Miksi täällä on niin pimeää?

Täällä sitä taas istutaan kotisohvalla. Tai noh, Suomen kodin sohvalla (ei sillä, että Macaussa mulla edes olisi sohvaa..). Ensimmäinen huomio oli, kuinka pimeää jo kolmelta oli. Ja kuinka myöhään aurinko aamulla nousi, kunnes laski sitten taas kolmen jälkeen. Tietysti muistan Suomen pimeyden, mutta jotenkin kummasti sen mittavuus on kahden vuoden aikana unohtunut. Miten muka ikinä pääsen jet lagista yli, kun pimeää tulee samaan aikaan kuin sisäinen kellonikin hälyttää iltaa, mutta Suomessa onkin vielä päivää pitkää jäljellä?

Kotoa lähdin sunnuntaina hitaan aamun jälkeen. Lauantaina olin tehnyt suursiivouksen ja ollut niin tyytyväinen itseeni, että päätin jättää pakkaamisen lähtöpäivään. Lauttaan ei onneksi tarvitse ostaa lippua etukäteen, joten voi lähteä oman aikataulun mukaan. Äidin kehottamana olin suunnitellut lähteväni hyvissä ajoin, jotta ehdin nähdä Hong Kongia, mutta loppujen lopuksi lähdin Macausta vasta kello kolmen lautalla ja hotellilla olin vasta kuuden aikoihin (taxijonossa meni IKUISUUS).

Yövyin tällä kertaa aivan eri osassa Hong Kongia kuin koskaan aiemmin. Hostellini oli Campus Hong Kong Hostel, todella halpa majoituspaikka, varsinkin Hong Kongin hinnastossa; 40€/yö neljän hengen huoneessa. Kuva ei tee oikeutta huoneelle, joka oli todella tilava ja siellä oli kylpyhuoneen lisäksi pieni keittiökulmaus mikroaaltouuneineen ja vedenkeittimineen. Oman sängyn eteen sai vedettyä verhon yksityisyyden tuomiseksi ja jokaisella ihmisellä oli ns. oma nurkkaus huoneessa, jossa oli sängyn lisäksi säilytystilaa ja pöytä.

Omassa huoneessani oli lisäkseni vain yksi ihminen, filippiiniläinen nainen, jonka kanssa juteltiin jonkin verran, kunnes lähdin ulos. Superplussa hostellille, jolla oli puolen tunnin välein lähtevä shuttle bus lähimmälle metroasemalle. Ilman bussia olisi ulos lähteminen ollut todella vaikeaa, koska sijainti oli syrjässä, eikä lähistöllä ollut nähdäkseni mitään. Bussin ja metron kanssa keskustaan meni noin tunti. Ei siis todellakaan ideaali sijainti, mutta hinta-laatusuhde oli loistava ja näin yhden yön yöpymispaikkana ei sijainnilla ole niinkään väliä. Lentokentälle meni taxilla aamuviideltä puoli tuntia ja hinta oli n. 20€.

Takaisin hostellille päin tullessa matka ei mennyt yhtä mutkattomasti, koska en yksinkertaisesti muistanut, missä shuttle bussin pysäkki oli. Jo keskustaan lähtiessäni, oli pimeää ja oli vaikeaa pistää muistiin mitään maamerkkejä. Pyörin aseman ympäristössä yli puoli tuntia mennen portaita ylös ja alas monesti ja kävellen autotien päällä olevia kävelyteitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Tunnistin yhdet joulukoristeet ja tiesin siis olevani lähistöllä, en vain löytänyt pysäkkiä millään. Tie, jolla pähkäilin pysäkin olevan pakko olla, meni kännykän kartaston mukaan metroaseman talon läpi. Lopulta tajusin katsoa ylös päin ja tajusin toisessa kerroksessa menevien kävelyteiden katon olevankin autotie. Sitten vain rappusia etsimään.

Sisäänkirjautuessani hostelli lupasi hoitaa minulle taxin 5:30:ksi ja kun kello kahdeltatoista sain kuulla lentoni lähtevän 1,5h myöhässä, en jaksanut enää nousta sängystä ja lähteä käytävään soittamaan respaan (jotta en herätä kämppistä) tai alakertaan paikanpäälle ja pyytämään taxin myöhentämistä. Lentokentällä tuli siis hengailtua hyvä tovi, josta suuri osa stressatessa, kuinka ehdin mitenkään vaihtolennolleni enää.
   Lentokoneeseen vihdoin päästessä, alkoi kuolettavan tylsä kymmentuntinen. Vaikka en edellisenä yönä saanut nukuttua kunnolla, en saanut unta nytkään. Katsoin Black Swanin (miljoonatta kertaa), Suicide Squadin (kuka ikinä on vastuussa tästä leffasta, ansaitsee potkut. Ja kyllä, näin kys. leffan vasta nyt) ja Conjuring 2, vaikka olen vannonut, etten enää koskaan katso kauhuleffoja. Mitä sitä tylsyyksissään onkaan valmis tekemään...

Laskeutuessamme Tukholmaan, otin jalat alle ja pingoin Helsingin lennon portille. Kun hengästyneenä saavuin vihdoin perille, selvisi, että tämäkin lento oli myöhässä. Enpä sentään jäänyt nyyhkyttämään Arlandan kentälle ja pääsin Suomeen melkein suunnitellusti - toisin kuin matkalaukkuni. Helsinki-Vantaalla kävi nimittäin ilmi, että laukkuni oli jäänyt matkan varrelle. Teki mieli tirauttaa pari kyyneltä kun kahden päivän matkustamisen ja minimaalisen nukkumisen jälkeen kaikki ei mennyt niin kuin piti, mutta sain pidettyä itseni koossa ja ilmoitettua kadonneen ruusukultaisen matkalaukun. Se saapui seuraavana aamuna kotiovelle, vaikka kentällä sanottiin, että laukku pitäisi hakea sieltä asti.

Matkalaukku-asiaa hoitaessa tuli vastaan pari erittäin hämmentävää kysymystä, kuten mikä on puhelinnumeroni (niitä kun tavallaan on kolme, mutta mikään ei toimi Suomessa kun Suomenkin liittymä on "nukkumassa") ja missä maassa kotiosoitteeni on. Kuinka täysin viattomat kysymykset voivatkaan olla vaikeita ulkosuomalaiselle, varsinkin suhteellisen uudelle sellaiselle..