Image Slider

再见中国 / Bye bye China

sunnuntai 31. tammikuuta 2016
Vaikka koinkin jo olevani valmis lopettamaan au pairina, en todellakaan ollut valmis jättämään Kiinaa, enkä perhettäni. Hong Kongin viisumireissun jälkeen oli helppoa lohduttaa lapsia sanomalla, että vielä on kuukausi aikaa olla yhdessä. Pikkuhiljaa aika kuitenkin alkoi huveta. "Meillä on vielä kaksi viikkoa" muuttuikin yhtäkkiä viikoksi ja viikko pikkuhiljaa viiteen, neljään ja kolmeen päivään. Sitten lohdutus oli, että lähden vasta ylihuomenna ja lopulta, että ehditään vielä leikkiä koulun jälkeen hetki ennen kuin lähden. Yhtäkkiä pitikin luvata, että tuun käymään perheen luona kylässä.  Käymään, koska en enää asu siellä. Vaikka olinkin perheessä vain viisi kuukautta, olimme hyvin läheisiä ja varsinkin lapset tulivat minulle todella rakkaiksi. Ihmiset, joiden kanssa olen asunut, ovatkin kohta yli 6000 kilometrin päässä ja uusia hyviä muistoja heidän kanssaan ei tule jatkuvasti lisää. En enää olekaan perheeni au pair.


Lähteminen on aina vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa se on silloin kun tietää, ettei paluuta samanlaiseen tilanteeseen ole. Perhe kyseli toimiston kautta multa, olisiko mahdollista, että tulisin perheeseen takaisin au pairiksi pidemmäksi aikaa Suomessa käymisen jälkeen, mutta oli pakko vastata kieltävästi, vaikka se kurjalta tuntuikin. Opiskelut pitäisi aloittaa ensi syksynä, eikä musta muutenkaan varmaan au pairia saisi enää millään. Aika kultaa kyllä muistot erittäin nopeasti, mutta en koskaan tule unohtamaan, kuinka poikki mä olen ollut viimeiset seitsemän kuukautta. Siis aivan loppu. En mä sitä mitenkään enää jaksaisi, vaikka muuten mielelläni voisin viipyä vielä.
   Se, etten ole enää perheen au pair ei tarkoita, etten voisi enää olla osa heidän elämäänsä, mikä helpotti lähtöä. Perheen ensimmäinen au pair viiden vuoden takaa käy vieläkin tapaamassa perhettä, minunkin aikanani kahdesti, hyvästien ei siis todellakaan tarvitse olla lopulliset. Ei perheelle, eikä Kiinalle. Ja mistäs sitä tietää, ehkä mä joskus haluan taas pitää välivuoden ja tehdä töitä au pairina. No ehkä ei, mutta kyläilyä tulen varmasti harrastamaan!

Esityksistä Alinan koululla - oppilaat esittelivät luokittain erilaisia perinteisiä kiinalaisia asioita
kuten kalligrafiaa, Pekingin oopperaa ja perinteisiä leikkejä. Lapset olivat pukeutuneet
teeman mukaisesti perinteisiin kiinalaisiin vaatteisiin ja lauloivat kiinalaisia lauluja.
Esitys oli viimeisenä kokonaisena päivänäni Kiinassa ja muistutti loistavasti, kuinka
upea Kiina on ja kuinka sitä rakastan.

Perheen ja kavereiden näkemistä lukuun ottamatta mun haluni mennä Suomeen on täysi nolla. Alkuaikoina tuli kaivattua ruokaa ja monia asioita Suomessa, kuten tilaa julkisissa liikennevälineissä, siisteyttä ja asioiden helppoutta, mutta mitä pidempään vietin aikaa Kiinassa, sitä vähemmän kaipasin Suomeen. Kun mietin, mitä ruokaa haluan syödä ensimmäisenä päivänäni takaisin Suomessa, ei vastausta tullutkaan ihan heti. Lihapullat ja perunamuusi ei enää saanutkaan vettä kielelle samalla tavalla ja mustikkapiirakkakin houkuttelee ihmeen vähän. Taidan siis pyytää itsetehtyjä tortilloja, kuinka Suomalaista.
   Muutenkin, Suomeen meneminen tuntuu todella oudolta ajatukselta. Joo, olen elänyt siellä kuukautta vaille yhdeksäntoista vuotta, mutta ihmeen nopeasti sitä jotenkin etäistyy kaikesta. Suomessa arjen eläminen ei vaan houkuta yhtään. Nyt kun sitä on kerran kunnolla lähdetty pois, en voisi vaan kuvitella palaavani takaisin vakituisesti (ainakaan vielä). Onneksi takaisin pysyvästi ei ollakaan menossa. Jo kahden kuukauden päästä istutaan taas lentokoneessa kohti Kiinaa, tällä kertaa matkailun merkeissä. Tarkoituksena olisi kiertää ympäri maata ainakin kohteissa Peking, Shanghai, Xi'an, Chengdu ja Guangzhou. Oma viisumini on vain kuukauden mittainen (koska "hieman" liian myöhässä sain kuulla, että viisumi, jonka sain Hong Kongista onkin kahden kuukauden mittainen, kunhan lähden puolessa välissä pois Kiinasta pariksi päiväksi.. Noh, nyt lähdetään oikein kunnolla, eikä au pairiksi enää palata, mutta onpahan kourassa ainakin viisumi jo valmiiksi), joten ihan kamalasti aikaa ei ole Kiinan ollessa kuitenkin todella suuri ja monipuolinen.

Tavaramäärä. Pekingiin oli jätettävä paaaljon tavaraa ja silti piti ostaa toinen
matkalaukku kotimatkaa varten.. Hups.

Pakkaaminen oli todella vaikeaa, enkä nyt puhu vain järkyttävän tavaramäärän sullomisesta laukkuihin, vaan siitä tunteesta, kun koko tämänhetkinen elämä katoaa pikkuhiljaa matkalaukkujen sisään. Huone, joka on ollut mun, tyhjenee tavara tavaralta ja pian näyttää jo siltä, ettei siellä koskaan kukaan suomalainen tytteröinen asunutkaan. Tulee mieleen päivä, jolloin saavuin tokaan perheeseeni. Huone oli tyhjä, kuten se on nytkin, mutta näiden kahden tyhjän huoneen välissä on tapahtunut niin paljon. Siitä ei vain ole mitään silmillä nähtävää jälkeä. Huone näyttää samalta kuin viisi kuukautta sitten, mutta tyttö sen sisällä on muuttunut. Huoneeseen muutti miljoonaa kokemusta köyhempi tyttö, joka ei tuntenut Pekingiä lähes ollenkaan, eikä puhunut kiinaa kuin pari sanaa. Huoneesta lähtee pois tyttö, joka ei ole varma, onko matkalla kotiin vai Suomeen. Onneksi välissä on 9pv lomailua Koh Samuilla (, josta tälläkin hetkellä kirjoittelen!), koska paluukriisi olisi varmaan aivan järkyttävä, mikäli lentäisin suoraan Kiinasta Suomeen. Nyt on viikko aikaa rentoutua poikaystävän kanssa ja sitten kaksi päivää yksin koota ajatuksia ja valmistautua Suomea varten.
Viimeinen viikko Kiinassa meni niin hujauksessa juostessa tapaamassa vanhaa perhettä ja ystäviä, pakatessa (ja siinä meni oikeasti ikä ja terveys!), stressatessa vaikka mistä, ostellessa viimehetken juttuja (kuten kakkosmatkalaukku ja isompi käsimatkatavaralaukku) ja viettäessä viime hetkiä lasten kanssa. Koska tammikuun alussa perheeseen saapui jo seuraava au pair, Raphael Australiasta, meni työnjako varsin luonnollisesti niin, että minä olin enimmäkseen Alinan kanssa ja Raph Peterin. Tämän takia lähennyin entisestään Alinan kanssa, mutta en pystynyt viettää yhtä paljon aikaa Peterin kanssa kuin aiemmin. Pojalle tämä oli varmaan mahtavaa, kun sai vihdoin leikkiä rajumpia leikkejä (vaikka R ei kyllä mikään durasel-pupu olekaan.. Ei todellakaan), mutta itse olisin totta kai halunnut viettää viimeiset hetket molempien lasten kanssa tasapuolisesti, olenhan kuitenkin ollut molempien "isosisko" tämän koko ajan.
   R:n kanssa emme koskaan oikein tutustuneet toisiimme molemminpuolisen välinpitämättömyyden takia, mikä ehkä kuulostaa naurettavalta varsinkin kun asuimme kahdestaan samassa asunnossa, mutta kaikkien ihmisten kanssa ei vaan oikeasti löydy yhtään yhteistä säveltä, eikä jutunjuurta. Omalla kohdalla fiilikset lässähtivät Raphia kohtaan nopeasti, koska hän ei ole mikään unelma-au pair, eikä sopeudu perheen "sääntöihin" (, joita ei oikeasti edes käytännössä ole) ja Kiinan kulttuuriin. Omasta mielestäni R ei suoriutunut tehtävistään edes minun käytännössä tehdessä kaikki oikeasti vastuuntunnolliset asiat, joten pelkään, miten käy nyt kun en ole auttamassa! Toivottavasti poika parantaa tapansa, koska ei ole kiva ajatus jättää lapsia jonkun 40% itsestään antavan huostaan. Varsinkaan Alinan kanssa R ei luonut minkäänlaista suhdetta ja A kertoikin minulle, että kun minä olin vapaapäivää viettämässä, oli hän joutunut leikkiä koko päivän yksin P:n ja R:n ollessa vain kahdestaan. Toivon totisesti, että asiat paranevat!!

Vaikka en haluaisikaan lähteä, on siinä kuitenkin jotain katkeransuloista kun elämä etenee. Etappi au pairina on nyt takana ja on aika lähteä kohti uusia seikkailuja. Kiinaan voi aina palata, perhettä voi aina tavata, kiinaa voi aina opiskella lisää. Mitään ei ole lopullisesti menetetty.


Bye bye China - for now. I'll be back!
再见中国,等我回来!

Ystäväkirja-haasteen vastaukset

lauantai 23. tammikuuta 2016
Texasista tuli She likes to travel -blogin Miralta ystäväkirja-haaste, tässäpä siis vastaukseni:
(Kuvat viimevuoden Vietnamin-matkalta, koska matkustelu nyt vaan on se elämän suola ja miksipäs ei?)

1. Perheeseeni kuuluu
Äiti, isä ja 17v. pikkusisko. Laskisin kyllä poikaystävä-Davenkin mukaan johonkin luokitteluun ja jos nyt aletaan ihan kollektiivisen kulttuurin jäseneksi, niin Daven perhekin on laskettava mukaan ja onhan mulla vielä kaksi kiinalaistakin perhettäkin kolmen kiinalaisen pikkusisaruksen kera :D

Todiste siskosta

2. Ammattini
Au pair vielä pari päivää hah! Oikeaa ammattia ei siis ole vielä, mutta unelma-ammatteja sitäkin enemmän: turismin parissa sitä todennäköisesti tullaan työskentelemään (enemmänkin siis markkinointi (marketointi t: melkein 7kk ulkomailla XD), kohteiden suunnittelu ja joku "tourism business management", ei siis niinkään turistiopas tms, vaikka ei siinäkään hetkellisenä työnä olisi mitään vikaa), mutta myös kiinnostaa kehitysaputyö, ihmisten auttaminen, kriminaalipsykologia (onko ees sana..?) ja ihmisen psykologia muutenkin. Epärealistisia unelma-ammatteja ovat kirjailija ja elokuvaohjaaja/-käsikirjoittaja.

3. Harrastukseni
Tanssia oon harrastanut 4v. asti ja vaikka parina viime vuonna en ookaan käynyt enää tunneilla syystä X ja Ö, omistan vieläkin vahvan tanssijan identiteetin. Lajeja on koluttu nykytanssista, street-lajeihin, dancehalliin ja show-tanssiin. Tanssimisen lisäksi kirjoittaminen on aina ollut myös vahvasti läsnä pienestä asti ja kielten opiskelu tietysti löytyy myös harrastuslistasta, eikä netflixiäkään saa unohtaa ;D

4. Erityistaitoni
- Osaan innostua asioista erittäin nopeasti ja palavasti( - myös hukata innostuksen).
- Kielten opiskeluiden kanssa mulla vaan naksahtaa palat kohdalleen ja teen oivalluksia kieliopista ilman mitään pänttäämistä, täällä Kiinassa esim. opin uusia kielioppisääntöjä vaan kuuntelemalla puhetta ja sitten tarkistan Davelta, että onhan se varmasti niin kuin luulen. Yleensä ainut hidaste kielten oppimisen kanssa onkin laiska sanojen opettelu hah.


5. En osaa
Hiihtää, uida hyvin (suomalaisella mittapuulla ainakaan), soittaa mitään soitinta (ala-asteella kyllä olin bändikerhossa, mutten muista YHTÄÄN mitään), keskittyä kokatessa, enkä suunnistaa kartan kanssa.

6. Oudoin tekemäni asia
Jaa'a... En koe tehneeni mitään kovin outoa, ainakaan muistaakseni.

7. Jos saisin 10 miljoonaa
En valehtele: ensiksi shoppaisin oikein olan takaa. Sen jälkeen tulisi varmaan buukattua matkoja, ostettua asunto ja auto (tämä menis varmaan poikaystävälle, mikäli hänen unelma-autoon olisi varaa) Opiskeluita varten pitäisi laittaa säästöön jokunen kolikko myös. Hyväntekeväisyyteen menisi myös rahaa, musta ois todella hienoa rakentaa esimerkiksi koulu johonkin kehitysmaahan. Jaa jos sitä rahaa vielä löytyis, niin enpäs panis pahitteeksi lomakämpän omistamista jostain todella coolista paikasta.


8. Jos saisin päivän olla mies
Tutkisin vaan, että mitä hittoa niiden yksinkertaisten(ko?) otusten päässä välillä liikkuu :D Siis ihan oikeasti, haluaisin vaan tietää, millainen ajatuksenjuoksu niillä on.

9. Hävettää tunnustaa, mutta...
En häpeä yhtään, mutta: pystyn helposti syödä väh. litran jäätelöä kerrallaan. Puolenlitran annoskoko on perusolettamus.

10. Elämän tarkoitus on
Olla onnellinen ja avartaa ymmärrystä, oppia ja nähdä, ymmärtää enemmän ja olla hyvä muille (ja itselleen tietysti). Pitää osata pysähtyä, mutta myös lähteä. Pitää osata arvostaa pieniäkin asioita. Pitää uskaltaa heittäytyä ja ottaa riskejä. Pitää ymmärtää, että maailma ei pyöri itsensä ympärillä ja ettei itsekkyydellä ja ennakkoluuloilla ole mitään positiivista efektiä kenellekään (terveiset sinne "maahanmuuttokriittisille" ihmisille!).
   Mun mielestä jokaisen pitäisi yrittää ymmärtää muita enemmän ja ajatella omaa napaansa vähemmän. Jokaisen pitäisi oikeasti lähteä matkustamaan, varsinkin niihin köyhempiin ja todella erilaisen kulttuurin omaavin maihin ja tässä itse vähemmistönä hetken eläneenä sanoisin, että tämä kokemus, kuten vieraaseen maahan ilman kontakteja muuttaminenkin, olisivat loistavia oppimistilaisuuksia jokaiselle, joka on aina huutelemassa kuinka maahanmuuttajat vie meidän työt, mutta myös kuinka ne vaan elää sossurahoilla ja kaikkea muuta yhtä "loogista". Olisiko se nyt niin kamalaa jos naapurin Maija olisi naimisissa Ahmedin, eikä Pertin kanssa? Kannattaakohan sitä tuhlata aikaansa muiden vihaamiseen vai kaikkien suvaitsemiseen? Elämän tarkoitus kun EI OLE pitää kynsin hampain kiinni omista etuoikeuksista samalla kun muut (enemmistö maailmasta!) kamppailee päivästä toiseen meille itsestäänselvyyksien kanssa. Auta apua tarvitsevaa, älä ole itsekäs. Vera kiittää ja kuittaa.


Itse haastan:

Katianna
Mari Pauliina
Jasmin

''Osaatko nyt sitten kiinaa?''

maanantai 18. tammikuuta 2016

Lennot on varattu Suomeen (viikon THAIMAAN matkan!!!! jälkeen) ja tiedän kuulevani tätä lausetta vielä pitkään senkin jälkeen kun pöly on laskeutunut mun Kiinasta palaamisen jäljiltä. ”Ai sä olit Kiinassa? Osaatko kiinaa?” tulee varmasti seuraamaan mua vielä kauan. No osaanko mä sitten kiinaa reilun puolen vuoden jälkeen?

Joo ja ei.

Joo, pystyn ostamaan metrolippuja kiinaksi ja pysyn yleensä kärryillä siinä, mistä puhutaan (tietysti riippuu suuresti keskustelunaiheesta). Tulen yleensä ymmärretyksi silloin kun rohkaistun puhumaan kiinaa ja merkkejä tunnistan yllättävänkin paljon - verrattuna työmäärään, jonka niiden opiskeluun olen kuluttanut.
    Viimekuukausina olen vihdoin rohkaistunut oikeasti käyttämään kiinan kieltä ja esimerkiksi taxikuskien kanssa riitely toimii jo varsin sujuvasti, joskin yleensä lopulta joudun silti maksamaan ylihinnan, koska kylmän sään takia en jaksa riskeerata osoitteeni tuntevan taxin menettämistä, seuraavan tuloon kun voi mennä liian pitkä ikuisuus. Kuitenkin on kiva tietää, että pystyin laittamaan vastarintaman pystyyn kielellä, jota vuosi sitten en osannut kuin kolme sanaa. Ja on kiva tietää, että pystyn juoruilla kaverin host äidistä kiinaksi – erittäin rikkonaiseksi sellaiseksi – tarpeen vaatiessa tai pyytää poikaystävän vauvakuvia hänen äidiltään, mikäli mies ei suostuisi yhteystyöhön kääntäjänä.
    Bravuurini kiinan kielessä on kuitenkin ehdottomasti salakuuntelu. Ymmärtäminen on yleensä helpoin osa kielen oppimista, mutta kiinan kanssa tilanne ei aina ole ihan sama. Varsinkin alussa on vaikea luottaa itseensä kun on aina vaara, että kuulee tonen väärin ja toinen tarkoittaakin jotain ihan muuta. Nyt kun korva on vihdoin harjaantunut ja suuremman sanavaraston ansiosta ymmärtää myös kontekstin, ovat korvat avautuneet aivan uudelle maailmalle. Milloin vaikutan fiksulta poikaystävän kavereiden edessä kun osaan kuitata ”dui” kun Dave on kertonut musta jotain, milloin pystyn yhdistyä naureskeluun perheen uuden au pairin kustannuksella, joka on kännissä jo parin pikkulasillisen jälkeen isotteluista huolimatta ja milloin saan omaa iloa kun ymmärrän, että musta puhutaan ja kaiken lisäksi, mitä musta puhutaan.

Mutta ei, en pysty käymään keskusteluita kiinaksi, kunnon keskusteluita siis, sellaisia, joita käydään kavereiden kanssa. Tiedän kyllä, että kielten opiskeluun menee aikaa ja sujuvaan puhumiseen monia vuosia, MUTTA aina kuulee juttuja, kuinka vaihdossa olleet on oppinut uuden kielen siinä kymmenen kuukauden aikana. Miksi mä en voinut olla yksi niistä onnekkaista?
    Okei, tietysti, mun ei tarvitse käyttää kiinaa yhtä paljon kun vaihtarit käyttävät, koska host perheessä mun työtä on puhua englantia ja host äitikin haluaa harjoitella englantiaan mahdollisimman paljon, minkä lisäksi kaikki kaverini ovat Davea lukuun ottamatta ulkomaalaisia (tähän olisi toki itse voinut ainakin edes joltain osin vaikuttaa..), joten kiinaa ei yksinkertaisesti tule puhuttua niin paljoa tuntien ulkopuolella. KUITENKIN, 200 päivää kiinassa ja tuntuu, etten osaa tarpeeksi. Nämä 200 päivää olivat kuitenkin se mun "intensiivikurssi", enkä enää koskaan tule asumaan Kiinassa kiinalaisessa perheessä. Tästähän se alamäki vasta alkaakin, kun en enää asu (ainakaan mandariini-) kiinankielisessä ympäristössä!

Puolustuspuheeksi on pakko sanoa, että kiinankieli, ja varmasti muutkin Aasian kielet, ovat vaikeampi oppia kuin länsimaiset (omasta mielestä ainakin), koska kielioppi, logiikka ja lausuminen on ihan erilaista, eikä taustalla ole saman kieliperheen kieliä, jotka auttaisivat (vert. ruotsi-saksa, ranska-espanja jne).
   Vaikka kiinan kielioppi onkin erittäin simppeliä; ei aikamuotoja, eikä sanojen taivutuksia - edes monikkoa, menee siihenkin aikansa tottua. Ja kuten aina sanotaan, koska kiinan kielessä on neljä erilaista tonea (viisi, jos neutraali lasketaan mukaan), menee lausumisen opetteluun kauemmin kuin muissa kielissä. Kannustuksen sana kuitenkin suomalaisille: kiinan vokaalien lausuminen menee todella yhteen suomen kielen kanssa! Kun aussikämppikseni jauhaa vokaaliäänteitä aamusta iltaan yksin, valmistuin minä jo yhdessä oppitunnissa fonetiikasta. Ja ihme ja kumma kyllä, vaikka tonet aiheuttaisivatkin harmaita hiuksia aluksi, jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että ne alkavat tulla luonnostaan. En todellakaan väitä, että osaisin lausua täydellisesti, mutta ero on aivan huima alkuun. Osaan jopa lausua kiinalaisen nimeni nykyään oikein, se on jo jotain.

Kun minulta sitten tullaan kysymään, osaanko kiinaa, mitä aion sanoa? Aionko olla suomalainen ja sanoa, että osaan vain alkeet, vai ulkomaalainen ja kerskua taidoillani? Jaa'a, todennäköisesti pidän pienen luennon kaikista pienistä sivuseikoista ja taidoistani kiinan kielen eri osa-alueilla, mutta jos aikaa ja/tai kiinnostusta on vain rajallisesti, sanoisin varmaan: "kyllä, osaan kiinaa auttavasti". Mitä sekin sitten tarkoittaa, se on toki jokaisen oman tulkinnan varassa, mutta sanotaanko näin, että selviäisin lähes joka ongelmatilanteesta kiinallani ja arjen menossa pysyn mukana kohtuullisesti. Suulliseen osaamiseen aion keskittyä eniten ja toivottavasti jonain päivänä, ehkä jo vuoden päästä, pystyn hyvällä omalla tunnolla vastata lyhyesti "kyllä, osaan kiinaa".

Loppu lähenee

maanantai 11. tammikuuta 2016

Viisumin loppumispäivän laskemiseen viritetty laskuri tikittää kuin aikapommi. Enää 19 päivää. 19 päivää siihen, että mun pitää jättää paikka, jonne on muodostunut koti, arki, rutiinit ja liuta ihmisiä, joita tulee kaipaamaan. Missaan Spring Festivalin (aka kiinalaisen uudenvuoden) 9 päivällä ja se oli sellainen tapahtuma, jonka otin huomioon jo koko au pairiuden ollessa vasta suunnitteilla ja todellakin olisin halunnut kokea. Totuushan kuitenkin on, että mulla nyt kun sattuu olemaan tämä kiinalainen kumppani, on edessä vielä monta, monta, monta Spring Festivalia. Me ollaan missattu tänä talvena jo joulu ja länsimainen uusivuosikin, joten eiköhän vietetä samalla kaikki juhlat ensimmäistä kertaa ensi vuonna.

Miltä tuntuu Kiinasta lähteminen? No ihan p*skalta. Oon valmistautunut koko ajan henkisesti siihen, että lähden Suomeen toukokuun lopussa ja yhtäkkiä kuukauden varoitusajalla selviää, että Kiinasta on lähdettävä. Kuten aiemmin kirjoitin, olisi yksi mahdollisuus lähteä taas Hong Kongiin hakemaan uutta kuukauden viisumia, mutta 1) en halua käyttää rahaa niin paljoa siihen - varsinkaan kun mikään ei takaa viisumin saamista, 2) en halua jatkaa au pairina kuitenkaan.
   Lauantaina host mom kysyi, kuinka pitkäksi ajaksi viisumini oli, johon tietysti vastasin, että kuukaudeksi. Hän kertoi, että toimisto oli sanonut sen olevan kaksi kuukautta. Siinä sitten kerroin pakkomatkasta Hong Kongiin ja ettei ole oikein rahaa moiseen. Host mom ehdotti, että pyytää toimistoa maksamaan matkani ja vihjaili myös, että perhe voisi maksaa sen puolestani. Siihen oli vedettävä raja ennen kuin idea karkaa käsistä ja päädyn viettämään au pairina yhden kuukauden vielä lisää. Alkuperäinen suunnitelma oli olla au pairina huhtikuun alkuun asti, mutta se ei todellakaan ole mikään mahdollisuus enää, vaikka viisumiasiat olisivatkin mallillaan. Vaikka numero 19 kauhistuttaa siinä mielessä, että joudun jättämään Kiinan, näyttää se aika suurelta ajatellessa sen olevan aika, joka vielä on oltava au pairina. Syitä siihen, että haluan lopettaa päiväni au pairina on parikin:
1) Yksinkertaisesti on vain paljon asioita, joita tekisin mieluummin
2) Olen aivan loppu niin fyysisesti kuin henkisestikin
3) Perheelleni saapui jo uusi au pair

Kyllä, elelen tällä hetkellä toisen au pairin kanssa - poika-aupairin. Kukaan ei koskaan kysynyt, onko mulle OK asua vieraan pojan kanssa. Tietysti,  mulla on tämä "oma kämppä", mutta silti. Riittääkö, että olen muutenkin aivan finito, mutta nyt pitää viettää viimeinen kuukausi vielä epärennosti kun en voi enää elellä miten huvittaa täällä. En voi jättää pyyhettä enää kylpyhuoneeseen, en käydä videopuheluita oman poikaystävän kanssa ilman, että joku olisi kuuntelemassa, enkä käppäillä ympäriinsä puolialasti jos siltä nyt sattuisi tuntumaan. Olisi tarpeeksi paha asia, että jaamme asunnon, mutta jaamme myös vessan. Ja tämä nyt on ehkä varsin mitätön asia, mutta ottaa suuresti päähän katsella nostettua vessanpöntönsisäkantta kodissa, joka on ollut MINUN melkein puolivuotta. Joudun siivoamaan uuden vessapaperirullan käyttöön ottamisen jälkeen roskat roskikseen, koska kämppikseni ei sitä osaa hoitaa. Joudun joka kerta ottaa hänen laturinsa irti olohuoneen pistokkeesta, koska hän ei a) lataa kännykkäänsä omassa huoneessaan..???? b) osaa siivota tavaroitaan. Puhumattakaan yleisestä epäsiisteydestä, joka on saapunut pojan myötä valtakuntaani. ARGH.
   Asia, joka tässä erityisesti ottaa päähän on, että kun minä olin kesällä saapumassa au pairiksi, en saanut tulla vielä, koska perheen edellinen au pair päättikin jäädä elelemään vielä kahdeksi extra-kuukaudeksi, mutta kyllähän nyt minun kanssa päällekkäin hommataan uusi au pair, tottahan toki.

Mitä tarkoitan sitten sillä, että olen aivan loppu? Tämä päivä on loistava esimerkki: menin nukkumaan klo 21:00 ja heräsin 6:30 aamupalalle. Takaisin nukkumaan pääsin 7:30, josta nukuin 10:30 asti. Nukkumatunteja kertyi siis 12,5, mutta olen edelleen väsynyt. Olen ollut väsynyt puolivuotta putkeen. En koskaan herää levänneenä, eikä mikään tunnu auttavan jatkuvaan unentarpeeseeni. Joka päivä ollessani lasten kanssa haukottelen kuin viimeistä päivää ja viimeistään ilta kahdeksan jälkeen tulee täysi uupumus. Kerran pääsin nukkumaan kesken lauantaista työpäivääni 3,5h:ksi ja se oli ainut kerta kun heräsin itsenäisesti siksi, että olin valmis heräämään.
   Jo monen kuukauden ajan on myös tuntunut, että olen ainakin parin viikoin välein kipeä. Joko tuntuu kuumeiselta, päätä särkee tai oksettaa. Viime perjantaista asti olen pystynyt juuri ja juuri syömään ja koko ajan tuntuu etovalta. Pelkkä ruoan ajatteleminenkin tekee pahaa. Vaikeaa on kuitenkin yrittää syödä vähän paikassa, jossa ei ymmärretä vähäistä syömistä. Missä ikinä olenkaan, käyn läpi paikat, joihin tarvittaessa on turvauduttava, mikäli laatta lentää (toivottavasti kukaan ei syö tätä lukiessa hah).
   Olen monta kertaa mennyt nukkumaan tai herännyt itkuisena vain koska en vain jaksa herätä. Silmät tuntuvat olevan turvonneet koko ajan ja silmäpussit kukoistavat. Viikonlopun ja kahdentoista tunnin työpäivien lähestyessä alkaa aina ahdistaa ja loma-ajat ovat painajaista lasten ollessa kotona koko päivän. Ja minähän olen töissä aina kun lapset ovat läsnä. Seuraavina kahtena päivänä koulut ovat kai taas suljetut saasteiden takia, joten jes, ylimääräiset 15h töitä luvassa. Melkein 50 tunnin työviikot kyllä selvästikin ottavat veronsa.

Ennen Kiinaan lähtemistä pelkäsin kovasti koti-ikävää. Pelkäsin viettäväni lukuisia iltoja itkua tuhrustaen, mutta yhtä kesäistä kokemusta lukuun ottamatta en ole pahemmin potenut koti-ikävää. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mä en ikävöisi perhettä, kavereita ja muita asioita Suomesta, ei todellakaan. Se ei kuitenkaan ole sellaista musertavaa ikävöintiä, vaan tervettä kaipuutta. Ymmärrän, että ne asiat on siellä ja niiden luokse pääsee. Varsinkin koska skype ja kaiken maailman tekstaripalvelut tekevät yhteydenpidon niin helpoksi, ei sellaista tietämättömyyttä ja eristyneisyyden tunnetta tule vahvasti.
   Yleensä koti-ikävä/Suomen kaipuu tulee kaavalla joku asia ei mene kivasti -> kaikki on pilalla -> haluan Suomeen. Nämä tuntemukset menevät kuitenkin ohi hyvin nopeasti, enkä kertaakaan ole oikeasti harkinnut palaavani etuajassa. Niin hmm, tässä nyt kuitenkin 70% todennäköisyydellä saavun Helsinki-Vantaan kentälle vajaan kolmen viikon päästä. Ihme kyllä, alkujärkytyksen jälkeen ajatus ei tunnu niin pahalta. Suurin EI SUOMI -kantani argumentti on kylmyys, mutta muuten en nää kahden kuukauden Suomeilussa mitään pahaa - tietysti mieluummin käyn ensiksi Thaimaassa Daven kanssa ja olen Suomessa vain puolitoista kuukautta. Pitää siis pistää sormet ristiin ja toivoa, toivoa, toivoa.
Yksi vaihtoehto olisi ollut jäädä yksin hengailemaan (eli tekemään töitä tai jotain muuta fiksuhkoa) johonkin lähimaahan kahdeksi kuukaudeksi, mutta siihen tarvittavaa enrergiamäärää ei nyt löydy. Sitten myös harkitsin vakavasti meneväni parin viikon lomalle yksin jonnekin lämpimään rauhoittumaan ja mietiskelemään asioita rauhassa ennen pakkaseen putoamista, mutta lentohinnat ovat kalliita ja majoituksiinkin palaisi pitkä penni, jonka mieluummin säästän kevään matkaa varten.
   Suomeen palaamisessa on läheisten näkemisen lisäksi muutenkin se hyvä puoli, että saan vihdoin levätä (äiti eri mieltä, töihin - edes siivoamaa - on kuulemma mentävä............ You wish! Just kidding, saa nähdä miten käy, mama), katsella asioita vähän etäisyyden kanssa ja laittaa elämää normaalikuntoon. Eniten odotan (jos siis niitä läheisiä ei taaskaan lasketa mukaan), että voin vaan hypätä bussiin ja lähteä kuntosalille ilman ruuhkissa pyllyn (hyvällä tuurilla, yleensä jalkojen) puuduttamista ja päättää itse mitä syön. Enää ei tarvitse pistää suuhun sitä mitä muut käskevät, eikä syödä joka päivä riisiä. Ah, viikko ilman riisiä! Kuulostaa unelmalta. Voin syödä salaatin raskaan ruoan sijasta tai sanoa, etten ole vielä nälkäinen. Voin levätä monta päivää putkeen Kiinan yksi vapaapäivä/viikko -asetelman sijasta. Voin syödä raikasta ruokaa. Voin syödä terveellisesti. Voi urheilla. Voin käyttää sosiaalista mediaa normaalisti. Herran jestas, en tarvitse VPN:ää enää. Suomiloma kuulostaa sittenkin houkuttelevalta. Ja nimenomaan loma, koska tämän 2kk + 2kk matkustelua + kesän Suomeilun jälkeen MUUTAN opiskelemaan ulkomaille. Suomessa ei enää ole vakituinen koti. Sinne ei mennä asumaan. Sinne mennään lomalle, latailemaan akkuja. Sitä mä kaipaan tällä hetkellä enemmän kuin mitään (paitsi se Thaimaan matka, universumi, sen mä haluaisin ensiksi!)

Matkahaaveita

keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Tätä hieman alakuloista arkeani ajattelin nyt piristää unelmoinnilla ja nimenomaan matkaunelmoinnilla, joka aina kummasti nostattaa mielialaa - tai tekee katkeraksi kun ei itse pääse ihan heti ainakaan kaikkialle minne haluaisi hah. On se mielikuvitusmatkailu kuitenkin yleensä varsin mukavaa.

Jamaika


Jamaika on varmaan ensimmäinen matkakohde jonne oon koskaan oikeasti unelmoinut pääseväni. Olin ala-asteella kun jostain kuulin Jamaikasta ja siitä asti on kiinnostus vaan kasvanut. Ja ei, ei sen "vihreän kullan" takia, vaan ihan koska kulttuuri kiinnostaa muista syistä. Olen harrastanut dancehall-tanssia ja kuuntelen kyseisen musiikkityylin musiikkia rakkaudella, mikä lisää kiinnostusta suuresti.
   Vannoin kautta kiven ja kannon, että Jamaika olisi mun ensimmäinen oma matkakohde kun alkaisin matkustelemaan ilman perhettä. Nyt on suunnitelmissa Kiinassa kiertely ja Thaimaan matka, mutta ehkä sitten kolmas oma matka ;) Se on varmaa, että joskus - toivottavasti lähivuosina - lennän vielä tuonne Karibian helmeen.

 Safari


Tuo kaunis maa nimeltään Safari, no ei vaineskaan. Mulla ei vaan oo mitään ehdotonta maata, jonka safarialueella haluaisin käydä, joten päädyn vaan haaveilemaan safareista yleisesti. Tykkään eläimistä paljon ja Afrikassa käynti on aina kiinnostanut (kysymys, jota tutut aina mulle esittää on kyllä "minne matkustaminen sua ei kiinnostais?"). Harvasen päivä Suomessakin vietin Kilroyn sivuilla katselemassa tietoa safarimatkoista. Se on varmasti sellainen hengensalpaava kokemus kun näkee villieläimiä niiden luonnollisessa eläinympäristössä, eikä missään eläintarhan häkissä ihan väärässä maassa, saati sitten todistamaan auringonlaskua aivan upeissa maisemissa.
   Safareillakin on varmasti paljon eläinten oikeus -ongelmia, mutta onhan se sata kertaa parempi laittaa ihmiset sinne pieneen tilaan ja antaa eläinten olla vapaina, eikä toisin päin.

Brasilia 


Musta tuntuu, että Brasilian kulttuuri on vaan jotain, mikä pitää kokea. Se kuva, joka mulla ja monella muullakin varmasti on Brasiliasta, vaikuttaa vain niin positiiviselta ja iloiselta. Joo, tietysti tiedän, että Brasilia on vaarallinenkin ja rikollisuutta on paljon, mutta kun pitää järjen kädessä, tuskin käy mitään pahaa. Haluan vain niin nähdä ne rannat, kaikki nähtävyydet, kokea sen eläväisen kulttuurin ja ehkäpä käydä katsomassa brasilialaista jalkapalloakin ihan livenä. Vaikka Espanja onkin se ykkössuosikki fudiksessa, tulee Brasilia hyvänä kakkosena.

Costa Rica


Aktiivimatkakohteeksi Costa Rica vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. On viidakkoja, rantoja ja vuoristoa. Kulttuuria ja aktiviteetteja. Rannalla löhöilyä ja patikointia tai vaikka köysiratoja viidakossa. Latinokulttuurit on aina kiinnostanut paljon, mutta olen käynyt vain Espanjassa, mikä nyt kuitenkin on Euroopassa, eikä niin eksoottinen. Costa Ricaa ei löydy ihan jokaisen matkatoimiston valikoimasta, joten siellä näkisi varmaan aitoa menoa enemmän kuin monessa muussa kohteessa, jossa kaupunkeja on muokattu turismin takia ja valkonaamoja näkee enemmän kuin paikallisia.

Havaiji


Tämä tuskin tarvitsee paljon selittelyitä, sillä kukapa ei Havaijille haluaisi? Rantoja, kaupunkia, kulttuuria, snorklausta, snurffausta (hait saa pysyä kaukana, kiitos) ja lämpöä, ah! Mun ja Daven vitsinä on aina, että kun stressataan nykyisistä elämäntilanteistamme, että pitäisi vaan pakata kaikki kamat ja muuttaa Havaijille. Tuskin todellakaan tämä koskaan kävisi todeksi (I wouldn't mind), mutta matkalle olisi todella kiva päästä. Havaiji on kuitenkin todella kaukana Suomesta ja sellainen eksoottinen kohde, jossa ei ihan kaikki ole käynyt.

Meksiko


Toka latinomaa listalla. Meksikossa on vanha historia ja olisi varmasti mahtavaa ihan vain kävellä kaduilla ja aistia ilmapiiriä. Jos kulturellilomailu kyllästyttäisi, voisi aina vaihtaa johonkin rantakohteeseen tai jopa Cancunin bilehelvettiin. Meksikolainen ruoka ei todellakaan jättäisi mahaa tyhjäksi, eikä aurinko ihoa valkoiseksi.

Madagaskar


Madagaskar on myös yksi ikivanhoista lomahaaveista. En edes oo ihan varma, miksi mä siihen oon kiintynyt, mutta varmasti erilainen eläimistö, rannat ja kaupungit, sekä ranskankielisyydellä on arpaa asiaan. Myös Madagaskarin naapurimaissa on paljon käymisen arvoisia paikkoja, kuten Seychellit ja Mauritius. Afrikkakin on niin monipuolinen maanosa, että siellä löytyy kaikkea safareista ja miljoonakaupungeista, perinteisiin kyliin ja paratiisisaariin ja täältä löytyy yksi vapaaehtoinen kokemaan kaiken sen!

Thaimaa


Oon aina ollut ärsyttävyyteen asti perinteisiä turistikohteita vastaan ja siksi viime vuona ylipuhuin koko perheen hylkäämään Thaimaa ja suuntaamaan Vietnamiin sen sijasta. Kyllä se Thaimaa kuitenkin kiinnostaa, vaikka kauhulla mietin, miten paljon siellä on turisteja verrattuna paikallisiin, näillä pakettimatkasaarilla siis lähinnä.
   Thaimaalla on kuitenkin hieno kulttuuri kaikkine perinteineen ja se olisi kiva nähdä. Thaimaa myös on varmaa ns. helppo kaukomaa, koska siellä on totuttu turisteihin ja monien asioiden hoitaminen varmasti helpompaa kuin naapurimaissaan. Siellä olisi mielenkiintoista kierrellä ihan kunnolla ajan kanssa ja tutustua rantaviivaakin syvemmin maahan. Myös Bangkok vaikuttaa käymisenarvoiselta.

Japani


Rakas Japani, terveisiä naapurimaastasi. Toivottavasti tapaamme pian.
   Japani, Japani, Japani. Sitä on fanitettu ala-astelaisena ja sinne piti lähteä opiskelemaan Japania. Sinne piti mennä au pairiksi ja sinne piti lähteä lomamatkalle perheen kanssa. Sinne teki niin mieli ostaa äkkilähtö viime huhti-toukokuussa ja sieltä vieläkin etsitään kouluja ensivuodelle. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
   Au pair piireissä Japania ylistetään jatkuvasti. Tokio on kuulemma jotain, jota ei voi kuvailla ja Japani kokonaisuudessakin aivan mahtava. Kuinka paljon mä sinne haluaisinkaan päästä; näkemään suurkaupungit ja pikkukylät, perinteiset tavat ja moderniuden, syödä sushia koko loppuelämän edestä ja ihmetellä kaikkea kummallista. Oi Japani, milloin me vihdoin saadaan toisemme? Toivottavasti pian.

Ranskan Polynesia


Tunnettu varsinkin klassisesta unelmahäämatkakohteesta: Bora Borasta (vink vink tulevaisuuteen), mutta siellä on niin paljon muutakin. Itselläni taas rakkaus ranskan kieleen johdattelee uuteen maailmankolkkaan. En voi edes kuvitella kuinka hienoa olisi kävellä Tahitin valkoisella hiekalla tai kiivetä vuorelle Mooreassa. Ajattelin aina, että Karibian risteily olisi siisteintä ikinä, mutta sitten sain tietää, että on Ranskan Polynesian risteilyjä. Siis, voinko edes kuvitella mitään parempaa? En. En voi. Tai voin, Ranskan Polynesian risteily halvemmalla hinnalla.


Kuvat: weheartit.com