再见中国 / Bye bye China

Vaikka koinkin jo olevani valmis lopettamaan au pairina, en todellakaan ollut valmis jättämään Kiinaa, enkä perhettäni. Hong Kongin viisumireissun jälkeen oli helppoa lohduttaa lapsia sanomalla, että vielä on kuukausi aikaa olla yhdessä. Pikkuhiljaa aika kuitenkin alkoi huveta. "Meillä on vielä kaksi viikkoa" muuttuikin yhtäkkiä viikoksi ja viikko pikkuhiljaa viiteen, neljään ja kolmeen päivään. Sitten lohdutus oli, että lähden vasta ylihuomenna ja lopulta, että ehditään vielä leikkiä koulun jälkeen hetki ennen kuin lähden. Yhtäkkiä pitikin luvata, että tuun käymään perheen luona kylässä.  Käymään, koska en enää asu siellä. Vaikka olinkin perheessä vain viisi kuukautta, olimme hyvin läheisiä ja varsinkin lapset tulivat minulle todella rakkaiksi. Ihmiset, joiden kanssa olen asunut, ovatkin kohta yli 6000 kilometrin päässä ja uusia hyviä muistoja heidän kanssaan ei tule jatkuvasti lisää. En enää olekaan perheeni au pair.

Lähteminen on aina vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa se on silloin kun tietää, ettei paluuta samanlaiseen tilanteeseen ole. Perhe kyseli toimiston kautta multa, olisiko mahdollista, että tulisin perheeseen takaisin au pairiksi pidemmäksi aikaa Suomessa käymisen jälkeen, mutta oli pakko vastata kieltävästi, vaikka se kurjalta tuntuikin. Opiskelut pitäisi aloittaa ensi syksynä, eikä musta muutenkaan varmaan au pairia saisi enää millään. Aika kultaa kyllä muistot erittäin nopeasti, mutta en koskaan tule unohtamaan, kuinka poikki mä olen ollut viimeiset seitsemän kuukautta. Siis aivan loppu. En mä sitä mitenkään enää jaksaisi, vaikka muuten mielelläni voisin viipyä vielä.
   Se, etten ole enää perheen au pair ei tarkoita, etten voisi enää olla osa heidän elämäänsä, mikä helpotti lähtöä. Perheen ensimmäinen au pair viiden vuoden takaa käy vieläkin tapaamassa perhettä, minunkin aikanani kahdesti, hyvästien ei siis todellakaan tarvitse olla lopulliset. Ei perheelle, eikä Kiinalle. Ja mistäs sitä tietää, ehkä mä joskus haluan taas pitää välivuoden ja tehdä töitä au pairina. No ehkä ei, mutta kyläilyä tulen varmasti harrastamaan!

Esityksistä Alinan koululla - oppilaat esittelivät luokittain erilaisia perinteisiä kiinalaisia asioita

kuten kalligrafiaa, Pekingin oopperaa ja perinteisiä leikkejä. Lapset olivat pukeutuneet

teeman mukaisesti perinteisiin kiinalaisiin vaatteisiin ja lauloivat kiinalaisia lauluja.

Esitys oli viimeisenä kokonaisena päivänäni Kiinassa ja muistutti loistavasti, kuinka

upea Kiina on ja kuinka sitä rakastan.

Perheen ja kavereiden näkemistä lukuun ottamatta mun haluni mennä Suomeen on täysi nolla. Alkuaikoina tuli kaivattua ruokaa ja monia asioita Suomessa, kuten tilaa julkisissa liikennevälineissä, siisteyttä ja asioiden helppoutta, mutta mitä pidempään vietin aikaa Kiinassa, sitä vähemmän kaipasin Suomeen. Kun mietin, mitä ruokaa haluan syödä ensimmäisenä päivänäni takaisin Suomessa, ei vastausta tullutkaan ihan heti. Lihapullat ja perunamuusi ei enää saanutkaan vettä kielelle samalla tavalla ja mustikkapiirakkakin houkuttelee ihmeen vähän. Taidan siis pyytää itsetehtyjä tortilloja, kuinka Suomalaista.
   Muutenkin, Suomeen meneminen tuntuu todella oudolta ajatukselta. Joo, olen elänyt siellä kuukautta vaille yhdeksäntoista vuotta, mutta ihmeen nopeasti sitä jotenkin etäistyy kaikesta. Suomessa arjen eläminen ei vaan houkuta yhtään. Nyt kun sitä on kerran kunnolla lähdetty pois, en voisi vaan kuvitella palaavani takaisin vakituisesti (ainakaan vielä). Onneksi takaisin pysyvästi ei ollakaan menossa. Jo kahden kuukauden päästä istutaan taas lentokoneessa kohti Kiinaa, tällä kertaa matkailun merkeissä. Tarkoituksena olisi kiertää ympäri maata ainakin kohteissa Peking, Shanghai, Xi'an, Chengdu ja Guangzhou. Oma viisumini on vain kuukauden mittainen (koska "hieman" liian myöhässä sain kuulla, että viisumi, jonka sain Hong Kongista onkin kahden kuukauden mittainen, kunhan lähden puolessa välissä pois Kiinasta pariksi päiväksi.. Noh, nyt lähdetään oikein kunnolla, eikä au pairiksi enää palata, mutta onpahan kourassa ainakin viisumi jo valmiiksi), joten ihan kamalasti aikaa ei ole Kiinan ollessa kuitenkin todella suuri ja monipuolinen.

Tavaramäärä. Pekingiin oli jätettävä paaaljon tavaraa ja silti piti ostaa toinen
matkalaukku kotimatkaa varten.. Hups.

Pakkaaminen oli todella vaikeaa, enkä nyt puhu vain järkyttävän tavaramäärän sullomisesta laukkuihin, vaan siitä tunteesta, kun koko tämänhetkinen elämä katoaa pikkuhiljaa matkalaukkujen sisään. Huone, joka on ollut mun, tyhjenee tavara tavaralta ja pian näyttää jo siltä, ettei siellä koskaan kukaan suomalainen tytteröinen asunutkaan. Tulee mieleen päivä, jolloin saavuin tokaan perheeseeni. Huone oli tyhjä, kuten se on nytkin, mutta näiden kahden tyhjän huoneen välissä on tapahtunut niin paljon. Siitä ei vain ole mitään silmillä nähtävää jälkeä. Huone näyttää samalta kuin viisi kuukautta sitten, mutta tyttö sen sisällä on muuttunut. Huoneeseen muutti miljoonaa kokemusta köyhempi tyttö, joka ei tuntenut Pekingiä lähes ollenkaan, eikä puhunut kiinaa kuin pari sanaa. Huoneesta lähtee pois tyttö, joka ei ole varma, onko matkalla kotiin vai Suomeen. Onneksi välissä on 9pv lomailua Koh Samuilla (, josta tälläkin hetkellä kirjoittelen!), koska paluukriisi olisi varmaan aivan järkyttävä, mikäli lentäisin suoraan Kiinasta Suomeen. Nyt on viikko aikaa rentoutua poikaystävän kanssa ja sitten kaksi päivää yksin koota ajatuksia ja valmistautua Suomea varten.
Viimeinen viikko Kiinassa meni niin hujauksessa juostessa tapaamassa vanhaa perhettä ja ystäviä, pakatessa (ja siinä meni oikeasti ikä ja terveys!), stressatessa vaikka mistä, ostellessa viimehetken juttuja (kuten kakkosmatkalaukku ja isompi käsimatkatavaralaukku) ja viettäessä viime hetkiä lasten kanssa. Koska tammikuun alussa perheeseen saapui jo seuraava au pair, Raphael Australiasta, meni työnjako varsin luonnollisesti niin, että minä olin enimmäkseen Alinan kanssa ja Raph Peterin. Tämän takia lähennyin entisestään Alinan kanssa, mutta en pystynyt viettää yhtä paljon aikaa Peterin kanssa kuin aiemmin. Pojalle tämä oli varmaan mahtavaa, kun sai vihdoin leikkiä rajumpia leikkejä (vaikka R ei kyllä mikään durasel-pupu olekaan.. Ei todellakaan), mutta itse olisin totta kai halunnut viettää viimeiset hetket molempien lasten kanssa tasapuolisesti, olenhan kuitenkin ollut molempien "isosisko" tämän koko ajan.
   R:n kanssa emme koskaan oikein tutustuneet toisiimme molemminpuolisen välinpitämättömyyden takia, mikä ehkä kuulostaa naurettavalta varsinkin kun asuimme kahdestaan samassa asunnossa, mutta kaikkien ihmisten kanssa ei vaan oikeasti löydy yhtään yhteistä säveltä, eikä jutunjuurta. Omalla kohdalla fiilikset lässähtivät Raphia kohtaan nopeasti, koska hän ei ole mikään unelma-au pair, eikä sopeudu perheen "sääntöihin" (, joita ei oikeasti edes käytännössä ole) ja Kiinan kulttuuriin. Omasta mielestäni R ei suoriutunut tehtävistään edes minun käytännössä tehdessä kaikki oikeasti vastuuntunnolliset asiat, joten pelkään, miten käy nyt kun en ole auttamassa! Toivottavasti poika parantaa tapansa, koska ei ole kiva ajatus jättää lapsia jonkun 40% itsestään antavan huostaan. Varsinkaan Alinan kanssa R ei luonut minkäänlaista suhdetta ja A kertoikin minulle, että kun minä olin vapaapäivää viettämässä, oli hän joutunut leikkiä koko päivän yksin P:n ja R:n ollessa vain kahdestaan. Toivon totisesti, että asiat paranevat!!

Vaikka en haluaisikaan lähteä, on siinä kuitenkin jotain katkeransuloista kun elämä etenee. Etappi au pairina on nyt takana ja on aika lähteä kohti uusia seikkailuja. Kiinaan voi aina palata, perhettä voi aina tavata, kiinaa voi aina opiskella lisää. Mitään ei ole lopullisesti menetetty.

Bye bye China - for now. I'll be back!

再见中国，等我回来!