vasta viikon tunnettuamme erottamattomat ja konkreettisesti yhdessä oleminen vain vahvisti suhdetta. Koska Dave asuu viereisellä asuinalueella, onnistui näkeminen aina töiden jälkeen ja päivisin lasten ollessa koulussa. Host perheeni lähti Thaimaaseen lomalle, jonne en viisumijuttujen takia päässyt mukaan, mutta sainpahan olla Daven kanssa viikon koko ajan ilman mitään töihin menoja sun muita.
   Kolmen viikon Daven Pekingissä olon aikana tapasin hänen vanhempansa ja hieman yllättäen myös käytännössä koko suvun. Suomalainen tyttö otettiin heti avoimesti vastaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Seurustelu "virallistui".

Lokakuu
Poikaystävän lähdön jälkeen oli rankkaa palata arkeen. Kaukosuhde vie muutenkin veronsa, kuten au pairius ja vieraassa maassa asuminen, mutta nämä kaikki yhteensä oli todella paljon. En jaksanut enää lähteä yhtä paljon ulos kavereiden kanssa ja aloin pikkuhiljaa huomata, etten viihtynyt au pairina kovin hyvin. Edes puoliväliä ei vielä oltu saavutettu ja olin jo valmis lopettamaan. Päätin kuitenkin asennoitua uudestaan ja jatkaa ensiksi jouluun asti ja sitten huhtikuun alkuun. Kyllähän se loppujen lopuksi menee nopeasti. Toivottavasti.

Marraskuu
Kavereita alkoi kaikota omille teilleen ja toimistolle uusia au paireja saapui yhtenään. Omat parhaat kaverit olivat jo lähteneet tai olisivat lähdössä tämän kuun jälkeen, eikä uusista au paireista ollut tullut hyviä kavereita. Ilmatkin alkoivat olla viileämmät, joten energiaa ei ollut paljoa lähtemään esim. clubbailemaan (ja tekemään seuraavana päivänä 12h töitä). Marraskuu meni loppujen lopuksi hujauksessa - kuten "pari" herkutteluhetkeäkin.

Joulukuu
Dave tuli takaisin marraskuun lopussa ja ilman tätä en olisi varmaan selvinnyt. Fiilis siitä, etten halua olla au pairina enää tuli takaisin ja fiilis siitä, että halusin olla vain Daven kanssa kasvoi entisestään. Itse jouduin kaiken lisäksi lähtemään host perheen kanssa viettämään joululomaa Guangzhouhun Daven vielä jäädessä Pekingiin.
   Perheeni lensi jouluksi Pekingiin, jossa tapasi Daven ilman minua, ja jatkoi sieltä Guangzhoun kautta Hong Kongiin. Omien viisumisäätöjen takia johti minunkin polkuni rajan taa ja saimme viettää neljän päivän yllättävän perheloman. Kävi ilmi, että au pair -työni jatkuisivat aivan max 2 kuukautta enää, luultavasti vain yhden.

Viime UV Ho Chi Minh Cityssä.

Itse vastaanotan vuoden 2016 yksin Hong Kongissa. Ihme kyllä olen aika lähellä viimevuoden vastaavan ajan huudeja, mutta kaikki muu tuntuukin olevan aivan eri tavalla kuin vuosi sitten. Olisi varmaan helpompi ajatella asioita, jotka ovat vielä samoin, kuin miettiä muutoksia. Viime uutenavuotena en ollut varma missä tulisin olemaan vuoden kuluttua, mutta jotain hajua oli jo. Nyt istun täällä osaamatta sanoa mitään ensi vuodesta. En tiedä missä olen ja mitä teen. En tiedä missä maassa asun, enkä mitä opiskelen varmasti. Vai opiskelenko edes? Luultavasti vastaus on kyllä, mutta vuosi 2016 on todella pimennossa. Ainut varma asia on, että herään Hong Kongista 1.1.2016. Viisumin saan luultavasti kuukaudeksi ja lähden takaisin Kiinaan kunnes menen jonnekin. Mutta entä jos en jostain syystä saakaan viisumia edes kuukaudeksi? En voi siis varmasti edes sanoa, missä olen kolmen päivän päästä.
   Vuosi 2015 oli varsinainen risteyskohta; lähdin kotoa, Suomesta ja Euroopasta. Vuosi 2016 jatkaa samaan suuntaan, mutta määrittää tulevaisuutta vielä suuremmin. Ensi vuonna selviää, missä tulen opiskelemaan (99% varmasti ainakin) eli asumaan seuraavat neljä vuotta. Minne muodostuu ensimmäinen oma kotini? Missä tulevaisuuteni saa selvän suunnan opiskeluiden ja niiden kautta tulevaisuuden alan avulla? En tiedä keiden kanssa vietän vapaa-aikaani, en asunko yksin vai en, en minkä kielisessä ympäristössä tulen arkeni elämään. En tiedä mitään. Tavallaan se on aika siisti ajatus: kaikki ovet ovat auki. Saan itse valita mistä niistä kävelen sisään. Päätän itse, millaisissa oloissa otan vuotta 2017 vastaan. Luultavasti tulevaisuus on ainakin silloin vähän enemmän selvillä kuin nyt.

Kappas, ei taaskaan mennyt ihan suunnitelman mukaan

Perhe saapui Guangzhouhun Pekingin huonon sään takia kaksi tuntia myöhässä, mutta meidän tapaaminen oli vielä yhden väliesteen takana kun minun piti päästä heidän luokseen hotellille. Paikan, jossa uskalsin taxia alkaa edes huitoa, löytäminen vei jo puolisen tuntia ja kun vihdoin taxia alkoi pysähdellä, ei yksikään suostunut ajamaan osoitteeseen. Lopulta löytyi taxi, joka otti kyytiin, mutta oman arvion mukaan melkein tuplahinnalla. Itsehän en tiennyt kuin suunnilleen, missä itse asuin ja perheen hotellin sijainnista ei ollut hajuakaan, joten julkisten käyttämisestä ei ollut toivoakaan.
   Ruuhkien takia matka kesti melkein tunnin, eikä ärtynyt kuski ajanut hotellille asti. Läpsäisin 80 yuania hänen kouraansa ja uskoin neuvoon, että hotelli olisi vasemmalla. No eipä ollut. Kyselin kiinaksi tietä lukuisilta ihmisiltä, mutta surkealaatuisen screenshotin takia kukaan ei ollut ihan varma, minne olin menossa, eikä muutenkaan antanut selviä ohjeita. Missä ne kaikki kuuluisat ihmiset, jotka lähtevät kävelemään reittiä etsivän kanssa?
   Loppujen lopuksi päädyin kävelemän jokaista lähistöllä olevaa tietä joka suuntaan ja jotkut vielä parikin kertaa, enkä illan pimentyessäkään vain löytänyt hotellia mistään. Kännykän liittymä oli kiinni, joten soittamisestakaan ei ollut mitään toivoa. Itkua tiristellen bongasin ainakin 1,5h etsiskelyiden jälkeen ihan sattumalta hotellin logon nurkan talon takaa ja näin pääsin puolen vuoden tauon jälkeen vihdoin näkemään perhettä. Koska ilta oli jo pitkällä sattuneista syistä, jäin nukkumaan heidän hotellihuoneeseensa ja aamulla vaihdoin Suomesta tuotuihin vaatteisiin ennen kuin lähdimme katsomaan Guangzhoun meininkiä. Itse olin ollut paikalla melkein viikon, mutta en nähnyt melkein mitään kaupungista. Suurena osasyynä 12h työpäivät neljänä päivänä putkeen.

Sunnuntaina Hong Kongia kohti matkani alkoi jälleen yksinäisellä taximatkalla. Tällä kertaa sentään sain taxin helposti, mutta hinnaksi näytettiin perillä 150 yuania, eli suunnilleen kaksikymmentä euroa. Tämä on kolminkertainen hinta siitä, mitä maksoin kun lähdin perheen hotellilta edellisenä iltana kotiin, eikä edes loistava kiinankielinen ärtyilyni siitä, kuinka hinta oli aivan liian kallis, että edellisenä iltana samahko matka maksoi 50 tai yritykseni tinkiä hinta edes 100:een, auttanut yhtään. Jos en olisi ollut matkalla jonnekin jossa minua odotettiin, olisin varmasti jäänyt riitelemään hinnasta ikuisiksi ajoiksi tai jos matkalaukkuni ei olisi ollut takakontissa, olisin lähtenyt ulos taxista heitettyä kuskille se satasen setelin.
   Kuski vaikutti kyllä hieman yllättyneeltä yhtäkkisestä kiinan taidoistani kun sisään tullessa olin vain lätkäissyt käteen osoitteen kiinaksi, enkä sanonut mitään. Eipä kuitenkaan taitoni tehnyt tarpeeksi suurta vaikutusta, koska lopulta jouduin maksamaan kiskurihinnan. Toivottavasti vihainen katseeni ja matkalaukkuni kuskin kädestä repäiseminen saivat hänet tuntemaan luissa ja ytimissä raivoni. Dave on aina ärtynyt jos joudun huijatuksi ja nyt neuvoi ensi kerralla soittamaan hänelle ja antamaan luuri kuskille. Niin olisin nytkin tehnyt, mutta D oli matkalla työkaupunkiinsa, enkä ollut varma oliko lento vielä laskeutunut. Ihan oikeasti, kaksikymppiä taxista Kiinassa!? Ei tod. Yleensä pääsee alle vitosella, alle kympillä silloinkin kun on kauas matkalla.

Juna-asemallakaan asiat eivät menneet ihan sulavasti. Ensiksi jonotettiin tunti kassalle, jossa ei myyty lippuja Hong Kongiin. Päätimme Shenzhenin lippujen ostamisen sijasta lähteä yläkertaan ostamaan suoria lippuja HK:n, kunnes pitkän etsinnän jälkeen paikan löydettyämme käy ilmi, että koko päivältä on loppuunmyyty junaliput. Takaisin siis alas ja liput Shenzheniin, kiitos. Ihme kyllä päästiin Hong Kongiin asti ilman suurempia ongelmia - tai no, äiti oli hetkellisesti kadottanut Kiinasta poistumiseen tarvittavan lapun.

Uuden Kiinan viisumin merkeissä tapasin maanantaiaamuna toimistoni kautta hommatun yhteyshenkilön, joka ei puhunut yhtään englantia. Mandariinikiinan puhuminen oli kuitenkin yllättävän helppoa ja helpottavaa kun ympärillä kuulee vain kantonia, josta ei kyllä saa mitään tolkkua. Papereita täytettiin ja kaikki eteni suunnitelman mukaan - kunnes sain "kuitin", jossa luki, että hakemukseni on vain kuukaudeksi. Soitin toimistolle (kyllä, ostin uuden sim-kortin eksymisen jälkeen tajuttuani, että tarvitsen toimivan liittymän) ja sain kuulla, että enempää en sitten ilmeisesti saakaan. Kuulemma kuukauden päästä pitäisi taas tehdä retki rajan yli ja saisin taas kuukauden viisumin. Ei kukaan kysy, onko mulla varaa lentää lyhyellä varoitusajalla vaikka Hong Kongiin ja maksaa neljän päivän yöpymiset toistamiseen. Tällä kertaa oli se hyvä tuuri, että olin jo Etelä-Kiinassa host perheen maksamilla lennoilla ja oma perhe oli Hong Kongissa, joten ei hotelliakaan tarvinnut maksaa kuin kahdeksi yöksi, mutta mistä mä silti revin jotkut ylimääräiset rahat ensi matkaa varten? Tuskin revinkään.
   Host perheeseeni on jo hommattu seuraava au pair, joka saapuu kai tammikuussa, vaikka olisinkin saanut viisumin huhtikuun alkuun asti. Perheen mukaan olisi OK, että olisimme molemmat siellä. Joo, mutta onko mulle OK asua jonkun tuntemattoman pojan kanssa? Tai tuhlata aikaa työssä, jossa mua ei edes tarvita enää? Nyt mulla on hyvä portti poistua tammikuun jälkeen. Oon oikeastaan aika innoissaan ajatuksesta, että pääsen vapauteen kohta. Tämä kuulostaa ehkä aika karulta, mutta mä en vaan viihdy toisten alaisena ja loppuun poltettuna. Innostuksen jälkeen tajusin kuitenkin tulevat ongelmat.

Koko ajan mulla oli tähtäimessä viettää 8.2. Spring festival Daven kanssa, vaikka olisinkin au pairina vielä (tästä olisi saattanut tulla ongelma, koska perhe varmaan lähtisi taas Guangzhouhun), mutta mun viisumi loppuu 30. tai 31.1 eli ellen tee sitä matkaa uutta viisumia varten (vaikka silti aion siis lopettaa työt tammikuun lopussa) ja tuhlaa rahojani, en pääse aloittamaan edes kiinalaista uutta vuotta poikaystävän kanssa.
   Olemme jo jonkin aikaa puhuneet, että lähtisimme Daven kanssa Thaimaaseen tai jonnekin muualle lähistölle lomalle, joten yksi vaihtoehto olisi, että hakisin uutta viisumia lomamatkamme aikana ja palaisin sitten kuukaudeksi Kiinaan, kunnes lähtisin kuukaudeksi Suomeen ja sitten taas kuukauden päästä takaisin Kiinaan kaverin kanssa matkustelemaan. Tässä on se ongelma, etten välttämättä saa enää neljättä viisumia putkeen. Yksi mahdollisuus olisi tietysti, että palaisin Thaimaan jälkeen Suomeen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten todennäköisemmin saisin turistiviisumin Kiinan kiertelyä varten. Miksi tämä ei innosta sitten? En yksinkertaisesti vain halua Suomeen. En halua palata sinne "vanhaan elämääni" ja vain odottamaan, että pääsen matkaan uudestaan. En halua palata Suomeen neljä kuukautta etuajassa, koska en tiedä olisinko valmis palaamaan edes kesän alussa, saati sitten näin lyhyellä varoitusajalla yhtäkkiä. Varsinkin, jos Dave ei pääse töiltään matkalle helmikuussa, joudun lentämään suoraan Suomeen - joksikin monen välilaskun kautta. En edes halua ajatella sitä kotiin palaamisen kulttuurishokkia.

Miksei kaikki vaan voi olla helppoa ja yksinkertaista?
Kyllä Kiina, kysymys on esitetty JUURI sinulle.

-> Guangzhou

Viimeksi kun olin matkalla lentokentälle, oli kohteena Peking ja vastassa tuntemattomat kadut seikkailuineen ja au pairin työt kaikkine ihanuuksineen ja kauheuksineen. Eilen kun istuimme koko perheen voimin autoon määränpäänämme lentokenttä, oli fiilikset täysin erit kuin silloin Suomessa – tai ikinä muulloin aiemmin. Se oli ensimmäinen kerta kun lähdin kohti lentokenttää ilman pienintäkään halua lähteä.
    Syy saattaa olla se, että kohteena ei ollut mikään eksoottinen ulkomaa, vaan Kiinan oma Guangzhou. Joo, ei Guangzhoussa itse kohteena ole mitään vikaa, mutta kun 1) en pääse turreilemaan 2) en pääse minnekään, koska en osaa liikkua (eikä vapaa-aikaakaan liiemmin ole kun lapset ovat joululomalla...) ja 3) Pekingiin jäi poikaystävä, jonka kanssa olisin mieluusti ollut vielä 1-2vk ennen kuin hän palaa työkaupunkiinsa ja olemme taas erossa sen 2kk. Au pairina olemisessa (ainakin Kiinassa tai ainakin mun perheissä) on se huono puoli, että sulta ei kysytä mitään. Ei ketään kiinnosta haluanko MÄ olla joulun Pekingissä tai onko mulla muutenkin jotain sitä vastaan, että lähden käytännössä vangiksi toiselle puolelle maata (Kiinan tapauksessa tarkoittaa ERITTÄIN kauas). Ja muuten, vähän palautetta sille, joka hallitsee aikaa: miksi kolme viikkoa kuluu poikaystävän kainalossa samassa ajassa kuin kolme päivää normaalisti? Tähän toivoisin kipeästi jotain parannusta ja pikaisesti, kiitos!



Lento laskeutui Guangzhouhun kello yksi yöllä lauantaina ja kolmen maissa oltiin kämpillä. Kuten olin osannut pelätä, on sisällä todella kylmä, vaikka ulkona onkin joulukuuksi suht. lämmin, noin 15 astetta. Kiinan valtio lämmittää vain pohjoisen asunnot, joten etelämmässä on talvisin todella kylmä sisällä. Täällä tää vielä ”menettelee”, mutta esim. Chengdussa ihmisten pitää pitää sisälläkin talvivaatteita. Ei kiva. En mä täälläkään kyllä pysty muualla oikein hengailla kun sängyssä, jossa on elektroninen lämmitealusta. Ikävä kyllä (koska täälläkin perhe omistaa samasta kerroksesta kaksi asuntoa, toisin huomattavasti pienemmät kuin Pekingissä) mun puolella ei ole wifiä, joten joudun värjötellä oven raossa jos haluan päästä nettiin ilman toiseen asuntoon menemistä. Ennen kännykässä oli kyllä ”4g”, mutta kappas miten mukavasti kävikään kun enää ei toimi liitťymä yhtään, mulle ei voi ees soittaa tai tekstata, eikä mun laskunkaan maksaminen onnistu kun numero on kuulemma suljettu (: Viikon päästä lähtee nokka kohti Hong Kongia viisuminhakupuuhien merkeissä ja saa nähdä miten käy jos puhelin toimii vaan wifillä.
    Hyvääkin onnea on kuitenkin saatu ripaus mukaan viime päiville kuitenkin: maanantaina käytiin tutkimassa viisumimahdollisuuksia Pekingissä ja kävi ilmi, että viisumiini en saa jatkoaikaa. Ainut mahdollisuus on siis lähteä Hong Kongiin hakemaan kokonaan uutta viisumia. Toimistolaiset kertoivat uutiset pahoitellen ja itsekin yritän vääntää kasvoille surumielisen ilmeen, mutta todellisuudessa hieron sormia yhteen kun evil master planini toimii. Tai en mä itse konkreettisesti ole muuta tehnyt, kuin halunnut Hong Kongiin ja toivonut pienehköjä viisumiongelmia. Kerrankin menee asiat niin kuin haluan. Hyvä onni jatkuu vielä senkin verran, että Hong Kongiin ei tarvitse lähteä ihan yksin, koska perhe, joo siis ihan se Suomi-perhe, tulee Kiinaan ja he menevät HK:n kolmeksi päiväksi JUURI samaan aikaan kun host perhe lähtee Thaimaaseen ja juuri silloin kun vanha viisumi alkaa mennä umpeen, joten tadaa, saimme perheloman sittenkin. Aluksi kun toistemme tapaaminenkin tuntui olevan mahdottomuus, koska host perhe ei osannut kertoa ajoissa ovatko jouluna Pekingissä vai Guangzhoussa ja näin tietämättömyys johti perheeni ostamaan lennot Pekingiin ja myöhemmin selvisi, että me lähdemmekin tänne etelään. Noh, ainakin he nyt näkevät kolme kaupunkia vähän reilussa viikossa hah… Eikä se vanhempien ja poikaystävän tapaaminenkaan mene ihan niin kuin pitäisi, kun itse en pääse paikalle, mutta sentään molemmat osapuolet osaavat englantia. Muuten aikaan saataisiinkin varsinainen komedia.

 

Tänä aamuna heräsin vapaapäivääni maani myyneenä, mutta kun avasin verhot ja näin ulkona auringon ja ayikin kysyi, olenko lähdössä ulos leikkimään (haha, koska kiinaksi wanr, kääntyy ”play”:ksi, mutta ilmaisee myös johonkin menemistä ja kun ayi ei puhu hyvää englantia, ei hän tiedä, etteivät fraasit toimi samalla tavalla :D), pitihän sitä lähteä sisältä kylmettymästä. Kun kaupungista en tiedä muuta kuin nimen ja sijainnin ja kännykästäkään ei sattuneista syistä ole apua, jännitti vähän lähteä teille tuntemattomille. Itse asiassa en edes päässyt ulos asuinalueeltamme, mutta se onneksi oli iso ja monipuolinen ja sisälsi myös 7elevenin.
    Lounaan jälkeen lähdin ulos uudestaan ja jätskin ostettua suuntasin istumaan aurinkoon. Voi kuinka oonkaan ikävöinyt lämpöä ja kesää – vaikka en tätä kyllä kummaksikaan missään muussa tapauksessa kutsuisi! Sentään takki piti ottaa pois kun tuli kuuma, joten saa kelvata, annan armoa, koska on joulukuu. Aurinko piristi kummasti ja pitkästä aikaa alkoi valokuviakin räpsyä kun sisäinen wannabe pro-valokuvaaja heräsi jostain syväunesta. Nauttikaa siis etelän viboista.

(Vinkki: jos olet ollut melkein puolivuotta pois Euroopasta ja kaipaat kovasti esimerkiksi Espanjaan, ei kannata kuunnella reggaetonia ja muuta latinomusiikkia kävellessä etäisesti Espanjaa muistuttavassa paikassa. Se ei helpota ikävää yhtään, päinvastoin).