Lentokone alkaa lähestyä maankamaraa ja kurkottelen käytäväpaikaltani katsomaan ulos ikkunasta. Käytävän toisella puolella istuva espanjalainen mies luulee, että katson häntä, joten käännyn pikaisesti katsomaan oman puoleni ikkunaa. Kahden edessä olevan miehen päiden välistä onnistun näkemään rakkaan kotimaani kauniine sinisine taivaineen ja NO EI, taivas on yhtä harmaa kuin Pekingissä ja räntää sataa kaatamalla. Kiitos Suomi, kiitos. Juuri tätä olenkin kaivannut. Kiitos.
Samui-Bangkok-Frankfurt-Helsinki. Neljä kaupunkia vähän päälle kahdessakymmenessäkahdessa tunnissa. En ole koskaan lentänyt yhtä monta tuntia putkeen, enkä joutunut vaihtamaan konetta kaksi kertaa. Ihme kyllä, selvisin jokseenkin järjissäni Helsinkiin asti. Bangkok-Frankfurt lennolla sain nukuttua jopa seitsemän tuntia, joksikin erittäin katkonaisesti, mutta sain silti. Kone oli ihan täynnä saksalaisia ja se oli ensimmäinen kerta kun näin niin monta valkoista ihmistä samassa tilassa sitten Suomesta lähtemisen. Oli myös ensimmäinen kerta kun tuntemattomalle valkoinen ihoni tarkoitti minun olevan saksalainen, Aasiassa kun minut leimataan venäläiseksi poikkeuksetta.
Frankfurtissa piti terminaalia vaihtaa junalla. Seisomme kaikki kiltisti viivan takana kun juna saapuu pysäkille. Ovet aukeavat ja edelliset matkustajat alkavat valua ulos. Itse olen kuin kuullut lähtölaukauksen ja astun eteenpäin valmiina taistoon kunnes huomaan, että kukaan muu ei liiku. Ainiin, täällä Euroopassa ei taistellakaan istuinpaikoista kuin viimeisestä ruokatarvikkeesta koko maailmassa, muistan ja palaan huomaamattomasti takaisin. Odotamme kiltisti, että kaikki ihmiset ovat tulleet ulos junasta ja sittenkin seisomme jähmettyneinä viivan takana. Työntekijä tajuaa antaa luvan junaan menemiseen ja vasta sitten lähdemme sivistyneesti kohti ovia. Tilaa annetaan ja penkit täyttyvät ainakin viisi kertaa hitaammin kuin pekingiläisessä metrossa. Olin itse ainut ohittelija ja tunkija. Herran jestas, musta on tullut se "huonosti käyttäytyvä" kiinalainen! Ensimmäistä kertaa en toimikaan eurooppalaisesti. Ensimmäistä kertaa en koekaan olevani kuin kotona Euroopassa.
On outoa olla sanomatta "Ni hao" tai "xie xie" kun menen erinäisille tiskeille ja turvatarkastuksiin. On outoa kun ihmiset eivät osaa liikkua päättäväisesti ja tehokkaasti (= tunkien), vaan tukkivat kaikki tiet. On outoa kun en enää erotukaan joukosta, vaan olen vain yksi kaikkien muiden keskellä. Kukaan ei tiedä, että sisältä minusta ei tunnu kuitenkaan yhtään samalta. Kun nään aasialaisia ihmisiä, tunnen enemmän yhteenkuuluvuutta kuin yhdenkään eurooppalaisen kanssa. Tekee mieli mennä vain ilmoittamaan kiinalaisille, että btw, olen muuten asunut justiinsa Kiinassa. Ettäs tiedätte. Etten olekaan kuin kaikki muut nämä eurooppalaiset. Olen kuten te. Tietystikään en tätä tee ja näin olen heillekin vain yksi eurooppalainen kaikkien muiden joukossa. Kukaan ei tiedä, että jotkut sanat tulevat mieleeni ensimmäisenä kiinaksi, ei suomeksi, ei englanniksi, vaan kiinaksi. Kukaan ei osaisi arvatakaan, että ymmärrän, mitä vieressä oleva kiinalainen pariskunta puhuu. On kiinalainen uusivuosi, mutta ei kukaan tiedä, että haluaisin olla juhlimassa sitä. Ei kukaan sanoisi minulle hyvää uutta vuotta, koska kukaan ei tiedä, että se koskettaa minua.
Kotona kun katson TV:tä perheen kanssa ja olen syönyt karjalanpiirakkaa, ja niitä tortilloja, tuntuu, kuin kaikki olisi aina ollutkin niin. Etten koskaan lähtenytkään. Tosin äiti on laittanut kiinavalokuvia huoneeni seinälle, kuten punaiset kiinalaiset lyhdytkin, joten kai minä kiinassa tässä jossain välissä käväisin. Tuntuu kuin koko au pair -kokemus olisi mennyt ohi silmänräpäyksessä. Uskomatonta ajatella, että siitä on jo seitsemän kuukautta kun hyvästelin perheen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa kaksi viikkoa, lomamatkalla jossain.
Tällä Suomessa olemattomuuden välillä elämäni on muuttunut todella paljon ja on tapahtunut niin kamalasti. Tuntuu kuin Suomessa aika olisi ollut pysähdyksissä. Perhe, kaverit, koti, kaikki ovat täällä niin kuin viime kesänäkin ja aina ennen sitä. Jopa moni sama TV-mainos pyörii vieläkin ruudussa. Lähdinkö mä muka koskaan minnekään? Jos ei olisi niin paljoa kuvamateriaalia, saattaisin jopa luulla koko Kiina-kokemusta uneksi. Niin kaukaiselta se toisaalta tuntuu. Pakko varmistaa, että mun elämä Kiinassa tosiaan on totta. Tekstaan host äidille ja Davelle. Luen au pair -ryhmän keskustelua WeChatista. Kyllä elämä näyttää pyörivän sillä puolella maailmaakin ja minutkin tunnetaan. Ehkä se ei ollutkaan unta. Ehkä mä oikeasti olinkin juuri Pekingissä.
Ikävöin Pekingin katuja ja arkea Kiinassa. Onneksi ihan kohta pääsenkin jo varailemaan lentolippuja ja suunnittelemaan matkaa Kiinaan ja johonkin lähimaahan. Vinkkejä muuten otetaan vastaan mielellään!
Mulla oli Suomeen palaamisen jälkeen just toi sama että kaikki aasialaiset oli "my people" ja kaikki länsimaalaiset oli ulkomaalaisia. Olin ihan kujalla ekat pari viikkoa Suomessa koska jokapuolella oli niin paljon valkosia ihmisiä, mut toisaalta taas suhtauduin niihin vähän samalla tavalla kun Kiinassa. Kävin tyyliin hakemassa puhelimeen uuden sim-kortin hukkuneen tilalle ja koska myyjä sattui olemaan valkoinen (yllätys sinänsä suomessa) mietin vaan että hei mehän voitais olla kavereita pitäskö kysyy sen numeroa wechattia. Onneks en kysyny :D Mä en juonu ekoina viikkoina myöskään hanavettä koska en yksinkertasesti ymmärtäny että sitä voi juoda. Kaikki oli vaan ihan sika vaikeeta ja tuntu vaan siltä että oli jossain Kiinan ja Suomen välissä - ja niinhän sitä tavallaan olikin. Mulle iskee edelleen satunnaisesti ihan tajuton Kiina-ikävä. Eilen iski jonkunsortin hulluus ja päätin tehdä omatekoisia dumblingeja jotka oli suhteellisen pahoja (ei ehkä kannattais tehdä taikinaa itse) mutta nostalgiankyyneleet silmässä mä niitä popsin :D
VastaaPoistaSinisestä taivaasta tuli muuten mieleen että mä kattelen edelleen välillä ikkunasta ulos ja mietin että vitsit miten taivas on sininen tänään :D Ja siis Euroopan maaperällä on vietetty joku 10 kuukautta nyt!
Mullakin välillä tulee sellasia hetkiä kun "spottaan valkosen ihmisen" ja sitten tuijotan sitä miettien, että miksköhän se on täällä ja miksi sei kato mua, kunnes muistan olevani Euroopassa taas ja että valkoset ihmiset ei oo yhtään erikoisia :D
PoistaAllekirjotan kyl myös ihan täysin koko tän sun postauksen! Kun lähdin Turkista takasin Suomeen vuoden siellä olon jälkeen lentokentällä tunsin itteni niin ulkopuoliseks muiden Suomeen matkaavien keskellä. Suomessa taas turkkilaisen nähdessäni teki aina mieli huutaa perään ja kertoo että mäkin oon asunut sun maassa. En oo niinkun nää muut. Nimenomaan juhlapyhien aikaan ja myöskin sattuneiden terroristi-iskujen aikaan tunsin enemmän sidettä turkkilaisiin ja teki mieli huutaa kaikelle kansalle että mussa on nyt pienen pieni pala turkkilaista ja mä kuulun niidenkin joukkoon. Mut mikä olikaan ihanampi fiilis kun viime marraskuussa käydä parin kuukauden jälkeen taas Turkissa, ihan ku ois kotiin palannu ja kaikki 80 miljoonaa turkkilaista ois ollu mun perhettä haha :D
VastaaPoistaTsemppii noihin tunnelmiin! <3
Ah kuinka ootankaan sitä kun meen takasin Kiinaan ja tirauttelen onnenkyyneleitä kun vihdoin oon "omieni" luona taas haha :D Ihmeen nopeesti ja vahvasti sitä vaan kiintyy uuteen maahan.
PoistaKiitos tsemppauksesta, kyllä tässä varmaan hetki menee taas tottua Suomeen!
Samastun tähän kyllä täysillä! Oma aupparointikokemukseni päättyi viime kesänä, ja ainakin ensimmäinen kuukausi paluun jälkeen meni aika lailla sumussa. Vietin au pair -aikani Euroopassa, joten kotiinpaluu ei ollut kulttuurisesti läheskään niin iso shokki kuin Kiinan vaihtaminen Suomeen varmasti oli.
VastaaPoistaMuistan, kuinka heti paluutani seuraavana aamuna heräsin omasta sängystäni ja ajattelin, että koko vuoden pituinen au pair -kokemus oli ollut varmaan vain unta. Kaikki oli Suomessa niin tuttua, että hämmensi. Itkeskelin ikävää mitä kummallisimmissa tilanteissa varmaan ensimmäiset pari viikkoa, kun samat vanhat kuviot ahdistivat. Juuri äsken koko maailma oli ollut mulle avoinna, ja sitten yhtäkkiä se tuntemani maailma kutistui pikkupaikkakunnan kokoiseksi pläntiksi kartalla. Elämä tuntui junnaavan paikoillaan.
Nyt noille tuntemuksille osaa jo vähän hymyillä. Aloitin syksyllä yliopisto-opinnot, jotka ovat pitäneet kiireisenä. Muutin opiskelupaikkakunnalleni ja löysin uusia kavereita. Olen alkanut huomata, että au pair -vuoden aikana tapahtui ehkä sittenkin jonkinlaista henkistä kypsymistä. Mikä kummallisinta, host-perheeni ei ole vieläkään unohtanut minua (vaikka vakaasti paluushokissa uskottelin itselleni niin), ja suunnitteilla onkin reissu heidän luokseen tulevana kesänä.
Voimia ristiriitaisten tunteiden ja ikävän kanssa painimiseen! Onneksi maailmalle pääsee aina uudestaan. Kynnys pakata koko elämä mukaansa matkalaukkuun on pienempi, kun on jo kerran aiemmin lähtenyt.
Se on hassua, miten koko iso kokemus alkaa tuntua unelta heti kun palaa takaisin vanhaan elämään! Kaikki Suomessa tuntuu tavallaan niin tutulta, mutta tavallaan todella oudolta. Kyllä menee hetki taas tottua Suomen arkeen. Tosiaan tuntuu vähän kuin ois sulkenut kaikki avoinna olevat ovet palatessa takaisin Suomeen, mutta onneksi aina voi lähteä uudelleen maailmalle ;)
Poista