Image Slider

Värikkäiden talojen ja live-musiikin Praia

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Santiagon saari punersi aaltojen keskellä. Lentokoneen ikkunasta ei ollut näkynyt meren lisäksi melkein mitään muuta tunteihin, joten innostumisen tunne oli kaksinkertainen. Vuoristoisessa maastossa näkyi pieniä kyliä siellä täällä, mutta muuten paikka vaikutti varsin autiolta eteläkärjen kaupunkia lukuunottamatta. Laskeuduimme Kap Verden pääkaupunkiin, Praiaan, muiden matkustajien taputusten saattelemana. Oli vaikea uskoa, että olimme tosiaan Afrikassa.


Kaikkien silmät olivat tiukasti liimautuneet ikkunoihin koko taximatkan hotellille yrittäessämme nähdä ja sisäistää mahdollisimman paljon tästä uudesta paikasta. Yövyimme Hotel Perola:ssa, joka sijaitsi yhden macaulaisen kasinon rakennustyömaan päässä merestä. Alue ei ollut kovin kutsuva ja se kävi hyvin nopeasti selväksi, kun yritimme mennä ruokakauppaan ostamaan vettä ja meidän kulkumme esti portugaliksi huutava vanhempi nainen.

Koskaan ei selvinnyt, oliko hän vihamielinen meitä kohtaan vai varoittiko hän meitä valitsemamme reitin vaarallisuudesta. Kauppaan pääsimme kuin pääsimmekin (eri reittiä), mutta epäturvallisuuden tunne pysyi koko ajan takaraivossa. Kirsikka kakun päälle oli kun yritin auringonlaskun aikaan mennä äitini kanssa läheiselle rannalle ottamaan pari kuvaa ja minua päin juoksi useita kertoja aggressiivinen kulkukoira. Ehkä olimme tulleet sen reviirille, ken tietää. Lähdimme hyvin nopeasti pois, mutta koira seurasi meitä hotellille asti ja jäi vielä vartioon oven ulkopuolellekin! Sanomattakin selvää, että fiilikset ensimmäisenä iltana eivät olleet kovin hyvät.


Seuraavana päivänä vanhempani vaihtoivat hotellia vanhaankaupunkiin kolmeksi yöksi ja näin lähdimme tutkimaan uusia apajia - ja onneksi näin. Plateaun alue oli sellainen värikkäiden talojen kehto, jollaiseksi Praiaa olin kuvitellutkin. Kävelykaduilla käppäily oli huomattavasti autotien varsia mukavempaa ja fiilis muutenkin rennompi. Plateaussa ravintoloita löyty helposti ja vastaan käveli muitakin turisteja. Yleensä haluan välttää turistialueita, mutta Praiassa muiden matkaajien näkeminen toi jonkinlaista turvaa. Ei siellä voinut olla niin vaarallista jos muutkin eurooppalaiset, jopa lapsiperheet, olivat eksyneet kaupunkiin, eikös?


Päivät kuluivat aika rennosti. Yleensä vietimme "aamut" siskoni kanssa hotellin kattoaltaalla ja nälän kasvaessa lähdimme Plateauhun tai hotellin läheltä löytyneen suurlähetystöalueelle syömään yhdessä perheenä. Suosikkipaikaksemme valikoitui vanhankaupungin kehuttu live-musiikkiravintola, Quintal da Musica, jossa illallistimme kahdesti. Musiikki oli muutenkin läsnä plateaulaisessa arjessa. Pääkadun terasseilla oli soittajia joka ilta ja kun sanon soittaja, tarkoitan lahjakasta muusikkoa. Joskus jopa yleisöstä tuli joku laulamaan yhden tai kaksi laulua ja tuntui kuin joka ikisellä kapverdeläisillä olisi rytmi veressä - varmaan onkin.


Alkuloman arkuus meni ohi pikkuhiljaa hyvien kokemusten siivittämänä. Paikalliset olivat yleisesti sanottuna ystävällisiä ja kunhan ei kävellyt pimeän aikaan kyseenalaisissa paikoissa, oli olo hyvä (kännykkä tietysti aina piilossa). Yksi esimerkki kapverdelaisten vieraanvaraisuudesta, tai businesstaidoista, oli käyntimme Farol de Dona Maria Pia:n majakalla. Huomasimme vasta paikanpäällä sen olevan remontissa ja oviaukolla oli jopa kyltti, joka kielsi sisäänmenemisen. Rakennusmies kuitenkin otti meidän iloisesti vastaan ja vei meidät jyrkkiä portaita ylös torniin. Pienestä luukusta kumartumalla pääsimme jopa ulkotasanteelle, joka oli kyllä hieman pelottavaa tuulen ollessa kova ja kaiteiden erittäin ruosteisia. Alastullessa hän viittoi meidät katsomaan hänen pientä ja vaatimatonta yhden huoneen kotiaan, joka sijaitsi majakan edessä olevassa rakennuksessa. TV:stä pyöri Hollywood-leffa. Kirjoitimme terveiset ja kotimaamme hänen vihkoonsa ja maksoimme pyynnöstä kiitospalkkion kierroksesta.


Viimeisenä iltanamme lähdimme Plateauhun jälkkäreille. Huomasimme heti taxista noustuamme, että keskusaukiolla oli meneillään jotain, sillä ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin. Kävi ilmi, että meneillään oli Capoeira-esitys. Laji onkin kuulemma alunperin Kap Verdeltä, eikä Brasiliasta, kuten yleisesti uskotaan. Oli hyvin once in a lifetime -fiilis katsoa ihmisten akrobaattisia ja musikaalisia taidonnäytöksiä katsojien laulaessa soittajien ja päälaulajan mukana.

Capoeiran ääreltä jatkoimme terassille, jossa soitti livebändi. Harmiksemme paikka oli varmaan juurikin tästä syystä täynnä, eikä sieltä löytynyt pöytää neljälle hengelle. Mutta ei tämä ongelma eikä mikään Praiassa. Pöytäseurueellinen vanhempia herrasmiehiä hoiti meille pöydän järjestäytymällä niin, että vierekkäin oli neljä vapaata paikkaa. Myöhemmin sama porukka vielä piti huolta siitä, että meille tuotiin menut ja että tilauksemme otettiin. Ravintolan ohi kulkivat Capoeira-esityksen loputtua sen katsojat, joista lähes jokainen jäi jammailemaan bändin tahtiin suuri hymy huulillaan. Osa tuli häpeilemättä tanssimaan jopa terassille asti. Ihmisistä huokui aito onnellisuus ja yhteisöllisyys.


Praiassa ei ollut hirveästi perinteisiä nähtävyyksiä tai muuta tyypillistä turisti-tekemistä. Parasta antia oli ehdottomasti paikallisen elämän seuraaminen ja rennosta tunnelmasta nauttiminen. Ilma oli joulukuun lopussa helteinen, muttei liian tukala. Turisteja ei Praiassa vielä ihan hirveästi ole ja niistä harvoistakin selvä enemmistö oli Portugalista tai Ranskasta. Kaupunkieleilyn ja altaalla löhöilyn lisäksi teimme kaksi päiväretkeä (niistä tulossa omat postauksensa), jotka piristivät loma-arkea. Yhteensä olimme Praiassa 11 päivää, joka oli ihan sopiva määrä, joskin auringon olisin mielelläni ottanut mukaan :D


Oletko sinä käynyt Kap Verdellä tai haluaisitko käydä siellä? :)

Paluu arkeen

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Arki tulee vastaan aina. Tällä kertaa hyvin nopeasti, sillä koulun alku kyllä vetäisi takaisin maan pinnalle ja pakotti jonkinlaisen päivärytmin käyttöönottoon. Liian rankka aikataulu minulla ei kuitenkaan ole. Koulupäivät ehkä loppuvat myöhään, parhaimmillaan kahdeksalta illalla, mutta onneksi aamupäivät meillä ovat aina vapaita ja vain kahdesti viikossa on oikeasti pitkä päivä.

Ensimmäinen viikko tuntui enimmäkseen kavereiden kanssa hengailulta, kun oppitunneilla vain käytiin läpi kurssin sisältöä ja puhuttiin tulevista tehtävistä. Mutta voi kuinka tuo työmäärä jo vaaniikin pään päällä kuin myrskypilvi, joka purkautuu minä hetkenä hyvänsä. Koulumme lyhenteen, IFT:n, sanotaankin vitsikkäästi tulevan lauseesta "I feel tired". Tässä jaksossa tuota lausetta tullaan varmasti kuulemaan useasti. Onneksi ihan vielä ei kuitenkaan tarvitse stressata, joululomaa kun seuraa pian kiinalainen uusi vuosi ja näin kaikki ovat väliviikotkin vielä hieman lomafiiliksissä. Juhlan viettopaikkani muuten selvisi, tulen taas viettämään sitä kaverini Kinin perheen luona Shenzhenissä!


Jetlagista kärsin aivan koulun alkuun asti heräämällä joka yö kolmen aikoihin, minkä jälkeen en saanut unta parhaimmillaan kolmeen tuntiin. Ei kiva. Tottuukohan 5-6 tunnin aikaerovaihdosten tekemiseen koskaan..?

Nykyään en sentään enää heräile jetlagin takia, mutta kämppiksen joka aamuiseen oven pamauttamiseen kylläkin. Kun hän saapui joululomalta, menin erittäin länsimaalaisesti esittäytymään kätellen hahah. Kämppiksen nimi on Sammie (?) ja hän vaikuttaa oven agressiivista sulkemista lukuunottamatta erittäin hyvältä kämppikseltä. Ennen tapaamistamme vitsailin jo kämppikseni olevan varmasti siivooja, sillä vessa ja eteinen ovat täynnä siivoustarvikkeita :D Noh, sata kertaa mieluummin ylisiisti, kuin sotkuinen kämppis (niitä on nähty jo liian monta).


Nyt kun asun taas omillani, pitää tietysti tehdä itse kaikki ruokaostoksista ja kokkaamisesta laskujen maksamiseen ja siivoamiseen. Suurin haasteeni yksin asumisessa on alusta asti ollut ruoan tekeminen. En yksinkertaisesti tykkää siitä yhtään, en ole siinä hyvä, en keksi mitä kokata ja olen koulun jälkeen aina todella väsynyt + minulla ei ole omaa keittiötä, vaan joudun käyttää koko käytävän yhteistä keittiötä, joka kaiken lisäksi sijaitsee mahdollisimman kaukana huoneestani.

Tavoitteeni on siis tälle keväälle ruoka-asioista huolehtiminen. Vaikeutta lisää se, että uudella kampuksellamme ei ole ruokalaa ja ainoa kahvila on toistaiseksi remontissa, joten joudun tehdä myös lounasta kouluun mukaan. Alku on mennyt aika hyvin ja löysin lähiruokakaupasta annoskoossa kokattua riisiä ja valmiita purkkikastikkeita yms, jotka saattavat hyvinkin olla avain onneeni. Mitä vähemmän joudun nähdä vaivaa ruoan laittoon, sitä todennäköisemmin saan sen aikaiseksi. Riisi on täysin uusi raaka-aine kotikeittiössäni, koska Macaussa riisipussit ovat monen kilon kokoisia, enkä siis ole koskaan niitä halunnut ostaa. Hyvin tämä menee.


Parasta Macaussa ovat tietysti ihmiset. Koulukavereiden kanssa hengailemme kaikki päivät ja joskus myös koulun jälkeenkin, muita kavereita nään lähinnä viikonloppuisin. Tänä perjantaina söimme Tapasta City Of Dreamsissa (etsin ravintolaa noin 20 minuuttia ja tämä on juurikin se syy, miksi en KOSKAAN mene kasinoille yksin! Ne ovat vain niin valtavia ja sokkeloisia), josta jatkoimme lasillisille koko kaupungin suosikkipaikkaan, Old Taipa Tavernaan. Noh, se ei ehkä ole koko Macaun lempipaikka, mutta aivan täynnä länkkäreitä aina. Itse en siis lue itseäni mukaan tähän ryhmään (XD), eikä kyllä myöskään porukkamme ainoa toinen "ulkomaalainen", englantilainen Dan. Ilma oli sen verran lämmin (ja baari täynnä), että istuimme koko illan/alkuyön ulkona.

Macauhun paluu on ollut todella saumatonta ja oikeastaan ainut asia, joka ei ole kohdillaan, on vanhentunut bussilippuni. Olen nyt puolitoista viikkoa maksanut kaikki matkat käteisellä ja kolikot alkavat loppua. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika hilata itsensä toimistoon uusimaan kortti. Elämä helpottuisi, ja halventuisi, huomattavasti.

Kun katson ikkunastani ulos, nään haalean sumupilven (=saastepilven) takana kuuluisan ja Suomessakin asti uutisoidun Hong Kong-Macau-Zhuhai-sillan. Aurinko paistaa ja illemmalla lähden vielä kampuksella olevalle ilmaiselle kuntosalille. Asiat voisivat olla huonomminkin. Ei "arki" ole huono asia.

Lähdin kotoa, saavuin kotiin

perjantai 11. tammikuuta 2019

Hellurei vaan täältä Aasiasta! Saavuin Macauhun eilen illalla n.18h matkustamisen ja max 4h nukkumisen jälkeen. Vielä on viikonloppu aikaa sopeutua takaisin täkäläiseen elämään ja sitten onkin aika palata jo koulun penkille.

Helsinkiin jätin taakseni varsinaisen winter wonderlandin, jonka olemassaolo ei onneksi myöhästyttänyt tai perunut lentoani, kuten se oli monelle tehnyt. Vaikka olikin haikeaa hyvästellä kaikki kaverit ja perhe, oli aikani aloittaa uusi seikkailu - tai palata jatkamaan vanhaa, miten sen nyt ottaakaan.


9h15min lento meni varsin nopeasti, katsoin Searching ja Hidden Figures -leffat (molemmat hyviä, varsinkin ensin mainittu) ja yritin nukkua. Jossain transsi-tilassa olin aika pitkään, mutta laskeuduttua tuntui siltä kuin ei olisi nukkunut yhtään. Lennolla oli, tietysti, huutava lapsi, joka herätti kaikki tahallisella möykällään keskellä yötä.

Hong Kongin lentokentällä pitää ostaa lippu Macaun lauttaan tuntia ennen lähtöaikaa, jotta henkilökuntaa saa noukittua matkalaukkusi lentokoneesta mukaan. Olen mielestäni aina saapunut paikalle niin, että missaan juuri tuon tunnin etuajan ja joudun odotella seuraavaa lauttaa ainakin kaksi tuntia. Tällä kertaa saavuin lippuluukulle kaksi, KAKSI, minuuttia ennen tuntirajaa. Myyjä huusi "hurry hurry hurry passport hurry!" ja sanoi, ettei voi luvata minun ehtivän lauttaan. Mutta minä ehdin. Kerrankin. Kirous on vihdoin purettu.

Taxin ikkunasta Macaun ohikiitävien valojen katsominen oli todella kummallista. Tunsin kaikki paikat, mutta tuntui, kuin ne olisivat vieraita. Miten minä tälläisessä paikassa olen voinut asua kaksi vuotta? Pikku hiljaa kaupunki on alkanut tuntua kotoisalta taas, osaanhan liikkua ympäriinsä ja esimerkiksi löytää lähiruokakaupasta kaikki oikeast hyllyt ilman harhailua. Ja kuinka ihanaa onkaan kulkea ulkona pelkässä hupparissa, joka sekin pitkien housujen kanssa ovat siinä ja siinä ollakseen liian lämpimiä tähän säähän.


Asuntolassa meillä on uusi henkilökuntatiimi ja näin kellään ei ensinnäkään ollut hajua kuka olen ja toiseksi, he eivät olleet paikalla kesällä, eivätkä siis tienneet sen ajan järjestelyistä. Säilytykseen olin jättänyt kolme matkalaukullista tavaraa, jotka olivat varastossa mahdollisemman perällä, tietysti. Kolmen naisen voimin saimme pitkän säädön jälkeen kaikki tavarat uuteen huoneeseeni, joka on vanhan huoneeni kanssa samassa solussa. Näen jo sielun silmin, kuinka joskus tulen kotiin maisteissa ja yritän avata vanhaa oveani... Vaikka nykyinen huoneeni on aivan vanhan huoneeni vieressä, on näköalani huomattavasti parempi (ks. yllä oleva kuva). Toisen saaren skylanen peitti ennen seinä, mutta nyt sinne on suoranäköyhteys.

Erittäin iloinen hyvästä huoneesta olen, koska minut jätettiin melkein puille paljaille. Meidän pitää ilmottautua asuntolaan uudestaan joka lukukausi ja näin tein tälläkin kertaa, Helsingistä käsin. Vasta lomamatkalla tajusin, etten koskaan ollut saanut luvattua asujalistaa sähköpostilla ja kaverille puhumisen jälkeen kävi ilmi, etten ole listalla ollenkaan. Siinä otsalle kirposi pari hikipisara, lähtöön oli nimittäin alle viikko aikaa. Onneksi asia selvisi, enkä jäänyt kodittomaksi :D


Heräsin aamulla viideltä jetlag-päissäni, mutta onneksi sain noin tunnin kuluttua unenpäästä vielä uudestaan kiinni. Kymmeneltä soi herätys, sillä minulla oli paljon asioita hoidettavana. Kännykässä oli pari minuuttia aiemmin saapunut viesti kaveriltani Kiniltä "awake?". Vastattuani hän soitti ja ilmoitti olevansa sillalla (= lähellä) ja kysyi, haluanko lähteä aamupalalle. Totta kai. 15 minuutissa hoidin itseni lähtökuntoon ja hyppäsin asuntolan edessä odottavaan autoon aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Ajoimme Coloaneen perinteistä aamupalaa tarjoavaan kahvilaan, jossa en koskaan ennen ollut käynyt, vaikka se sijaitsikin aivan alueen keskusaukion lähellä. Söin nuudelikeiton fish balls:eillä (perinteistä HK/Macau-akselilla) ja puolikkaan Bo Lo Baau:n, eli ananassämpylän. Sämpylässä ei oikeasti edes ananasta, mutta se on saanut nimensä kyseistä hedelmän kuorta muistuttavasta ulkomuodostaan.

Aamupalalta jatkoimme hankkimaan minulle uuden puhelinliittymän ja hallelujaa Kinin avusta, koska en tiedä miten olisin ikinä homman itse hoitanut! Uusi puhelinnumeroni on kahta viimeistä numeroa lukuunottamatta tismalleen sama kuin vanha numeroni, mikä on aika hauskaa. Sainpa vielä uusittua viisuminikin samana päivänä ja raahattua kaupasta kamalan painavat pussilliset erilaisia pesuaienita, saippuoita, yms.


Täällä ollaan jo kovaa vauhtia valmistautumassa kiinalaiseen uuteen vuoteen. Itse en vielä tiedä, missä sitä tulen viettämään. Kinin perhe ottaa minut jälleen siipensä suojaan, elleivät lähde Sveitsiin. Joko tai :D Juhlaan on kolme viikkoa, joten luultavasti kohta tulee päätösten aika. Katsoin varalta myös, onko halpoja lentoja jonnekin päin Aasiaa. En mielellään ole kahden viikon perhelomaa yksin kotona KAIKKIEN muiden ollessa kiireisiä omissa juhlanvietoissaan ja kauppojen ollessa kiinni osan ajasta.

Lukkarimme on tässä jaksossa vähintäänkin mielenkiintoinen, nimittäin kahdesti viikossa meillä on koulu 19:50 asti. Kyllä. Welcome to Asia. Sentään aamut ovat aina vapaita. Kaikkien luokkalaisten harmiksi, meillä ei ole perjantait vapaita enää. Mutta ainakin se auttaa minua säästämään rahaa, kun en voi lähteä viikonloppulomille. Huomaatteko tekopositiivisen asenteeni? Vielä kun vetäisi jostain syyn sille, miksi on hyvä asia olla koulussa iltakahdeksaan asti...