Image Slider

Vilustuneena ei saa syödä kalaa

torstai 28. syyskuuta 2017

Kuinkas tässä onkaan vierähtänyt näin pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin blogia..? Aluksi epäaktiivisuus meni puhtaasti tylsistymisen piikkiin, sitten kiireisyyden. Moni varmaan hämmästelee, kuinka ulkomailla asuva voi olla epäinspiroitunut elämästään, mutta niin se vain on, että kaikesta tulee arkea. Tiestystikään en kävele pitkin katuja harmaat lasit silmillä, välillä on vain vaikea nähdä omasta arjestaan niitä kiinnostavia ja hienoja juttuja. Niitäkin kuitenkin mahtuu jokaisen elämään, asui sitten missä tahansa.

Tänä hiljaisuudenkin aikana on sattunut ja tapahtunut. Vihdoin, vuoden Macaussa asumisen jälkeen sain aikaiseksi hankkia viisumin Kiinaan - multiple entry -viisumin oikeinpa. Ikävä kyllä suunnittelemani vuoden viisumi ei lähtenyt mukaan, koska Macaun viisumini menee umpeen joulukuun lopussa, eikä Kiinan viisumini voi olla sitä pidempi. Noh, näin alkuun kolmen kuukaudenkin viisumi kuulostaa hyvältä, varsinkin sen ollessa saman hintainen kuin single entry -viisumi, eli n. 60€.


Viisuminhaku ei tietystikään mennyt ongelmitta. Kun vihdoin olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankkinut koululta todistuksen opiskelijastatuksestani, lähdin konsulaattiin heti seuraavana päivänä. Tulosteita ja kopioita oli lukuisia ja olin tuplatarkistanut netistä, että minulla oli varmasti kaikki tarvittava. Eipä tietystikään ollut. Paikan päällä selvisi, että viisumihakemusta varten konsulaatti nimittäin tarvitsi _vanhan_ passini, jotta voisivat nähdä leimat aiemmista Kiinassa käynneistä. Eikö näitä tietoja olisi sähköisesti missään..? Kuvanikin olivat käyttökelvottomat, sillä 2017 alkaen Kiina alkoi vaatia, että niissä näkyvät korvat. Jaahas.

Koska perjantaisin konsulaatti ottaa hakemuksia vastaan vain kello kahteentoista asti ja kello oli jo yli kymmenen, lähdin vipeltämään takaisin kotiin - joka siis sijaitsee eri saarella kuin konsulaatti. Kahdella bussilla ajettua ja hikihelteessä mäen ylösjuostua olin vihdoin täydessä touhussa etsimässä vanhentunutta passiani, jonka olin ihan sattumalta ottanut mukaan Macauhun. Se piti vain löytää. Onko outoa jos kuukaudenkaan jälkeen ei ole järjestellyt tavaroita paikoilleen..?


Kaksi passia ja nolla käyttökelvollista kuvaa kädessä kiimasin takaisin helteeseen ja konsulaattiin. Tiskin takana oli onneksi sama nainen, joka kertoi minulla nyt olevan kaikki tarpeellinen, mutta kuvat eivät kyllä mene läpi. Hän sanoi, että portilla oleva vartija voi auttaa minua asiassa ja niinpä lampsin hänen kopilleen.

Yhteisen kielen puuttessa emme voineet keskustella mistään, mutta "new photo" -pyynnön hän ymmärsi ja viittoi minut tiskin taakse. Vartija liutti seinän edestä pois vanerin ja menin seisomaan valkoisen taustan eteen. Rustokorvakoru pois, aurinkolasit otsalta (tämä ihan ymmärrettävää :D) ja olkapäät piiloon. Sain käteeni tuolin selkänojalla levänneen mustan jakkutakin, jonka hihat roikkuvat sormien yli. Vartijamies otti Samsung-puhelimensa esiin ja räpsäisi kaksi kuvaa. "Ten minutes", hän sanoi ja menin ulos odottelemaan. Neljä kännykällä otettua kuvaa muuten maksoi 10+€. Ei ihan hyvä hinta-laatu-määrä-suhde, mutta muuten olisi pitänyt etsiä jostain kuvaamo ja luultavasti odottaa viikonlopun yli konsulaattiin palaamista, sillä kello olisi tikitellyt yli 12:aan.

Kun vihdoin sain jätettyä hakemuksen, oli fiilis hyvä. Vielä parempi se oli kun sain viisumin käteen.


Koulussa kurssit ovat jo hyvässä vauhdissa ja tänään oli ensimmäinen testi, statisticsissa. Aiemmin sanoin, kuinka se kurssi menee luultavasti ihan mukavasti läpi, ellei heitä täyskäännöstä. Noh, juuri niin on käynyt, kurssi on heitellyt voltteja ja tunneilla ei pysy (kukaan) mukana yhtään. Tästä testistä luultavasti pääsen vielä ihan kunnialla läpi, mutta midtermiä ja quiz 2, saati loppukoetta en odota innolla.

Financial management kävi vaikeaksi myös, mutta päätin kanavoida katkeruuteni siitä, etten opiskele Ivy League -koulussa hikkeilyyn kyseisellä kurssilla. Sisäinen Harvard Business Schoolaiseni kirjottaa muistiinpanoja kynä sauhuten muiden nukkuessa ja näin olen yllättäen oikeasti kiinnostunut aiheesta. Kutsuuko HBS kolmen vuoden päästä..? Tuskin, mutta aina saa haaveilla ja saanpahan elää unelmaani kahdesti viikossa jouluun asti hahah.



Meillä on tässä jaksossa myös ensimmäinen "oman alan" kurssi, principles of retail. Vaikka tuskin suuntaudunkaan koko loppuelämäkseni kaupan myyjäksi (meillä painopiste sentään luxus-kaupat, koska Macau :D), on kurssi hyvin mielenkiintoinen. Viime tunnilla meillä oli miniprojektina perustaa stationary-liike (kääntäjäkään ei osaa tätä suomeksi, mutta tiedättehän, ne pulpetti-/koulutarvikkeet) ja sitten yhden ryhmäläisen piti myydä, yhden shoppailla ja loppujen tarkkailla toista ryhmää ja tehdä muistiinpanoja. Meidän ryhmä muuten sai myytyä eniten tavaraa woo-hoo. Saatiin myös erityismaininta siitä, että meillä oli alennus-diilin mainos keskellä pöytää ainoana ryhmänä.

Take away -nuudelikeitto saapuu kahdessa rasiassa. Toisessa on "täytteet", toisessa kumilenksulla suljettu pussi, jossa on keiton neste. Näin se ei läiky kuljetuksen aikana.

Entäpäs tuo otsikon väite sitten? Kiinalaisilla on todella paljon meistä länsimaalaisista hassuja uskomuksia. Kaverini on lääkekuurilla ja saa syödä vain possunlihaa lihoista. Kun on menkat, ei saa syödä jäätelöä tai muuta kylmää. Kiinasta löytyy vastaavia sääntöjä joka lähtöön, mutta kaiken tärkeinpänä, niitä oikeasti noudatetaan! Jopa nuori sukupolvi!

Itse vilustuin viime viikolla, kyllä, Macaun 30 asteessa (, koska sisällä olevien ilmastointilaitteiden takia lämpötilojen vaihtelut ovat todella suuria ja äkillisiä). Nuhasta pääsin ohi, mutta ääni on vielä vähän maassa. Päätimme tilata nuudelikeittoja koululle lähiravintolasta. Kaveri, joka parhaiten tiesi nuhastani, ei ollut tilausvaiheessa paikalla, mutta kun availimme paketteja, hän tajusi kamaluuden, joka oli tapahtumassa: olin tilannut katkarapuja sisältävän keiton. Toinen kaveri, joka oli hoitanut tilauksen, kauhistui kuultuaan, että olen vilustunut. Kuinka hän olikaan antanut minun tilata mereneläviä!

Tietysti ilmassa oli huumoria, eikä kukaan estä minua syömästä mitä haluan. Vaikka en suostukaan rajoittamaan elämääni näiden uskomusten takia, on niitä kiinnostava kuulla. Onhan niissä pakko olla jotain perää, sillä kiinalainen lääketiede on hyvin vanhaa. Viime keväänä, kun sain ihottumaa, apteekissa nakattiin käteen lääkepaketti ja kehotus olla syömättä mereneläviä viikkoon. Silloin kuuntelin ja ihottuma lähti kuin lähtikin pois. Tällä kertaa uhmasin uskomusta ja paranin silti. Tehkööt kukin siitä omat päätelmänsä.



P.S. Huomenna suuntaan lautalla Shenzheniin kaverin kanssa hänen perheensä luokse pitkäksi viikonlopuksi, joten olen taas MIA pari päivää Kiinan nettiblokkausten takia. Älkää siis luulko, että tahallani olen taas laiska :D

P.P.S. Instagramissa mua voi seurata nimimerkillä verawinter. Vaikka postaamisessa olen ollut vielä epäaktiivisempi kuin blogin kanssa viime aikoina, päivittelen tarinaa :)

''Would the gentlemen kindly give up their seats for the ladies?''

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Meillä oli tänään asuntolan infotilaisuus, jossa otsikon fraasia toisteltiin uudestaan ja uudestaan kun istumapaikkoja ei ollut tarpeeksi. Itse en ajatellut sanoissa olevan mitään epätavallista, ennen kuin vieressäni istuvat vaihtarit jupisivat asiasta toisilleen. Muutkin kommentit siitä, kuinka "manly men" auttoivat kantamaan uusia tuolia tyttöjä varten olivat ilmeisesti närkästyttäviä. Istumaan eivät siis päässeet ensisijaisesti paikalle ajoissa saapuneet, vaan tytöt. Aloin ajatella asiaa ja tajusin, ettei länsimaissa kyllä todellakaan toimittaisi näin.  Itse olen jo puolikuuro perinteisille sukupuolirooleille.

"Vahvat pojat kantoivat taifuunin kaatamia puita pois ja pari tyttöä auttoi lakaisemaan lehtiä maasta" ja sitten siihen päälle demonstraatiota "tyttömäisestä" lakaisemisesta. Asuntola-apureista ainoa mies on vastuussa apuri-kolleegoistaan, koska he ovat naisia. Okei, nyt särähtää vähän omaankin korvaan.

Aasiassa miehet kantavat painavat tavarat ja maksavat ravintolassa. Piste. Esimerkiksi ravintolassa maksamisesta ei edes käydä keskustelua, ei ole tarvetta millekään pohdiskelulle asiasta. Vähän kuin Suomessa ei koskaan aleta miettimään, kuka maksaa kaikkien puolesta. Niin ei vain tehdä.

Länsimaissa ja varsinkin meillä Pohjois-Euroopassa naisten ja miesten katsotaan olevan samalla tasolla lähes kaikessa. Naiset ovat itsenäisiä, eivätkä "tarvitse" miestä. Macaussa luokkalaiseni ovat usein sanomassa "ole varovainen" jos menen yksin myöhään kotiin tai jos menen uudella bussilla (ei tarkoita, etten osaisi katsoa ikkunasta ulos ja epäillä, milloin kannattaa jäädä pois päästäkseni kotiin), katsotaan minulle joku auttamaan. Vaikka tämä avuttomaksi olettaminen onkin hieman ärsyttävää, ei kukaan tee sitä halventavasti tai pahallaan. Pohjimmiltaanhan kysymys on välittämisestä.

Muistan Kiinaan kaksi kesää sitten muuttaessani, että oli todella vaikea antaa miehen maksaa mitään. Nyt kesälomalla Suomessa hämmästelin, mitä luopio-poikaystäviä tytöt raahasivat sushibuffettiin, kun jokainen pari maksoi laskun puoliksi. En voi väittää, etten olisi alkanut arvostaa "herrasmieskulttuuria". Vaikka länsimaissa se nähdään naista jokseenkin alentavana, minusta asia on täysin päinvastaisia; naista hemmotellaan. Ei kai kukaan maksaisi illallista jollekin, jota ei arvostaisi? Tai tarjoutuisi avuksi?

Tietystikin palveluksista perinteisesti odotetaan jotain vastineeksi. Mies hoitaa maksuhommat, mutta naisen pitää pitää koti siistinä, laittaa ruokaa ja hoitaa lapset. Aasia on kuitenkin modernisoitumassa ja minun sukupolveni macaulaiset tytöt eivät kyllä todellakaan suostu moiseen työnjakoon. Miehiltä kyllä edelleen odotetaan lahjoja. Tavallaan siis naiset ovat Aasiassa yhteiskunnan prinsessoja, saavat paljon etuja ja hintana on vain tulla aliarvioiduksi. Miksipä he eivät siis sulkisi korviaan kommenteilta, kuinka hentoisia he ovat tai kuinka miehen pitää pitää hommat kurissa?

Toisen vuoden ensimmäinen viikko

perjantai 1. syyskuuta 2017
Kuinka onnellinen olinkaan kun ensimmäinen kouluviikko oli vihdoin pulkassa. Vaikka luokallani onkin koulua vain ma-to (vrt. osa, joilla jopa ma-la..!!), tuntuu jo kuin olisin loman tarpeessa. Keskimäärin seitsemältä aamulla herääminen ei todellakaan ole juttunu, eikä kroppani vieläkään ole tajunnut, että tarkoituksena olisi nukahtaa ennen puoltayötä. Mutta kaipa tämä tästä pikkuhiljaa lähtee sujumaan. Ps. huomasin, etten ole oikeasti ottanut yhtään kuvaa koko viikon aikana, joten pakko kuvittaa postaus kaveriselfieillä, pahoitteluni haha.


Ensimmäisessä jaksossa minulla on 7 kurssia: English communications, management information system, Japanese 3, statistics, financial management, principles of retail ja introduction to cultural economics. Näillä näkymin uskon pärjääväni kaikesta ilman suurempia ongelmia, ellei statistics heitä täyskäännöstä esittelystä saadusta vaikutelmasta.

Kaikista haastavin kurssi tulee ehdottomasti olemaan financial management, joka on accountingin ja johtajuuden sekoituskurssi, jippii. Onneksi ryhmätyötä varten saatiin itse valita ryhmät ja päästään jälleen kerran meidän viisikko-kaveriporukan kanssa työskentelemään yhdessä. Kaverini Kini on hyvä accountingissa, mikä on suuri apu meille kaikille muille :D Ryhmäprojektissa pitää "ostaa" Hong Kongin pörssistä osakkeita ja seurata pörssikursseja ja vaikka mitä. Ihan kiinnostava työ ja kurssilla muutenkin opiskellaan kerrankin jotain hyödyllistä, esim lainan ottamista ja sijoitusten tekemistä.


Macauhun palaaminen on mennyt helposti, eikä yhtään haittaa, että joka päivä on 27-32 astetta (, joka tuntuu iholla 35+ asteelta). Koska koulussakaan ei enää ensimmäisen vuoden jälkeen tarvitse pitää koulupukua, voi jopa pukeutua sään mukaisesti. Pakko kyllä myöntää, että koulupuvun päälle vetäminen joka aamu oli kyllä todella vaivatonta, eikä koskaan tullut vaatekriisejä. Nyt pitää jopa suunnitella asuja etukäteen.

Tiistaina käytiin osan luokkalaisista kanssa katsomassa thaimaalainen Bad Genius -leffa (selfiet juurikin sieltä) ja jos ikinä kellään on mahdollisuus nähdä se, suosittelen kyllä! Länsimaihin ei oikein osteta aasialaisia leffoja, mikä on harmi, sillä niissä on vaikka mitä helmiä. Juonetkaan eivät ole yhtä arvattavissa ja kuluneita kuin Hollywood-leffoissa. Hauska sattuma, että melkeinpä tasan vuosi sitten käytiin katsomassa luokkalaisten kanssa korealainen Train to Busan, kaipa tästä ensimmäisenä kouluviikkona leffaan menemisestä on tullut jonkinlainen traditio nyt.


Varmaan suurin muistutus paluusta aasialaiseen kouluun ovat opettajien näkemykset tytöistä ja pojista. Esimerkiksi yhdellä tunnilla opettaja sanoi jotain tämän tyyppistä: "valmistumisen jälkeen osa pojista ehkä haluaa perustaa yrityksen". Koska tytöt eivät halua perustaa yrityksiä, eiväthän? Myös Manchesterin kaupungin saattoivat pojat tietää Manchester Unitedin takia. Tytöthän eivät tiedä maailman tunnetuimpia joukkueita, eivätkä varsinkaan seuraa urheilua. Suomessa ei ikinä voitaisi "arvottaa" ihmisiä sukupuolen takia, mutta luokallani kukaan muu tuskin edes kuuli mitään outoa - tai kuunteli alkuunkaan. Välillä kyllä hämmästyttää, kuinka epämotivoituneita ihmiset ovat ja kuinka he silti maksavat lukukausimaksuja ja raahautuvat suurimmalle osalle tunneista. Mutta mikäs siinä, ainakin erotun edukseni.