Image Slider

Vuoristokyliä, uskomattomia maisemia ja turkoosia vettä - Santiago, Kap Verde

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Koko Kap Verden matkamme paras päätös oli lähteä saarikierrokselle. Moises-niminen kuski haki meidät hotellilta yhdeksältä aamulla ja niin alkoi aivan uskomaton päivä, joka ei kyllä jättänyt ketään kylmäksi.

Ajoimme koukeroisia, mutta hyväkuntoisia teitä pois päin Praian kaupungista ja kohti vuoria. Kännyköiden kamerat räpsyivät vähän väliä ja Moises joutui koko ajan muistuttamaan meitä siitä, että voisimme pysähtyä minne tahansa ottamaan kunnon kuvia. "No, no, it's fine", vakuutin otettuani miljoonannen kuvan ympärillä kohoavista vuorista. Välillä Moises pysäytti auton omatoimisesti ja patisti meidät ulos ottamaan kuvia. Hän kuulemma tunsi kaikki parhaat paikat valokuville, enkä epäile väitettä yhtään, sillä takaisintulomatkalla hän myös osasi ulkoa joka ikisen tietöyssyn (speed bump suomeksi..?).


Näimme auton ikkunoista monta pikkukylää. Yhden sellaisen kohdalla Moises osoitti erästä värikästä taloa ja sanoi kasvaneensa siellä. Nykyään hän asui Praiassa. Moises kertoi paikallisten ihmisten olevan köyhiä ja että monet haluavat muuttaa pois. Amerikassa asuu melkein yhtä paljon kapverdeläisiä kuin itse Kap Verdellä. Itsenäisyyden johdosta EU:lta ei enää tule tukia, eivätkä ihmiset voi matkustaa Eurooppaan viisumitta (ja viisumin saaminen vaatii mm. tietyn määrän rahaa tilillä). Juttelimme myös mm. saunoista, Kiinan Santiagon saarelle rakennuttamasta sairaalasta ja kasinosta, Trumpista ja Putinista.

Moises vei meidät vastoin yleistä reittisuunnitelmaansa erään kylän perukoilla sijaitsevalle Kapok-puulle. Puu on niin vanha, ettei kukaan tiedä sen ikää. Se oli valtava niin ympärysmitaltaan kuin korkeudeltaankin ja sen kuori oli muhkurainen (kuva alempana). Alue on paikallisille ihmisille pyhä, eikä sinne ollut mitään tiekylttejä. Lähistölle ei edes pääse mäkisen maaston takia vääränlaisella autolla. Ympäröivä kylä oli hyvin alkeellinen ja ilman Moiseksen seuraa ja aktiivista kontaktinottoa paikallisiin, olisi olo ollut hieman orpo. Vähävaraisuudesta ja vaikeastisaavutettavuudesta huolimatta oli erään talon katolle spreijattu "Gucci Gang" :D


Henkilökohtaisesti olin odottanut eniten Serra Malaguetan kansallispuistossa käyntiä. Afrikkalaisella saarella moni asia on varsin eksoottinen, mutta netistä nähdyt kuvat vuorilta olivat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Maksoimme sisäänpääsymaksun vartiokopissa työskenteleville miehille ja lähdimme kävelemään mukulaista tietä kohti vehreikköä. Ilma vuorilla oli huomattavasti viileämpi kuin alempana ja shortseilla tuli jopa hieman kylmä. Moises sanoi alueen olevan vaarallinen ilman opasta ja ohitsemme kerran ajoikin vartioauto tekemässä tarkastuskierrosta.

Koska meillä oli rajallinen aika koko päivän retkelle, emme ehtineet kävellä kovin pitkään puistossa. Moises osasi opastaa meidät eräälle näköalapaikalle, jolta avautui sanoinkuvailemattoman kauniit maisemat. Meillä oli hyvä tuuri sään kanssa, sillä näkyvyys oli hyvä ja taivas syvän sininen. Horisontissa näkyi toinen Kap Verden saari, vulkaaninen Fogo (näkyy sinisenä vuorena horisontissa 3. ja 4. kuvassa). Maisemat saivat tosissaan huokailemaan niiden uskomattomuutta kerta toisensa jälkeen ja tämä näköala päätyi ehdottomasti upeimpien näkemieni paikkojen listalle. Kuten sanottu, ikäväksemme meidän piti lähteä aika nopeasti takaisin autolle ja jatkaa matkaamme. Olisin mielelläni tehnyt kunnon tunnin tai pidemmänkin vaelluksen.


Praiasta katsottuna täysin vastakkaisella puolella Santiagon saarta sijaitsee Tarrafalin kaupunki ja samaa nimeä kantava ranta, joka on väitetty koko saaren, ja joskus jopa koko maan, parhaaksi. Syvän turkoosi vesi, vaalea hiekka ja lämmin aurinko - ja kiihkeät kookoksen myyjät - ottivat meidät vastaan heti parkkeerattuamme. Moises ohjasi meidät rantaravintolaan ja varasimme sinne pöydän hieman myöhemmäksi. Vaihdoimme vessassa bikineihin ja kipitimme rantahiekalle.

Tarrafal oli juuri sellainen paikka, jollaiseksi Kap Verden olin mieltänyt; pikkukaupunki upealla rannalla. Praiassa emme päässeet mereen kertaakaan, joten aalloissa uiskentelu tuntui todella ihanalta. Ja vaikka kaupunki onkin tunnettu rannastaan, ei siellä ollut hirveää turismisirkusta meneillään. Ei ollut rantakojuja tai jäätelökiskoja, rantatuolien vuokrausta tai vieriviereen leiriytyneitä länkkäreitä. Oman ravintolamme lisäksi en nähnyt edes yhtään ruokapaikkaa rannan yhteydessä. Tarrafal oli aito rantakaupunki. Tai aito kaupunki, jossa vain sattui olemaan hieno ranta. Tarrafalissa olisi ollut kiva viettää jopa muutama yö.


Rannalla olisi helposti vierähtänyt koko päivä - tai pari -, mutta meidän aikataulumme tuli jälleen kerran vastaan. Söimme suuret merenelävä-annokset ennen paluumatkaa Praiaan. Palasimme takaisin Santiagon itärannikkoa pitkin. Siellä maisemat olivat upeat, mutta tie huonokuntoista yli tunnin ajamisen ajan.

Pääsimme jälleen näkemään monta pikkukylää ja paikallista elämää. Eräässä kylässä tyttö poseerasi talon varjossa selfietään varten. Vaikka asteet olivatkin lähempänä kolmeakymmentä, oli paikallista vuoristomuotia pitää päässä pipoa. Moni hengasi värikkäiden talojensa kuistilla läheistensä kanssa. Menimme myös erään ennen suljetun kylän läpi. Kylä oli kieltäytynyt kristinuskosta ja ilmeisesti sen lisäksi puhunut omaa kieltään tai ainakin murretta. Moises kuitenkin kertoi sen nykyään olevan ihan normaali paikka.

Eläimiä oli siellä sun täällä. Näimme perus lehmien ja lampaiden lisäksi mm. vuoren seinällä seisovia vuohia ja possuja ja koiria leikkimässä yhdessä. Saarella ei kuulemma luonnostaan ole oikein mitään eläimistöä, mutta portugalilaiset aikoinaan toivat sinne uusia lajeja.


Etukäteen olimme suunnitelleet Serra Malaguetan ja Tarrafalin käyntejä erillisinä matkoina, mutta loppujen lopuksi niiden yhdistäminen oli oiva valinta, varsinkin ekonomisista syistä. Aikaa oli tietysti vähemmän kuin jos retket olisi tehnyt eri päivinä, mutta saarikierroksessa sai hyvin maistin Santiagon monipuolisuudesta. Jos haluaa säästää vielä enemmän rahaa, voi Tarrafaliin mennä julkisella bussilla. Vaikka se olisi jo pelkän kokemuksen takia hienoa, tulimme tulokseen, että yksityinen auto sopii meille paremmin. Mutkikkailla vuoristoteillä meni ohitsemme pari bussia, eikä siellä istuminen näyttänyt hirveän mukavalta. Matka Praiasta Tarrafaliin kestää yli kaksi tuntia.

Lähestyessämme Praiaa kysyimme Moisekselta, olisiko ongelma, mikäli kävisimme ennen hotellin paluuta ruokakaupassa ostamassa vettä. "We have no problems here", Moises sanoi ja me kaikki nauroimme. Lause kiteytti hyvin yleisen kapverdeläisen fiiliksen. Saavuimme hieman myöhemmin suuret vesipullot kourassa hotellille väsyneinä, mutta onnellisina. Päivä ei olisi voinut olla onnistuneempi.

Cidade Velha, Kap Verden vanhin kaupunki

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Huidomme kadulta taxia ja vihdoin yksi pysähtyikin luoksemme. Kyydissä oli jo nainen, joka kuitenkin nousi ulos kuskin kuultua matkanpäämme. Cidade Velha sijaitsee hieman yli 12km Praiasta ja sinne meno-paluulle on standardihinta n. 40€, joka on varsin hyvä tienesti kuskeille. Meistä hinta kuulosti epäilyttävän korkealta, vaikka todisteeksi annettiinkin monia tunnettuja kohteita kattava laminoitu hinnasto. Kuskin mukaan Cidade Velhassa ei ole taxeja, joten meidän käytännössä olisi maksettava hinta tai olla menemättä kaupunkiin ollenkaan. Keskustelussa käytettiin portugalia, ranskaa ja englantia sekaisin, sillä meillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen kielimuurista huolimatta ja matka saattoi alkaa. Eikä 40€ neljältä hengeltä ole edes kovin suuri hinta, varsinkaan kun kuski odotti meitä yhteensä pari tuntia ja vei meidät myös kaupungin ulkopuolella olevaan linnoitukseen.


Ensimmäiseksi pysähdyimme Forte Real de São Filipeen, 1500-luvun loppupuolella rakennettuun linnoitukseen, jonka tehtävänä oli suojella kaupunkia merirosvoilta. Pienestä informaatiokeskuksesta ostimme sisäänpääsyliput (n. 5€/kpl ja sillä pääsi myös muihin kaupungin nähtävyyksiin) ja katsoimme vanhanaikaisen esittelyvideon. Linnoituksesta avautuu upeat maisemat Cidade Velhan ylle ja merelle, joka näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Ympäriinsä käppäilyn ja maisemien ihailun lisäksi siellä ei ole hirveästi tekemistä, mutta pelkästään historiansa takia paikassa kannattaa käydä.


Matka jatkui alas suloiseen Cidade Velhan kaupunkiin. Vaikka se antaakin itsestään sympaattisen vaikutelman, on historia jotain aivan muuta. Cidade Velha toimi orjakaupan keskuksena 1500- ja 1600-luvuilla ja keskusaukiolla seisoo vieläkin häpeäpaalu, jonka luona paenneita orjia rangaistiin. Nykyään kaupunki on UNESCOn maailmanperintökohde ja yleinen turistikohde niin ulkomaalaisten kuin kapverdeläistenkin keskuudessa. Mukulakivillä kävellessä oli vaikea uskoa, että samoja katuja olivat kävelleet niin monet onnettomat sielut. Tänäpäivänä Cidade Velha on kuin mikä tahansa muukin kaupunki; arki rullaa ja ihmiset elävät elämäänsä menneisyydestä turhia murehtimatta.


Ehdoton must kaupungissa on Rua Banana, ensimmäinen "oikea" tie Saharan alapuolisessa Afrikassa. Tietä reunustavat värikkäät talot ja kuten voi arvata, banaanipuut. Paikalliset lapset leikkivät kadulla kauko-ohjattavilla autoilla ja nukeilla osan peratessa kaloja. Yksi perhe piti matkamuistokojua talonsa edustalla. Itse ostin kännykkäpussin tunnetun kapverdeläisen laulajan kuvalla. Hinta oli ensin 7€, mutta laski 5€:een pussin hylättyäni ilman sen suurempaa tinkimistä. Jälleen kerran avuksi tuli ranskan kieli, vaikka myyjä hieman englantiakin osasi.


Jatkoimme matkaamme kohti merta. Värikkäät kalastajaveneet lepäsivät rantahiekalla kalaverkkojen vieressä. Näimme myös kaksi veneellistä miehiä saapuvan rantaan heidän näännäisesti ilmestyttyä tyhjästä keskelle merta. Rannalla pelattiin jalkapalloa satunnaisilla esineillä merkattujen maalien kanssa, kokoonnuttiin viettämään aikaa tuttavien kanssa ja ilmeisesti myös peseydyttiin. Me seurasimme paikallista elämää rantaravintolan terassilta. Olisimme mielellämme jääneet sinne vielä pidemmäksi aikaankin ja syömään, mutta kuskiamme alkoi käydä sääliksi. Kielimuurin takia emme koskaan olleet saanet pelisääntöjä aivan selviksi ja pelkäsimme hänen tylsistyvän kuoliaaksi meitä turhaan odotellessaan.


Cidade Velha oli ehdottamasti näkemisen arvoinen ja siellä olisi mielellään viipynyt pidempäänkin. Vasta taxissa paluumatkalla tajusimme missanneemme kuuluisan kirkon, mikä harmitti hieman, mutta näitä sattuu. Keskusaukion kaupustelijoiden touhussa oli pakkomyymisen makua, mutta muuten kaupunki oli todella autenttinen - jos miinustetaan yhtälöstä myös länkkärituristit ja coca cola -logoiset muovituolit rannan ravintoloissa. Jos olisimme viipyneet Santiagon saarella pidemmän pätkän, olisi ollut kiva viettää yö tai pari Cidade Velhassa. Suosittelen vähintään päiväretkeä kaikille Praiaan eksyville.