''Osaatko nyt sitten kiinaa?''

Lennot on varattu Suomeen (viikon THAIMAAN matkan!!!! jälkeen) ja tiedän kuulevani tätä lausetta vielä pitkään senkin jälkeen kun pöly on laskeutunut mun Kiinasta palaamisen jäljiltä. ”Ai sä olit Kiinassa? Osaatko kiinaa?” tulee varmasti seuraamaan mua vielä kauan. No osaanko mä sitten kiinaa reilun puolen vuoden jälkeen?

Joo ja ei.

Joo, pystyn ostamaan metrolippuja kiinaksi ja pysyn yleensä kärryillä siinä, mistä puhutaan (tietysti riippuu suuresti keskustelunaiheesta). Tulen yleensä ymmärretyksi silloin kun rohkaistun puhumaan kiinaa ja merkkejä tunnistan yllättävänkin paljon - verrattuna työmäärään, jonka niiden opiskeluun olen kuluttanut.
    Viimekuukausina olen vihdoin rohkaistunut oikeasti käyttämään kiinan kieltä ja esimerkiksi taxikuskien kanssa riitely toimii jo varsin sujuvasti, joskin yleensä lopulta joudun silti maksamaan ylihinnan, koska kylmän sään takia en jaksa riskeerata osoitteeni tuntevan taxin menettämistä, seuraavan tuloon kun voi mennä liian pitkä ikuisuus. Kuitenkin on kiva tietää, että pystyin laittamaan vastarintaman pystyyn kielellä, jota vuosi sitten en osannut kuin kolme sanaa. Ja on kiva tietää, että pystyn juoruilla kaverin host äidistä kiinaksi – erittäin rikkonaiseksi sellaiseksi – tarpeen vaatiessa tai pyytää poikaystävän vauvakuvia hänen äidiltään, mikäli mies ei suostuisi yhteystyöhön kääntäjänä.
    Bravuurini kiinan kielessä on kuitenkin ehdottomasti salakuuntelu. Ymmärtäminen on yleensä helpoin osa kielen oppimista, mutta kiinan kanssa tilanne ei aina ole ihan sama. Varsinkin alussa on vaikea luottaa itseensä kun on aina vaara, että kuulee tonen väärin ja toinen tarkoittaakin jotain ihan muuta. Nyt kun korva on vihdoin harjaantunut ja suuremman sanavaraston ansiosta ymmärtää myös kontekstin, ovat korvat avautuneet aivan uudelle maailmalle. Milloin vaikutan fiksulta poikaystävän kavereiden edessä kun osaan kuitata ”dui” kun Dave on kertonut musta jotain, milloin pystyn yhdistyä naureskeluun perheen uuden au pairin kustannuksella, joka on kännissä jo parin pikkulasillisen jälkeen isotteluista huolimatta ja milloin saan omaa iloa kun ymmärrän, että musta puhutaan ja kaiken lisäksi, mitä musta puhutaan.

Mutta ei, en pysty käymään keskusteluita kiinaksi, kunnon keskusteluita siis, sellaisia, joita käydään kavereiden kanssa. Tiedän kyllä, että kielten opiskeluun menee aikaa ja sujuvaan puhumiseen monia vuosia, MUTTA aina kuulee juttuja, kuinka vaihdossa olleet on oppinut uuden kielen siinä kymmenen kuukauden aikana. Miksi mä en voinut olla yksi niistä onnekkaista?
    Okei, tietysti, mun ei tarvitse käyttää kiinaa yhtä paljon kun vaihtarit käyttävät, koska host perheessä mun työtä on puhua englantia ja host äitikin haluaa harjoitella englantiaan mahdollisimman paljon, minkä lisäksi kaikki kaverini ovat Davea lukuun ottamatta ulkomaalaisia (tähän olisi toki itse voinut ainakin edes joltain osin vaikuttaa..), joten kiinaa ei yksinkertaisesti tule puhuttua niin paljoa tuntien ulkopuolella. KUITENKIN, 200 päivää kiinassa ja tuntuu, etten osaa tarpeeksi. Nämä 200 päivää olivat kuitenkin se mun "intensiivikurssi", enkä enää koskaan tule asumaan Kiinassa kiinalaisessa perheessä. Tästähän se alamäki vasta alkaakin, kun en enää asu (ainakaan mandariini-) kiinankielisessä ympäristössä!

Puolustuspuheeksi on pakko sanoa, että kiinankieli, ja varmasti muutkin Aasian kielet, ovat vaikeampi oppia kuin länsimaiset (omasta mielestä ainakin), koska kielioppi, logiikka ja lausuminen on ihan erilaista, eikä taustalla ole saman kieliperheen kieliä, jotka auttaisivat (vert. ruotsi-saksa, ranska-espanja jne).
   Vaikka kiinan kielioppi onkin erittäin simppeliä; ei aikamuotoja, eikä sanojen taivutuksia - edes monikkoa, menee siihenkin aikansa tottua. Ja kuten aina sanotaan, koska kiinan kielessä on neljä erilaista tonea (viisi, jos neutraali lasketaan mukaan), menee lausumisen opetteluun kauemmin kuin muissa kielissä. Kannustuksen sana kuitenkin suomalaisille: kiinan vokaalien lausuminen menee todella yhteen suomen kielen kanssa! Kun aussikämppikseni jauhaa vokaaliäänteitä aamusta iltaan yksin, valmistuin minä jo yhdessä oppitunnissa fonetiikasta. Ja ihme ja kumma kyllä, vaikka tonet aiheuttaisivatkin harmaita hiuksia aluksi, jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että ne alkavat tulla luonnostaan. En todellakaan väitä, että osaisin lausua täydellisesti, mutta ero on aivan huima alkuun. Osaan jopa lausua kiinalaisen nimeni nykyään oikein, se on jo jotain.

Kun minulta sitten tullaan kysymään, osaanko kiinaa, mitä aion sanoa? Aionko olla suomalainen ja sanoa, että osaan vain alkeet, vai ulkomaalainen ja kerskua taidoillani? Jaa'a, todennäköisesti pidän pienen luennon kaikista pienistä sivuseikoista ja taidoistani kiinan kielen eri osa-alueilla, mutta jos aikaa ja/tai kiinnostusta on vain rajallisesti, sanoisin varmaan: "kyllä, osaan kiinaa auttavasti". Mitä sekin sitten tarkoittaa, se on toki jokaisen oman tulkinnan varassa, mutta sanotaanko näin, että selviäisin lähes joka ongelmatilanteesta kiinallani ja arjen menossa pysyn mukana kohtuullisesti. Suulliseen osaamiseen aion keskittyä eniten ja toivottavasti jonain päivänä, ehkä jo vuoden päästä, pystyn hyvällä omalla tunnolla vastata lyhyesti "kyllä, osaan kiinaa".