Image Slider

* 2015 *

torstai 31. joulukuuta 2015
Vuosi 2015 pähkinänkuoressa:


Tammikuu
Ensimmäinen kerta Aasiassa - matka Vietnamiin. Olin tässä vaiheessa miettinyt Japaniin lähtöä ja jo Kiinaan au pairiksi menemistäkin, joten samalla tsekkailin vaikuttaako Aasia paikalta, jossa voisin viihtyä. Tietysti kaikki maat ovat erilaisia, mutta päätökseni Aasiaan lähdöstä varmistui.

Helmikuu
Koulu loppui vihdoin kahdentoista vuoden jälkeen, mitä olin odottanut koko abivuoden kuin kuuta nousevaa, kuten varmasti moni muukin. Varsinkin joululoman jälkeen koulun penkille palaaminen oli todella vaikeaa. Oppitunnit ja superaikaiset aamuheräämiset olivat ehkä historiaa, mutta opiskelu ei vielä todellakaan loppunut. Itse kirjoitin keväällä äikän, mantsan, englannin uudestaan, ranskan ja ruotsin.

Maaliskuu
Lukeminen alkoi pikkuhiljaa ottaa päähän. Itse en todellakaan ole pänttääjä tyyppiä ja voin kirjoittaa miljoona sivua muistiinpanoja tai lukea vaikka kuinka ahkerasti, mutten opi paljoa. Kaiken lisäksi kirjoitin niin monta ainetta, että lukemista oli koko ajan ja kaikkien muiden jo juhliessa kirjoitusten loppumista, oli mulla vielä ranska. Selvittiinpäs kaikesta kunnialla onneksi.

Huhtikuu
Aluksi oli kiva lomailla, mutta kuten vanhassa snäpissä näkyy, ei ollut mitään tekemistä. Töitä en saanut millään ja kaverit olivat joko koulussa tai lukemassa pääsykokeisiin. Pidemmän päälle oli todella tylsää olla ilman "arkea".


Toukokuu
Tylsistelyä kotona, treenaamista, satunnaista kiinan opiskelua ja matkaan lähdön odottelua. Suunnitelmana oli lähteä heti mahdollisimman nopeasti ylppärijuhlien jälkeen, mutta perhettä ei kuulunut millään. Synkkinä hetkinäni ehdin jopa harkita maan vaihtamista, mutta onneksi vihdoin alkoi tapahtua, koska en osaisi edes ajatella millaista elämäni olisi, ellen olisi Pekingiin päätynyt!!

Kesäkuu
Perhevarmistus ja sitten tieto siitä, että sinne pääsisikin vasta elokuussa. Toinen perhe siis hakuun, jotta pääsisin lähtemään ASAP. Toisen perheen äiti oli Suomessa työmatkalla, joten tapasin hänet ja näin saimme sovittua liittyväni ensiksi heidän perheeseen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten siirtyisin "oikeaan" perheeseen loppu vuodeksi. Lopullinen varmistus tuli, viisumi hakuun, lennot ja lähtö. Kaikki todella nopeasti.

Heinäkuu
Yhtäkkiä olin Pekingin vilskeessä - paitsi etten ollut. Perhe asui kaupungin kauimmaisessa nurkassa, kulkuyhteydet ihmisten ilmoille erittäin huonot, eikä vapaapäiviäkään ollut. En kokenut koskaan mitään suurta kulttuurishokkia, vaikka sitä olin pelännyt. Jälkikäteen ajatellen tietysti asian näkee eritavalla, mutten vieläkään koe tuntemuksiani kulttuurishokiksi. Ei mikään johtunut Kiinasta, vaan siitä, miten olin yhtäkkiä eri puolella maailmaa ilman kavereita ja syömässä ruokia, jotka olisivat normaalillekin ihmiselle vieraita ja itse sentään olin jo Suomessa erittäin nirso.
   Pahin kriisi oli varmaan kun perhe lähti Japaniin ja minut laitettiin Harbinin junaan viettämään "vapaaviikkoani" (syy vapaapäivättömyyteen......) sukulaisille. Kukaan ei puhunut englantia, enkä minä yhtään kiinaa. Tädin kanssa kommunikointi kävi kääntäjän kautta, eli oli erittäin rikkonaista. Toiseksi viimeisenä päivänäni tapasin pojan - tai mieheksi häntä kai pitäisi kutsua - jonka heti ensisilmäyksestä asti tiesin olevan "se".

Elokuu
Kärsin suuresti yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta, koska pääsin "vapaaksi" vain kerran viikossa ja silloinkin vain kun olin matkalla kielitunnille ja sieltä pois. Tapasin kahden kuukauden aikana kerran kolme muuta au pairia aktiviteetin merkeissä ja kerran erään heistä lounaalla. Koska matkat kodista keskustaan kestivät 1,5h ainakin, en osannut reitin kotipään bussipysäkiltä metrolle kävelyä, enkä töiltäni mitenkään ehtinyt minnekään enää, en oikeasti tutustunut kehenkään. En olisi kestänyt ilman Daven kanssa viestittelyä ja tietoa siitä, että tämän kuun jälkeen pääsen muuttamaan ihmisten ilmoille.


Syyskuu
Dave tuli ensimmäistä kertaa Pekingiin tapaamaan minua. Olimme vasta viikon tunnettuamme erottamattomat ja konkreettisesti yhdessä oleminen vain vahvisti suhdetta. Koska Dave asuu viereisellä asuinalueella, onnistui näkeminen aina töiden jälkeen ja päivisin lasten ollessa koulussa. Host perheeni lähti Thaimaaseen lomalle, jonne en viisumijuttujen takia päässyt mukaan, mutta sainpahan olla Daven kanssa viikon koko ajan ilman mitään töihin menoja sun muita.
   Kolmen viikon Daven Pekingissä olon aikana tapasin hänen vanhempansa ja hieman yllättäen myös käytännössä koko suvun. Suomalainen tyttö otettiin heti avoimesti vastaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Seurustelu "virallistui".

Lokakuu
Poikaystävän lähdön jälkeen oli rankkaa palata arkeen. Kaukosuhde vie muutenkin veronsa, kuten au pairius ja vieraassa maassa asuminen, mutta nämä kaikki yhteensä oli todella paljon. En jaksanut enää lähteä yhtä paljon ulos kavereiden kanssa ja aloin pikkuhiljaa huomata, etten viihtynyt au pairina kovin hyvin. Edes puoliväliä ei vielä oltu saavutettu ja olin jo valmis lopettamaan. Päätin kuitenkin asennoitua uudestaan ja jatkaa ensiksi jouluun asti ja sitten huhtikuun alkuun. Kyllähän se loppujen lopuksi menee nopeasti. Toivottavasti.

Marraskuu
Kavereita alkoi kaikota omille teilleen ja toimistolle uusia au paireja saapui yhtenään. Omat parhaat kaverit olivat jo lähteneet tai olisivat lähdössä tämän kuun jälkeen, eikä uusista au paireista ollut tullut hyviä kavereita. Ilmatkin alkoivat olla viileämmät, joten energiaa ei ollut paljoa lähtemään esim. clubbailemaan (ja tekemään seuraavana päivänä 12h töitä). Marraskuu meni loppujen lopuksi hujauksessa - kuten "pari" herkutteluhetkeäkin.

Joulukuu
Dave tuli takaisin marraskuun lopussa ja ilman tätä en olisi varmaan selvinnyt. Fiilis siitä, etten halua olla au pairina enää tuli takaisin ja fiilis siitä, että halusin olla vain Daven kanssa kasvoi entisestään. Itse jouduin kaiken lisäksi lähtemään host perheen kanssa viettämään joululomaa Guangzhouhun Daven vielä jäädessä Pekingiin.
   Perheeni lensi jouluksi Pekingiin, jossa tapasi Daven ilman minua, ja jatkoi sieltä Guangzhoun kautta Hong Kongiin. Omien viisumisäätöjen takia johti minunkin polkuni rajan taa ja saimme viettää neljän päivän yllättävän perheloman. Kävi ilmi, että au pair -työni jatkuisivat aivan max 2 kuukautta enää, luultavasti vain yhden.

Viime UV Ho Chi Minh Cityssä.

Itse vastaanotan vuoden 2016 yksin Hong Kongissa. Ihme kyllä olen aika lähellä viimevuoden vastaavan ajan huudeja, mutta kaikki muu tuntuukin olevan aivan eri tavalla kuin vuosi sitten. Olisi varmaan helpompi ajatella asioita, jotka ovat vielä samoin, kuin miettiä muutoksia. Viime uutenavuotena en ollut varma missä tulisin olemaan vuoden kuluttua, mutta jotain hajua oli jo. Nyt istun täällä osaamatta sanoa mitään ensi vuodesta. En tiedä missä olen ja mitä teen. En tiedä missä maassa asun, enkä mitä opiskelen varmasti. Vai opiskelenko edes? Luultavasti vastaus on kyllä, mutta vuosi 2016 on todella pimennossa. Ainut varma asia on, että herään Hong Kongista 1.1.2016. Viisumin saan luultavasti kuukaudeksi ja lähden takaisin Kiinaan kunnes menen jonnekin. Mutta entä jos en jostain syystä saakaan viisumia edes kuukaudeksi? En voi siis varmasti edes sanoa, missä olen kolmen päivän päästä.
   Vuosi 2015 oli varsinainen risteyskohta; lähdin kotoa, Suomesta ja Euroopasta. Vuosi 2016 jatkaa samaan suuntaan, mutta määrittää tulevaisuutta vielä suuremmin. Ensi vuonna selviää, missä tulen opiskelemaan (99% varmasti ainakin) eli asumaan seuraavat neljä vuotta. Minne muodostuu ensimmäinen oma kotini? Missä tulevaisuuteni saa selvän suunnan opiskeluiden ja niiden kautta tulevaisuuden alan avulla? En tiedä keiden kanssa vietän vapaa-aikaani, en asunko yksin vai en, en minkä kielisessä ympäristössä tulen arkeni elämään. En tiedä mitään. Tavallaan se on aika siisti ajatus: kaikki ovet ovat auki. Saan itse valita mistä niistä kävelen sisään. Päätän itse, millaisissa oloissa otan vuotta 2017 vastaan. Luultavasti tulevaisuus on ainakin silloin vähän enemmän selvillä kuin nyt.

Kappas, ei taaskaan mennyt ihan suunnitelman mukaan

tiistai 29. joulukuuta 2015



Perhe saapui Guangzhouhun Pekingin huonon sään takia kaksi tuntia myöhässä, mutta meidän tapaaminen oli vielä yhden väliesteen takana kun minun piti päästä heidän luokseen hotellille. Paikan, jossa uskalsin taxia alkaa edes huitoa, löytäminen vei jo puolisen tuntia ja kun vihdoin taxia alkoi pysähdellä, ei yksikään suostunut ajamaan osoitteeseen. Lopulta löytyi taxi, joka otti kyytiin, mutta oman arvion mukaan melkein tuplahinnalla. Itsehän en tiennyt kuin suunnilleen, missä itse asuin ja perheen hotellin sijainnista ei ollut hajuakaan, joten julkisten käyttämisestä ei ollut toivoakaan.
   Ruuhkien takia matka kesti melkein tunnin, eikä ärtynyt kuski ajanut hotellille asti. Läpsäisin 80 yuania hänen kouraansa ja uskoin neuvoon, että hotelli olisi vasemmalla. No eipä ollut. Kyselin kiinaksi tietä lukuisilta ihmisiltä, mutta surkealaatuisen screenshotin takia kukaan ei ollut ihan varma, minne olin menossa, eikä muutenkaan antanut selviä ohjeita. Missä ne kaikki kuuluisat ihmiset, jotka lähtevät kävelemään reittiä etsivän kanssa?
   Loppujen lopuksi päädyin kävelemän jokaista lähistöllä olevaa tietä joka suuntaan ja jotkut vielä parikin kertaa, enkä illan pimentyessäkään vain löytänyt hotellia mistään. Kännykän liittymä oli kiinni, joten soittamisestakaan ei ollut mitään toivoa. Itkua tiristellen bongasin ainakin 1,5h etsiskelyiden jälkeen ihan sattumalta hotellin logon nurkan talon takaa ja näin pääsin puolen vuoden tauon jälkeen vihdoin näkemään perhettä. Koska ilta oli jo pitkällä sattuneista syistä, jäin nukkumaan heidän hotellihuoneeseensa ja aamulla vaihdoin Suomesta tuotuihin vaatteisiin ennen kuin lähdimme katsomaan Guangzhoun meininkiä. Itse olin ollut paikalla melkein viikon, mutta en nähnyt melkein mitään kaupungista. Suurena osasyynä 12h työpäivät neljänä päivänä putkeen.




Sunnuntaina Hong Kongia kohti matkani alkoi jälleen yksinäisellä taximatkalla. Tällä kertaa sentään sain taxin helposti, mutta hinnaksi näytettiin perillä 150 yuania, eli suunnilleen kaksikymmentä euroa. Tämä on kolminkertainen hinta siitä, mitä maksoin kun lähdin perheen hotellilta edellisenä iltana kotiin, eikä edes loistava kiinankielinen ärtyilyni siitä, kuinka hinta oli aivan liian kallis, että edellisenä iltana samahko matka maksoi 50 tai yritykseni tinkiä hinta edes 100:een, auttanut yhtään. Jos en olisi ollut matkalla jonnekin jossa minua odotettiin, olisin varmasti jäänyt riitelemään hinnasta ikuisiksi ajoiksi tai jos matkalaukkuni ei olisi ollut takakontissa, olisin lähtenyt ulos taxista heitettyä kuskille se satasen setelin.
   Kuski vaikutti kyllä hieman yllättyneeltä yhtäkkisestä kiinan taidoistani kun sisään tullessa olin vain lätkäissyt käteen osoitteen kiinaksi, enkä sanonut mitään. Eipä kuitenkaan taitoni tehnyt tarpeeksi suurta vaikutusta, koska lopulta jouduin maksamaan kiskurihinnan. Toivottavasti vihainen katseeni ja matkalaukkuni kuskin kädestä repäiseminen saivat hänet tuntemaan luissa ja ytimissä raivoni. Dave on aina ärtynyt jos joudun huijatuksi ja nyt neuvoi ensi kerralla soittamaan hänelle ja antamaan luuri kuskille. Niin olisin nytkin tehnyt, mutta D oli matkalla työkaupunkiinsa, enkä ollut varma oliko lento vielä laskeutunut. Ihan oikeasti, kaksikymppiä taxista Kiinassa!? Ei tod. Yleensä pääsee alle vitosella, alle kympillä silloinkin kun on kauas matkalla.

Juna-asemallakaan asiat eivät menneet ihan sulavasti. Ensiksi jonotettiin tunti kassalle, jossa ei myyty lippuja Hong Kongiin. Päätimme Shenzhenin lippujen ostamisen sijasta lähteä yläkertaan ostamaan suoria lippuja HK:n, kunnes pitkän etsinnän jälkeen paikan löydettyämme käy ilmi, että koko päivältä on loppuunmyyty junaliput. Takaisin siis alas ja liput Shenzheniin, kiitos. Ihme kyllä päästiin Hong Kongiin asti ilman suurempia ongelmia - tai no, äiti oli hetkellisesti kadottanut Kiinasta poistumiseen tarvittavan lapun.




Uuden Kiinan viisumin merkeissä tapasin maanantaiaamuna toimistoni kautta hommatun yhteyshenkilön, joka ei puhunut yhtään englantia. Mandariinikiinan puhuminen oli kuitenkin yllättävän helppoa ja helpottavaa kun ympärillä kuulee vain kantonia, josta ei kyllä saa mitään tolkkua. Papereita täytettiin ja kaikki eteni suunnitelman mukaan - kunnes sain "kuitin", jossa luki, että hakemukseni on vain kuukaudeksi. Soitin toimistolle (kyllä, ostin uuden sim-kortin eksymisen jälkeen tajuttuani, että tarvitsen toimivan liittymän) ja sain kuulla, että enempää en sitten ilmeisesti saakaan. Kuulemma kuukauden päästä pitäisi taas tehdä retki rajan yli ja saisin taas kuukauden viisumin. Ei kukaan kysy, onko mulla varaa lentää lyhyellä varoitusajalla vaikka Hong Kongiin ja maksaa neljän päivän yöpymiset toistamiseen. Tällä kertaa oli se hyvä tuuri, että olin jo Etelä-Kiinassa host perheen maksamilla lennoilla ja oma perhe oli Hong Kongissa, joten ei hotelliakaan tarvinnut maksaa kuin kahdeksi yöksi, mutta mistä mä silti revin jotkut ylimääräiset rahat ensi matkaa varten? Tuskin revinkään.
   Host perheeseeni on jo hommattu seuraava au pair, joka saapuu kai tammikuussa, vaikka olisinkin saanut viisumin huhtikuun alkuun asti. Perheen mukaan olisi OK, että olisimme molemmat siellä. Joo, mutta onko mulle OK asua jonkun tuntemattoman pojan kanssa? Tai tuhlata aikaa työssä, jossa mua ei edes tarvita enää? Nyt mulla on hyvä portti poistua tammikuun jälkeen. Oon oikeastaan aika innoissaan ajatuksesta, että pääsen vapauteen kohta. Tämä kuulostaa ehkä aika karulta, mutta mä en vaan viihdy toisten alaisena ja loppuun poltettuna. Innostuksen jälkeen tajusin kuitenkin tulevat ongelmat.

Koko ajan mulla oli tähtäimessä viettää 8.2. Spring festival Daven kanssa, vaikka olisinkin au pairina vielä (tästä olisi saattanut tulla ongelma, koska perhe varmaan lähtisi taas Guangzhouhun), mutta mun viisumi loppuu 30. tai 31.1 eli ellen tee sitä matkaa uutta viisumia varten (vaikka silti aion siis lopettaa työt tammikuun lopussa) ja tuhlaa rahojani, en pääse aloittamaan edes kiinalaista uutta vuotta poikaystävän kanssa.
   Olemme jo jonkin aikaa puhuneet, että lähtisimme Daven kanssa Thaimaaseen tai jonnekin muualle lähistölle lomalle, joten yksi vaihtoehto olisi, että hakisin uutta viisumia lomamatkamme aikana ja palaisin sitten kuukaudeksi Kiinaan, kunnes lähtisin kuukaudeksi Suomeen ja sitten taas kuukauden päästä takaisin Kiinaan kaverin kanssa matkustelemaan. Tässä on se ongelma, etten välttämättä saa enää neljättä viisumia putkeen. Yksi mahdollisuus olisi tietysti, että palaisin Thaimaan jälkeen Suomeen kahdeksi kuukaudeksi ja sitten todennäköisemmin saisin turistiviisumin Kiinan kiertelyä varten. Miksi tämä ei innosta sitten? En yksinkertaisesti vain halua Suomeen. En halua palata sinne "vanhaan elämääni" ja vain odottamaan, että pääsen matkaan uudestaan. En halua palata Suomeen neljä kuukautta etuajassa, koska en tiedä olisinko valmis palaamaan edes kesän alussa, saati sitten näin lyhyellä varoitusajalla yhtäkkiä. Varsinkin, jos Dave ei pääse töiltään matkalle helmikuussa, joudun lentämään suoraan Suomeen - joksikin monen välilaskun kautta. En edes halua ajatella sitä kotiin palaamisen kulttuurishokkia.

Miksei kaikki vaan voi olla helppoa ja yksinkertaista?
Kyllä Kiina, kysymys on esitetty JUURI sinulle.




-> Guangzhou

lauantai 19. joulukuuta 2015


Viimeksi kun olin matkalla lentokentälle, oli kohteena Peking ja vastassa tuntemattomat kadut seikkailuineen ja au pairin työt kaikkine ihanuuksineen ja kauheuksineen. Eilen kun istuimme koko perheen voimin autoon määränpäänämme lentokenttä, oli fiilikset täysin erit kuin silloin Suomessa – tai ikinä muulloin aiemmin. Se oli ensimmäinen kerta kun lähdin kohti lentokenttää ilman pienintäkään halua lähteä.
    Syy saattaa olla se, että kohteena ei ollut mikään eksoottinen ulkomaa, vaan Kiinan oma Guangzhou. Joo, ei Guangzhoussa itse kohteena ole mitään vikaa, mutta kun 1) en pääse turreilemaan 2) en pääse minnekään, koska en osaa liikkua (eikä vapaa-aikaakaan liiemmin ole kun lapset ovat joululomalla...) ja 3) Pekingiin jäi poikaystävä, jonka kanssa olisin mieluusti ollut vielä 1-2vk ennen kuin hän palaa työkaupunkiinsa ja olemme taas erossa sen 2kk. Au pairina olemisessa (ainakin Kiinassa tai ainakin mun perheissä) on se huono puoli, että sulta ei kysytä mitään. Ei ketään kiinnosta haluanko MÄ olla joulun Pekingissä tai onko mulla muutenkin jotain sitä vastaan, että lähden käytännössä vangiksi toiselle puolelle maata (Kiinan tapauksessa tarkoittaa ERITTÄIN kauas). Ja muuten, vähän palautetta sille, joka hallitsee aikaa: miksi kolme viikkoa kuluu poikaystävän kainalossa samassa ajassa kuin kolme päivää normaalisti? Tähän toivoisin kipeästi jotain parannusta ja pikaisesti, kiitos!



Lento laskeutui Guangzhouhun kello yksi yöllä lauantaina ja kolmen maissa oltiin kämpillä. Kuten olin osannut pelätä, on sisällä todella kylmä, vaikka ulkona onkin joulukuuksi suht. lämmin, noin 15 astetta. Kiinan valtio lämmittää vain pohjoisen asunnot, joten etelämmässä on talvisin todella kylmä sisällä. Täällä tää vielä ”menettelee”, mutta esim. Chengdussa ihmisten pitää pitää sisälläkin talvivaatteita. Ei kiva. En mä täälläkään kyllä pysty muualla oikein hengailla kun sängyssä, jossa on elektroninen lämmitealusta. Ikävä kyllä (koska täälläkin perhe omistaa samasta kerroksesta kaksi asuntoa, toisin huomattavasti pienemmät kuin Pekingissä) mun puolella ei ole wifiä, joten joudun värjötellä oven raossa jos haluan päästä nettiin ilman toiseen asuntoon menemistä. Ennen kännykässä oli kyllä ”4g”, mutta kappas miten mukavasti kävikään kun enää ei toimi liitťymä yhtään, mulle ei voi ees soittaa tai tekstata, eikä mun laskunkaan maksaminen onnistu kun numero on kuulemma suljettu (: Viikon päästä lähtee nokka kohti Hong Kongia viisuminhakupuuhien merkeissä ja saa nähdä miten käy jos puhelin toimii vaan wifillä.
    Hyvääkin onnea on kuitenkin saatu ripaus mukaan viime päiville kuitenkin: maanantaina käytiin tutkimassa viisumimahdollisuuksia Pekingissä ja kävi ilmi, että viisumiini en saa jatkoaikaa. Ainut mahdollisuus on siis lähteä Hong Kongiin hakemaan kokonaan uutta viisumia. Toimistolaiset kertoivat uutiset pahoitellen ja itsekin yritän vääntää kasvoille surumielisen ilmeen, mutta todellisuudessa hieron sormia yhteen kun evil master planini toimii. Tai en mä itse konkreettisesti ole muuta tehnyt, kuin halunnut Hong Kongiin ja toivonut pienehköjä viisumiongelmia. Kerrankin menee asiat niin kuin haluan. Hyvä onni jatkuu vielä senkin verran, että Hong Kongiin ei tarvitse lähteä ihan yksin, koska perhe, joo siis ihan se Suomi-perhe, tulee Kiinaan ja he menevät HK:n kolmeksi päiväksi JUURI samaan aikaan kun host perhe lähtee Thaimaaseen ja juuri silloin kun vanha viisumi alkaa mennä umpeen, joten tadaa, saimme perheloman sittenkin. Aluksi kun toistemme tapaaminenkin tuntui olevan mahdottomuus, koska host perhe ei osannut kertoa ajoissa ovatko jouluna Pekingissä vai Guangzhoussa ja näin tietämättömyys johti perheeni ostamaan lennot Pekingiin ja myöhemmin selvisi, että me lähdemmekin tänne etelään. Noh, ainakin he nyt näkevät kolme kaupunkia vähän reilussa viikossa hah… Eikä se vanhempien ja poikaystävän tapaaminenkaan mene ihan niin kuin pitäisi, kun itse en pääse paikalle, mutta sentään molemmat osapuolet osaavat englantia. Muuten aikaan saataisiinkin varsinainen komedia.

 

Tänä aamuna heräsin vapaapäivääni maani myyneenä, mutta kun avasin verhot ja näin ulkona auringon ja ayikin kysyi, olenko lähdössä ulos leikkimään (haha, koska kiinaksi wanr, kääntyy ”play”:ksi, mutta ilmaisee myös johonkin menemistä ja kun ayi ei puhu hyvää englantia, ei hän tiedä, etteivät fraasit toimi samalla tavalla :D), pitihän sitä lähteä sisältä kylmettymästä. Kun kaupungista en tiedä muuta kuin nimen ja sijainnin ja kännykästäkään ei sattuneista syistä ole apua, jännitti vähän lähteä teille tuntemattomille. Itse asiassa en edes päässyt ulos asuinalueeltamme, mutta se onneksi oli iso ja monipuolinen ja sisälsi myös 7elevenin.
    Lounaan jälkeen lähdin ulos uudestaan ja jätskin ostettua suuntasin istumaan aurinkoon. Voi kuinka oonkaan ikävöinyt lämpöä ja kesää – vaikka en tätä kyllä kummaksikaan missään muussa tapauksessa kutsuisi! Sentään takki piti ottaa pois kun tuli kuuma, joten saa kelvata, annan armoa, koska on joulukuu. Aurinko piristi kummasti ja pitkästä aikaa alkoi valokuviakin räpsyä kun sisäinen wannabe pro-valokuvaaja heräsi jostain syväunesta. Nauttikaa siis etelän viboista.

(Vinkki: jos olet ollut melkein puolivuotta pois Euroopasta ja kaipaat kovasti esimerkiksi Espanjaan, ei kannata kuunnella reggaetonia ja muuta latinomusiikkia kävellessä etäisesti Espanjaa muistuttavassa paikassa. Se ei helpota ikävää yhtään, päinvastoin).


















Lapsuuden unohdetut asiat

lauantai 12. joulukuuta 2015
Lasten kanssa työskennellessä on kohdannut monia asioita, jotka saavat huudahtamaan mielessä "ai niin!" kun ilmeisesti jo yhdeksäntoistavuotiaana olen liian tylsästi aikuistunut ja unohtanut kaikki lapsuuden hienoudet. Tai hienoudet ja hienoudet, mutta kirjoittamattomat säännöt, tavat ja kaavat, joita noudattamatta ei pärjännyt. En tiedä milloin ainakaan musta yhtäkkiä tuli aikuinen (lue: "aikuinen"), mutta ehkä tässä voidaan yhdessä virkistää muistia ja kaivaa sisäinen lapsemme uudestaan esiin. Eläköön lapsuus!

  • Matkiminen
    Hahah meinasin alkaa nauramaan kun ensimmäisen kerran todistin matkimista Alinan ja Peterin välillä. Miten voi unohtaa jonkun noin mahtavan ja ärsyttävän asian kokonaan? Ja miksi aikuiset lopettavat matkimisen? Otetaanpa uusi lähestymistapa jos vaikka pomo ärsyttää tai joku tulee haastamaan riitaa baarissa: matki hänen puhettaan. Loistava lisä on matkia toista ja muuttaa ääni kimeäksi kun keskustelu käy kiivaammaksi. Tai ehkä voit itse haastaa riitaa alkamalla vain matkia toista. A: "Lopeta mun matkiminen" B: "Lopeta mun matkiminen".
  • Kanteleminen
    Loistava tapa saada toinen näyttämään pahalta ja itse nostaa omia pisteitään. "Äiti, toi käyttää tietokonetta", "isä, toi söi karkkia". Kantelu toimii myös hyvänä kiristystapana ja auttaa mahdollisesti voittamaan riidan.
  • Jinx! (suom. jaffa/smurffi!)
    Kun sanotaan sama sana yhteen ääneen ja sitten ensimmäisenä taikasanan huutanut aiheuttaa sen, että toinen joutuu olla hiljaa kunnes joku sanoo hänen nimensä. Ihan uskomatonta, että lapset oikeasti leikkii tätä leikkiä. Joskus Alina tai Peter katsoo toista ärtyneenä, mutta ei kyllä puhu ennen kuin on kuullut nimensä. Itse tylsästi totean vain aina, etten ole mukana jinxissä hah.

  • Suutelu ällöä
    Muistatteko kun piti sulkea silmät tai kääntyi katsomaan pois kun leffassa tms suudeltiin? Voi että kun mä olin niin totaalisen unohtanut tän. Meillä varsinkin mua varoitetaan aina katsomaan pois jos vaikka musiikkivideossa on tapahtumassa jotain "super duper ällöä". Ihan suloista, että musta pidetään noin kovasti huolta.
  • Laastari parantaa kaiken
    Kolautitko polven, tuliko miekkaillessa sormille isku tai saitko palovamman lattialla liukuessa? Kannattaa laittaa laastari, se auttaa! Ihan pienillä lapsilla puhaltaminen on myös varsinainen taikateko, se poistaa kivun aina.
  • Leffoja voi katsoa uudestaan todella nopeasti
    Joudun aina elokuvaa valitessa pitää huolen, että ei katsota leffaa, joka juuri on katsottu. Kerran Peter ehdotti elokuvaa, joka me oltiin katsottu edellisellä viikolla. "Eeehkä joku muu?" Muistan, että itsekin lapsena olin aina katsomassa suosikkeja uudestaan ja uudestaan. Nykyään tarvitsee monen vuoden tauon, että mielenkiinto pysyy yllä koko elokuvan ajan.
  • Elokuvaa katsellessa kysytään kysymyksiä, eikä odoteta, että vastaus selviääTässä joudun oikeasti harjoitella kärsivällisyyttä kun varsinkin Harry Potterit menee yli lasten ymmärryksen ja joudun vääntää rautalangasta kaiken ja selittämään asioita, jotka kyllä selitettäisiin elokuvan kuluessa, mutta kun vastaus on saatavan nyt heti. Myös todella epäolennaiset asiat kiinnostavat, kuten mikä on Harryn isän keskimmäinen nimi. Peter on muuten aivan varma, että se on Henry.
  • Surkeat vitsit
    A: "Haluatko kuulla maailman lyhyimmän vitsin?" B: "Joo" A: "Se oli se". Varsinkin Alinan ja Peterin yksi kaveri on huonojen vitsien mestari. Tai huonous on tietysti kuulian korvissa, lapset ainakin nauraa räkättävät minkä millaisille knock knock -vitseille esimerkiksi. Itse joudun vääntää tekonaurua ja miettiä kuumeisesti, mikä vitsissä oli se vitsi.
  • Syömiensä juttujen laskeminen
    Peter otti mukaan ruokapöytään vihon ja tukkimiehenkirjanpidolla laski kuinka monta dumplingia söi. Mä ja ayi naureskeltiin. Sitten tuli mieleeni ala-asteen pinaattiletun syöntikilpailut. Oma ennätys on 34, muistan vieläkin.
  • Logiikka "hieman" alkeellisemmalla tasolla
    Alinalta putosi magneettikorvis olohuoneen lattialle ja kun suuretsinnät alkoivat, koluttiin myös olohuoneen aivan toinen kulma, jonne se ei mitenkään olisi voinut joutua (todella iso olohuone). Myös kerran etsin Peterin kanssa jotain lelua ja hän otti johtolankoja mitä oudommista asioista, jotka eivät mitenkään liittyneet kyseiseen leluun. Mutta hän oli varma, että niitä seuraamalla päädymme lelun luo. No emme päätyneet, mutta ehkä syy oli huono johtolankojen analysointi ;)
  • Kaikki asiat mustavalkoisia
    Aina kun piirretään jotain tai katsotaan elokuvaa, on hahmon pakko olla hyvä tai paha. Lastenelokuvien kohdalla tämä jako usein onnistuukin mutta mitä vastata kun kysytään Harry Potterin hahmoista, ovatko he hyviä ja pahoja. Onko esim. Kalkaros hyvä vai paha? Entä Malfoy? Yritän selittää, että kaikki voivat tehdä hyviä ja pahoja tekoja ja oikeastihan kaikki yleensä riippuu näkökulmasta. "Mut onks se siis oikeesti paha kuitenkin?"

10 merkkiä kiinalaistumisestani

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

  1. Kesällä kannan viuhkaa kaikkialle - se on aivan loistava tapa viilentää itseään kuumuudelta ja olin aivan pulassa, mikäli unohdin viuhkan kotiin.
  2. Julkisissa vessoissa, jos on mahdollisuus valita, valitsen kiinalaisen lattiaversion vessanpöntön sijasta. Oikeastikin teen näin. Alkujärkytyksen jälkeen tajusin, että lattiavessat (siis kunnolliset sellaiset, ei mitkään reikä maassa) ovat paljon hygieenisempiä.
  3. Tuijotan valkoisia ihmisiä, varsinkin blondeja pitkään. Olen oppinut spottamaan ulkomaalaiset, vaikka heillä olisikin tummat hiukset, jo kaukaa. "外国人!" (pin. waiguo ren = ulkomaalainen) on pakko ilmoittaa aina näin käydessä.
  4. WeChat-kontaktit ovat kasvaneet kahdesta henkilöstä monen sivun pituiseksi.
  5. Kerran kesällä harkitsin käyttäväni sateenvarjoa suojaamaan auringolta. Mikä hetkellinen aivovamma. Ei sateenvarjoa voi pitää auringolla, eihän? Vai vaiko..?
  6. Vaatekaupassa ollessani, oli yksissä housuissa hintalapussa hinta vain euroina, joten kaivoin eri kappaleen nähdäkseni hinnan yuaneina. Guilty as charged. Aluksi tuskailin yuaneiden kanssa, enkä uskonut koskaan voivani oppia näppituntumalla tunnistamaan kuinka paljon jokin maksaa. Edelleen käytän kyllä valuuttamuunninta suuremmissa summissa, mutta en koskaan enää perusostoksissa. Housut ehkä maksoivat 20€, mutta se ei auta kertomaan niiden hintaa suhteessa kaikkeen muuhun mitä ostan täällä yuaneilla.
  7. En enää edes noteeraa riisiä osana ruokaa. Riisiä on melkein joka päivä piste. Jos ei ole, olen hämmästynyt. Suomessa lisukkeena voi olla kaikkea pastasta erilaisiin perunoiden muotoihin, riisiin ja salaattiin, mutta kiinassa se on aina riisi tai joskus nuudeli. Ei poikkeuksia. Perunaa ei syödä ollenkaan.
  8. Olen täysin tottunut käyttämään VPN:ää aina kun haluan päästä länkkärinettiin - ja myös siihen, ettei se aina toimi, enkä siis pääse esimerkiksi instagramiin yli viikkoon. Helppo nettiin pääsy tuntuu kaukaiselta unelmalta. En voisi kuvitella avaavani vaikka youtubea ilman väliaskelta mennä VPN-appiin ja painaa yhdistä-nappia.
  9. En enää kirjoita kiinaa pinyineillä, vaan kiinan merkeillä (mikäli taitoni riittävät tähän, tietysti). Muuten muistiinpanoa on vaikea ymmärtää ja se näyttää muutenkin väärältä. Olin kirjoittanut muistiin tulevaisuuden blogipostausta varten mm. "ge". Ge? Ge? Se on niin häilyvä ja irrallinen. Mitä se muka tarkoittaa? Aa, "个"!
  10. Joskus ihmettelen, miksi minua tuijotetaan. Sitten muistan, että olen blondi ja eurooppalainen. Oikeasti, välillä kuvittelen olevani samanlainen kuin kaikki muut ympärillä ja on oikeastaan aika masentavaa palata maanpinnalle ja tajuta, etten koskaan tule oikeasti sopeutumaan joukkoon, vaikka asuisin tällä 50 vuotta.

Ja niin saapui talvi

lauantai 5. joulukuuta 2015
Kiinassa ei edes virallisesti juhlita joulua, mutta jokainen kauppa, ravintola ja kahvila on koristeltu jouluisesti ja taustalla soi joulumusiikki. Saatiin jopa lunta maahan pari viikkoa sitten ja kylmimmillään oli -9 astetta. Kuulemma lunta ei ole ollut näin paljoa moniin, moniin vuosiin. Useat kavereistani ovat aivan kikseissä lumesta, mutta itse tuijotin vain ikkunasta ulos, katsoin valkoisten hiutaleiden lentelyä ja ajattelin, että enpä päässyt vieläkään talvea karkuun. Onneksi nyt päästiin kiinni normaaliin Pekingin talveen, eli asteet nollissa ja sen paremmalla puolella, eikä lumestakaan ole muistona kuin vain satunnaisia pieniä, jo saasteista harmaantuneita kasoja. Itse en kyllä pistäisi pahitteeksi, etten enää kokisi talvea ollenkaan, no, ikinä. Kun kylmä tuuli puskee vasten kasvoja mietin, miksen lähtenyt etelämpään au pairiksi. Toisaalta, onhan sitä koko loppu elämä aikaa muuttaa vaikka päiväntasaajalle ja talvi ei ole onneksi Pekingissä liian pitkä, eikä liian kylmä. Suomalaisuutenikin tulee esiin näin talvisaikaan, sillä vaikka vilukissa olenkin, kävelen helposti nahkatakki auki ilman pipoa tai lapasia ja kiinalaiset hytisevät vieressä päällään kaikki mahdollinen lämpöä tuova asuste ja todella lämmin takkia haha. Ei nolla astetta joulukuussa ole yhtään paha verrattuna Suomen talveen - joulu- ja tammikuu kun ovat kylmimmät Pekingissä, mutta koskaan ei mennä alle -10 asteen, nytkin ulkona on ainakin +7 astetta ja aurinko paistaa.

Luin jostain vaihtariblogista, että heille oli valmennuksessa sanottu, että loka-marras-joulukuut ovat niitä vaikeimpia ja allekirjoitan itse tämän isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ensinnäkin kun ulkomailla on ollut jo monta kuukautta, ei uutuudenviehätys enää ole samanlaista ja kun monissa paikoissa näihin aikoihin iskee vielä se kylmyys ja pimeys, on auringossa "lomailu" kaukana takana. Itse en ainakaan ole koskaan Venäjän matkaa lukuun ottamatta ollut matkalla talvessa. On jotenkin outoa olla talvella muualla kuin Suomessa ja niin, että täälläkin on talvi. Että en oikeasti oo millään lomamatkalla, vaan asun täällä.
   Tämän ulkoisen harmauden lisäksi kaikki neljä parasta kaveriani täällä ovat lopettaneet aupparoinnit Pekingissä, mikä aiheuttaa pienoisen harmauden myös mieleeni. Onneksi Dave tuli vihdoin Pekingiin piristämään elämääni ja saatiin jopa laitettua joulukuusi pystyyn hänen kotiinsa. Minun joulurakkauteni oli nimittäin kiirinyt Daven äidille asti, joka oli päättänyt lahjoittaa pojalleen näin (feikki) joulukuusen joulumieltä tuomaan tälle joulupukin kotimaasta kotoisin olevalle tytölle (Daven äiti on muuten käynyt Suomessa joskus 80-luvulla!). Joulukuun lopulla saapu oma perhekin ja vaikka kiina-säätöjen takia ei pystykään näkemään kuin parina päivänä, tuo sekin lohtua.

Talvi: vohveleita ja kahvia, mustia vaatteita, lunta maassa (no, kaksi päivää) ja shoppailua.

Tajusin vasta viime viikolla oikeasti, että olen ollut täällä jo viisi kuukautta. Tammikuussa tulee jo kuusi kuukautta täyteen. Kuusi kuukautta, eli 2/3 ajastani täällä ja kepeästi pisin aika, jonka olen viettänyt poissa kotoa. Kun kodista nyt tuli puhe, pitää varmaan alkaa sitä käsitteenä analysoimaan. Tuntuu nimittäin, että olen kotona täällä Kiinassa ja tuntuu, että mun kodin kuuluukin olla jossain täällä Aasian vilinässä vielä monta vuotta. Helsinki ja Suomi ei tunnu paikoilta, joissa nään itseni elämässä vielä ainakaan vähään aikaan. Ärsyttää oikeastaan oikein, että Suomessa koulutus, terveydenhuolto ja moni muu asia on niin hyviä, koska ne saavat haluamaan muuttaa takaisin sitten joskus hamassa  tulevaisuudessa kun on perheellinen, enkä muuten haluaisi asua siellä. Eikä tää johdu siitä, että Suomi olisi jotenkin huono paikka edellä mainittuja asioita lukuun ottamatta, mutta mun sydän nyt vaan sattuu sykkimään maailmalle. Tuntuu, että pelkästä arjestakin saa niin paljon enemmän irti muualla ja mä vaan tykkään käyttää englantia ja muita kieliä jokapäiväisessä elämässä, vaikka suomen kieltä rakastakin sydämen pohjasta.
   En muistele mun elämää Suomessa huonolla, mutta maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, etten voi vaan kuvitella itseäni palaamaan siihen samaan kaupunkiin, jossa olen aina asunut vielä pariin vuoteen ainakaan. Suomi on ja pysyy, se on ollut mun koti kuukautta vaille tasan 19 vuotta ja siellä on lukuisia mulle tärkeitä ihmisiä, asioita ja paikkoja, joita on totta kai ikävä. Mutta tosiasia on se, että Suomi on ja pysyy. Sinne voi mennä milloin haluaa. Suomessa mulla olisi tietysti kotikenttäetu, tietäisin miten toimitaan ja muutenkin kaikesta kaiken (no melkein ainakin) ja puhuisin paikallista kieltä aivan loistavasti, mutta mä haluan enemmän kuin mitä Suomessa on mulle tarjolla. Suomi tulee ikuisesti olemaan paikka, jossa kasvoin ja mun "kotipesä". Sinne voi aina palata lataamaan akkuja ja olemaan fiksu. Välillä kun ulkomailla eläessä tuntuu todella typerältä kun ei vaan osaa ja tiedä kaikkia juttuja.

Ja kun nyt tuohon koti-käsitteeseen päätin takertua niin takerrutaanpas nyt sitten myös 2/3-käsitteeseenkin. Sain nimittäin kuulla toimistolta, että viisumiani ei välttämättä jatketa sitä tarvittavaa neljää kuukautta, vaan ehkä kaksi tai kolme - tai ehkä yksi. Saa nähdä miten käy, vastauksia pitäisi tulla n. 15. päivän tienoilla. Salaa toivon, että jatkoa ei tulisi neljää kuukautta. Jos nyt edes vain yksi kuukausi alkuperäisestä suunnitelmasta karsiutuisi, olisin iloinen (olen kamala, mutta kaipaan vain vapautta!), vaikka se toisikin mukanaan ehkä muita ongelmia, mutta en niistä jaksa murehtia, koska kunhan saan kulkea vapaana, on kaikki hyvin. Perhettä tulisi tietenkin todella ikävä ja olisi kurjaa jättää heidät etuajassa, mutta aina voi pitää yhteyttä ja käydä moikkailemassa. Host mom myös sanoi, että voin lopettaa helmi-maaliskuussa jo, vaikka viisumi jatkuisi huhtikuulle, koska tietää, että haluan matkustella. No tietysti matkakumppani vapautuu vasta huhtikuussa, joten joudun turistiviisumin hommata joka tapauksessa ja mahdollisesti poukkoilla ilman parempaa suunnitelmaa Kiinassa kunnes hän saapuu tai mennä majailemaan johonkin lähimaahan. Onneksi poikaystävä pystyisi lähteä mukaan ainakin joksikin aikaa, mutta jos täällä pitäisi odotella lukuisia kuukausia, mikäli viisumi päättyy jo tammi-helmikuussa, tulee lievästi sanottuna rahapulmia. Suomeen palaaminen olisi lentoja sinne ja takaisin lukuun ottamatta aika ilmaista, mutta myös hieman typerä kiertolenkki. Saa nähdä mitä käy, elämä se osaa aina yllättää kun sitä vähiten odottaa. Itselläni ei koskaan käynyt mielessäkään, ettei 9kk au pairina toteutuisi viisumin takia. Tänä vuonna Kiina on todella tiukkapipoinen länkkäreiden viisumeiden kanssa, yksi amerikkalainen joutui hakea viisumia kolme kertaa ennen kuin meni läpi ja maksaa jokaisesta tuplahinnan verrattuna siihen, mitä itse maksoin.
   Onneksi en ostanut lentoja takaisin Suomeen hyvissä ajoin (no varmaan koska en ollut menossa Suomeen töiden loputtua, mutta kuitenkin), kuten toimisto suositteli, koska mikäli viisumi loppuisi etuajassa, olisin menettänyt monta sataa euroa. He olisivat kyllä voineet kertoa tämän olevan mahdollista, koska mistä joku viaton ulkkis voi arvata, että joku maa ei halua häntä pitää maailman tappiin asti?

Alemmassa kuvassa esitellään viime viikon järkyttäviä saasteita, joita kauhisteltiin ympäri maailmaa. Tuollainen pimeys oli ihan aamusta asti ja tuntui kuin jostain voisi juosta zombie millä hetkellä hyvänsä. Ilmassa leijui koko ajan palaneen käry ja ulos ei halunnut lähteä millään. Talvisin saasteet pahenevat Pekingissä, koska taloja lämmitetään. Ja voitko kuvitella kuinka monta asuntoa on Pekingissä ja lähialueilla? Tuulisella säällä saasteet kyllä katoavat teille tietämättömille (Koreaan, Japniin ja jopa USAan..?) - ylempi kuva on otettu vain kaksi päivää alemman jälkeen.