Image Slider

Tulevaisuuden suunnittelua ja siitä tuskailua

torstai 28. helmikuuta 2019

Macauhun paluu on sytyttänyt alleni tulen. Tai noh, ei tulen, vaan sellaisen pienen kipinän, joka aina välillä muistuttaa olemassaolostaan. Mikä minulla sitten kummittelee tasaisin väliajoin mielessä? No tulevaisuus. Yhtäkkiä olen valmistumassa vain hieman yli vuoden päästä ja suunnitelmien puuttumisen ihanuus on kadonnut kokonaan.

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta olen voinut vastailla hyvin epämääräisesti kyselyihin suunnitelmistani valmistumisen jälkeen, sillä se on tuntunut olevan valovuosien päässä. Olen myös sellainen tyyppi, joka haluaa pitää kaikki ovet avoinna ihan vaan siltä varalta, että haluankin tehdä jotain muuta. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että minun on oikeasti alettava väsätä jonkinlaista sotasuunnitelmaa - varsinkin kun joka toinen ihminen tuntuu haluavan minulta kunnon vastauksen. Yksi asia on varma: en ole valmis palaamaan Suomeen vakituisesti.


Eurooppalaiselle viisumiasioista huolehtimen ei ole yleinen huolenaihe. Minä olen kuitenkin jo melkein tottunut aina rajoilla jonottamaan "visitor" tai "foreigner" -jonoissa (, joissa usein kestää pieni ikuisuus), uusimaan opiskelijaviisumini joka vuosi ja hakemaan uutta viisumia Kiinaan vähintään puolen vuoden välein. Viime aikoina on käynyt hyvin selväksi, että suurin huolenaiheeni SAR:eihin (= Macau & Hong Kong) jäämiseen on juurikin viisumi. Eurooppalaiselle maasta toiseen muuttaminen on helppoa vain Euroopassa. Miksei ole olemassa viisumia hyville kansalaisille, jotka vain sattuvat haluamaan asua jossain paikassa ilman suurempaa syytä? :D

Pidemmän ajan suunnitelmaksi/toiveeksi minulle on muodostumassa Hong Kongiin muutto. Vasta kolmen vuoden vierailuiden jälkeen olen alkanut tykätä kyseisestä paikasta oikeasti ja kaikella logiikalla se on minulle paras vaihtoehto: tunnen paikkoja jo, sieltä on hyvät yhteydet muuhun maailmaan, kaupungin kansainvälinen ilmapiiri ja lukuiset työmahdollisuudet ja se on lähellä Macauta. Ja tosiaan olen jo hyvin kotiutunut paikalliseen kulttuurin ja ilmastoon. Hommassa on vain pari ongelmaa: viisumi ja kalliit vuokrat.


Mitä enemmän Hong Kongiin muuttamista tutkin, sitä enemmän tuskastun. Vuokrat ovat ihan järkyttäviä niin HK:ssa kuin Macaussakin, mutta se on melkeinpä pienin huolenaiheeni. Työviisumin saaminen ei todellakaan ole helppoa. Yrityksen pitää sponsoroida sinut HK:iin ja mm. perustella valtiolle, miksi he palkkaavat sinut eivätkä paikallista. Minulla nyt ei vaan satu olemaan mitään erityisiä taitoja, varsinkaan sellaisia jota jollain hongkongilaisella ei olisi. Ja työviisumi olisi sidottu siihen työpaikkaan ja työsuhteen loputtua loppuisi myös viisumi. Siihen päälle vielä HK:in ylisuorittamisen ja pitkien työpäivien kulttuuri, eikä siellä työskentely kuulosta aivan niin houkuttelevalta enää. 

Kaiken tutkimustyön - ja kavereiden suositusten - myötä paras vaihtoehto näyttää olevan HK:n henkilökortin omaavan kanssa naimisiinmeno. Nice. Kaverit nauravatkin, että minun ei pidä etsiä Hong Kongista töitä vaan miestä. Miten ihmeessä kaikki länkkärit ovat onnistuneet muuttamaan Hong Kongiin?????? En ymmärrä! Toisaalta, kaverini asuu Macaussa 6kk turistiviisumilla (, joka uusiutuu aina kun hän lähtee ja palaa Macauhun), joten kai ihmisillä on keinonsa. Mutta mitä jos haluaa olla vaikka freelancer tai tehdä muuta ei-perinteistä työtä? Onko se mahdotonta paikassa, jossa ei ole pysyvää opiskelulupaa?


Hong Kongiin en voi muuttaa kylmiltään heti valmistuttuani ja siksi eräänä tuskaisena aamuna kirjoitinkin ylös listan kaikista mahdollisista suunnitelmistani vuodelle valmistumisen jälkeen:
- Reppureissaa/matkaile kunnolla
- Opeta englantia Kiinassa/Vietnamissa/Thaimaassa/jne
- Mene kiinan kurssille Shenzhenissä (aka opettele kiina jokseenkin sujuvaksi)
- Hanki työ-/harjoittelupaikka (mielellään Macaussa, myös working holiday Australiassa kuulostaa kiinnostavalta vaihtoehdolta ja tietysti se HK..)
- Mene opiskelemaan masters-tutkinto

Oikeastaan haluaisin toteuttaa kaikki suunnitelmat. Suurin huolenaiheeni on se, etten koskaan pääse työelämään ilman alani kattavaa työkokemusta ja siksi stressaan tehdä jotain muuta kuin hankkia sitä. Myös moniin masters-tutkintoihin tarvitaan kahden vuoden työkokemusta. Toisin sanoen, tarvitsen työkokemusta päästäkseni opiskelemaan ja tarvitsen tutkinnon päästäkseni töihin. Kuka neropatti tämän on suunnitellut? Mutta nämä vuodet ovat myös ne parhaat vuodet oikeasti elää vapaana ilman suurempia vastuita. Argh.


Masters-tutkinnon aion ehdottomasti tehdä, mutta kannattaako se tehdä suoraan bachelors-tutkinnon perään? Ainakin silloin on flow päällä, mutta kuten eräs kaverini neuvoo, kannattaa "viimeinen opiskelija-elämä-kokemus" säästää hieman myöhemmäksi. Aivan eri stressinaihe onkin sitten, missä ja millainen tutkinto tehdä. Koska HK näyttää tällä hetkellä olevan end goalini ja ilman sitäkin, on se tällä hetkellä ensimmäinen valintani. Sen lisäksi mielessä on Australia ja Kanada, jotka molemmat kuitenkin tuntuvat olevan turhan kaukana "hoodeiltani". 

Näinkin pitkälle pääsemiseen on kulutettu tuntikaupalla aikaa erilaisilla rankings-listoilla ja koulujen nettisivuilla. Tällä hetkellä HK:sta on löytynyt 4 mahdollista koulua. Eri asia sitten pääsisikö niihin sisään tason ollessa kova ja hintavaksi tuo vuosi kyllä tulisi koulumaksujen, vuokrien ja muun elämisen kanssa. Mutta uskon vahvasti omien unelmien seuraamiseen ja arvostetusta koulusta valmistuminen auttaa myöhemmin työelämässä. Jos olisin töissä ennen tutkinnon tekemistä, olisivat raha-asiat huomattavasti paremmassa jamassa kuin vastavalmistuneena.


Onneksi IHAN vielä ei tarvitse tehdä mitään päätöksiä, ainakaan lopullisia sellaisia. Huomaan kuitenkin kaipaavani jonkinlaista suunnitelmaa. Pesänrakennushaluni on alkanut nostaa päätään, mahdollisesti koska jo kolmen vuoden ajan olen joutunut pakata tavarani matkalaukkuihin kesän tullessa. Olisi ihan kiva asua oikeassa kodissa vaihteeksi.

Ehkä antaudun unviersumin voimalle ja uskon asioiden järjestyvän ajallaan ja tavallaan. Jos vuoden päästä olen vielläkin suunnitelmaa vailla, sitten on ehkä oikeasti aika huolestua. Vielä on aikaa tutkailla mihin suuntaan sydämeni haluaa viedä. 

P.s. Sori hirveästä ajatusripulista, toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti :D Kuvitus teeman mukaisesti Hong Kongista.

猪年快乐 - Hyvää possun vuotta!

tiistai 19. helmikuuta 2019

Kaverin perheen päätettyä parin viikon varoitusajalla lähtevätkö he Sveitsiin vai jäävät Shenzheniin, löytyi minulle jälleen kerran paikka viettää kiinalaista uutta vuotta heidän luonaan. Lähdimme autolla kohti Shenzheniä lauantaiaamuna kaverin varmistettua perheen kuskilta, ettei teillä pitäisi olla pahoja ruuhkia. Matka kestää noin kaksi tuntia, mutta on parhaimmillaan kestänyt viisi tuntia. Uuden vuoden aikaan ruuhkat ympäri maata ovat jotain aivan käsittämätöntä suomalaiselle. Kaverin kaveri oli lähtenyt kohti kotikaupunkiaan torstaina päivällä ja saapunut perille vasta perjantaina. Kyllä, he olivat joutuneet nukkumaan autossa. Meillä oli etunamme se, että ajoimme kohti suurkaupunkia emmekä pois sieltä, kuten uutena vuotena yleensä tehdään.

Ylitimme Hengqinin rajan ja minun jouduttua nousemaan autosta kahdesti (ensin Macaun raja ja sillan ylityksen jälkeen Kiinan) suorittamaan rajamuodollisuudet sisätiloissa (ulkkis ei voi ylittää rajaa autossa), pääsimme vauhtiin. Moottorie oli kuin olikin varsin tyhjä ja yhden vessapysähdyksen kanssa saavuimme perille kahdessa ja puolessa tunnissa siitä kun olimme saapuneet rajalle. Näennäisesti keskellä ei-mitään sijaitsevalle pysähdyspaikalle oli muuten aukeamassa Starbucks. God bless China.


Shenzhenissä emme päässeet suunnitellusti lepäämään kotiin, vaan meidät kutsuttiin heti perheen kanssa dim sumille ostarille, jossa kaverini oli suorittanut juuri puolivuotisen harjoittelunsa ja jonne hän oli vannonnut olla menemättä. Loppujen lopuksi kävimme kyseisellä ostarilla melkein päivittäin.

Koko Shenzhen, ja varmasti koko Kiina, oli koristeltu juhlan mukaisesti. Jokaisen suuremman tien reunustamat puut kannattelivat punaisia lyhtyjä ja asuinalueiden porttien yllä oli valonauhoilla kirjoitettuja uuden vuoden toivotuksia. Koska possun vuosi on alkamassa ja Kiinassa on muutenkin meneillään selittämätön Pipsa Possu -buumi, voitte vaan kuvitella, mitä otusta näki harvase sekunti. Kiinalaisia kuluttajia varten tehtiin jopa kokonainen uuden vuoden teemainen Pipsa Possu -leffa. Perheen lapsiosasto meni katsomaan sitä, me vanhemmat The Wanderin Earth -nimistä kiinalaista tulevaisuuteen sijoittuvaa leffaa. IMDB:ssä sen pisteet ovat 7,8. Itse en pitänyt teosta niinkään hyvänä. Mutta ehkä olen vain ylikriittinen leffa-hifistelijä :D


Tämä on minulle jo kolmas kiinalainen uusi vuosi Kiinassa, joten uutuudenhuumaa ei ollut hirveästi ilmassa. Kinin perhettä oli tietysti kiva nähdä pitkästä aikaa. Heidän luona olen viettänyt yhteensä yli kuukauden verran aikaa ja olen hyvin hyväksytty osaksi perhettä. Tänä vuonna eräs setä (perhetuttu) yritti parittaa minua Mike-sedälle (oikea setä, n. 30v. ja asuu muun perheen kanssa) kahtena eri päivänä. Erittäin normaalia pöytäkäytöstä, eikös? Kaverin sanottua kovaan ääneen, ettei Mike ole tyyppiäni nauroimme ajatukselle, että minusta tulisi kaverini täti :D

Uutena vuotena ehdottomasti tärkeintä on syöminen ja läheisten kanssa oleminen. Olen tavannut kaikki Kinin perheen läheisimmät tuttavat jo viime vuonna, joten valkoisen tytön läsnäolo ei tuottanut ihmetystä. Hyvä viinapääni oli yleinen keskustelunaihe, eikä minua tänäkään vuonna saatu känniin. Tieteen nimissä kirjoitin ylös, kuinka monta shottia sitä tuli juotua. Baijiuta kulauttelin alas yhteensä 76 shottia kahdeksan päivän aikana. Huomioitavaa on, että kiinalaiset shottilasit ovat huomattavasti pienempiä kuin suomalaiset, mutta määrä on silti aika järkyttävä. Lapset osallistuivat kippistyskulttuuriin maitolasien kanssa.

Ensimmäisen juhlaillallisen jälkeen minä ja Kini karkasimme hänen kahden työkaverin kanssa laulamaan karaokea, paikallisittain KTV, juomaan pari bisseä ja pelaamaan täällä suunnalla suosittua kuppi-noppa-peliä.


Eräänä aamuna meillä piti olla lähtö paikkaan X kahdeksalta aamulla, joten luonnollisestikin lähdimme matkaan kymmenen jälkeen. Määränpääksi paljastui noin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva puistoalue. Koska meitä oli mukana koko perhe, tarvitsimme kaksi autoa. Kinin äiti kyllästyi seuraamaan pikkuveljeään Mikeä, joka kuulemma ajoi aivan liian hitaasti, ja niinpä meidän automme kaahasi toisen autollisen ohi ja oikeastaan kaahailimme ja poukkoilimme kaistoilta toisille koko loppu matkan. Paikanpäällä selvisi, ettemme todellakaan olleet ainoat, joille oli tullut ideaksi käydä puistossa juurikin sinä päivänä.

Olimme eksyneet (vai eksyttäneet?) toisesta autosta ja pelkästään yhdelle autolle parkkipaikan löytäminen oli haastavaa. Itse puiston luo kulkevat tiet oli suljettu kokonaan. Parkkeerasimme laittomasti jonkun talon viereen ja lähdimme kävelemään. Moni, me mukaan lukien, kyllästyi hitaaseen kulkuun ja koukkasi pienen joen yli kukkapelloille oikaistakseen puistoon.

Otimme kuvia keltaisten kukkien keskellä hyönteisten pörrätessä ympärillä ja auringon paistaessa niin kovaa, että kaikilta valui hiki. Yli puolentunnin päästä löysimme toisen puoliskon porukasta ja totesimme yhteistuumin, että paikka oli aivan liian täynnä. Niinpä lähdimme takaisin autoille ja kohti lounaspaikkaa.


Päivät kuluivat varsin verkkaisesti. Eräänä päivänä kävelimme jälleen tukalassa kuumuudessa, tällä kertaa kohti kaupungissa sijaitsevaa puistoa. Paikka oli täynnä ja oli hyvin yhteenkuuluva tunne muiden juhlallisesti punaisia vaatteita pitävien kanssa. Ikävä kyllä jälleen kerran puistokäyntimme ei mennyt aivan kuten Strömsössä: porukka oli syystä X taas jakautunut kahtia ja yllättäen mukana tuomamme perheen koira ei saanut mennä puistoon. Tyly työntekijä antoi hyvin nenäkkään vastauksen kun kysyimme, millaiseen puistoon ei muka saa tuoda koiria. Noh, jäimme istumaan reunalle odottamaan perheen muita jäseniä. Vessaan meitä lähti hyvin koominen porukka: minä (ei puhu paljoa kiinaa), isoäiti (puhuu vain kiinaa), kodinavustaja (ei puhu kiinaa) ja täti (kuuro). Selvisimme kuin selvisimmekin takaisin ja löytyivät loputkin perheenjäsenet. Otimme pari kuvaa ja päätimme lähteä. Koira oli piilotettu sille tarkoitettuun kantolaukkuun.

Kini ja hänen äitinsä olivat muulta perheeltä salassa kutsuneet Sveitsistä asti paikalle perheen "Da Jie":n, eli vanhimman isosiskon, Fionan. Hänen saapuessa oli monella hymy - ja parilla kyynel - herkässä. Kiinassa perhe on todella tärkeässä osassa ja varsinkin uutta vuotta kuuluu viettää yhdessä sen kanssa. Fiona toi laukullisen sveitsiläisiä tuliaisia ja kolme päivää myöhemmin vei mukanaan saman laukullisen täynnä Kiinasta ostettua perustavaraa, kuten kuppinuudeleita ja kosmetiikkatuotteita. Hän oli myös tilannut monta paketillista kuulakärkikynyiä. Ne kuulemma ovat turhan kalliita Sveitsissä :D Ja kyllä, luit oikein. Fiona lensi Euroopasta Etelä-Kiinaan kolmeksi päiväksi.


Loppulomasta Macausta saapuivat kaverini Christal ja Tabi kolmeksi päiväksi lomailemaan kanssamme. Söimme hyvin, kävimme Hong Kongissa, kuvailimme, kävimme kiinalaisessa hieronnassa ja eräänä päivänä maalasimme studiossa. Aktiviteetti oli erittäin kiva, mutta yllättävän hintava (n. 40€ ja minun tauluni koko oli halvin). Tein kulttuurillisen huomion maalatessa: kiinalaiset olivat hyvin sidottuja mallikuviinsa, eikä soveltamiselle ollut tilaa. Minulle huomauteltiin maalauksestani (kuva alempana) puuttuvista kahdesta sinisestä viivassa vedessä, aivan kuin joka ikinen siveltimen veto olisi pitänyt kopioida. Ja kelluvien timanttejeni pinnan alla oleva osa on paljon haaleampi kuin mallikuvassa, koska luova päätöksenteko, ja asiasta tuli oikeen olalle koputtamaan random maalauksia tutkaileva tyttö! Ihme touhua :D Itse olisin halunnut muuttaa koko taulun värimaailman, mutta siitä kysymiselle ei edes ollut aikaa ennen kuin työntekijä toi minulle alustan, jolle oli valmiiksi annettu "kaikki tarvitsemani värit".

Lähdimme Christalin ja Tabin kanssa lautalla takaisin Macauhun torstaina. Minun oli tarkoitus olla Shenzhenissä lauantaihin asti, mutta meidän kaikkien takaraivossa kummittelivat kaikki koulukiireet, jotka odottivat kotona. Saavuimme satamaan puoli yhdeltätoista ja yritimme ostaa lippuja tasan lauttaan. Se oli loppuunmyyty ja seuraava vapaa oli puoli yhdeltä. 80%:lla lauttamatkoistamme käy jotain vastaavaa, enkä tajua miksei kamut jo opi ostamaan lippuja etukäteen! Meillä sentään odottelua oli vain kaksi tuntia, mitä jos vapaita paikkoja ei olisi ollut koko päivän lauttoihin..? Tässä vaiheessa olin majaillut muiden nurkissa jo kaksitoista päivää, joten kaipasin jo kodin rauhaa. Kuinka ihanalta tuntuikaan lopulta makoilla omassa sängyssä katsomassa kaikkia missattuja youtube-videoita (kiitos Kiina) ilman mitään häiriötekijöitä. Kiinalaisen uuden vuoden loman jälkeen minä ja moni muu on loman tarpeessa. Muuten ihana juhla kyllä hahah.


Hyvää (myöhäistä) kiinalaista uutta vuotta! 
新年快乐!

Vuoristokyliä, uskomattomia maisemia ja turkoosia vettä - Santiago, Kap Verde

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Koko Kap Verden matkamme paras päätös oli lähteä saarikierrokselle. Moises-niminen kuski haki meidät hotellilta yhdeksältä aamulla ja niin alkoi aivan uskomaton päivä, joka ei kyllä jättänyt ketään kylmäksi.

Ajoimme koukeroisia, mutta hyväkuntoisia teitä pois päin Praian kaupungista ja kohti vuoria. Kännyköiden kamerat räpsyivät vähän väliä ja Moises joutui koko ajan muistuttamaan meitä siitä, että voisimme pysähtyä minne tahansa ottamaan kunnon kuvia. "No, no, it's fine", vakuutin otettuani miljoonannen kuvan ympärillä kohoavista vuorista. Välillä Moises pysäytti auton omatoimisesti ja patisti meidät ulos ottamaan kuvia. Hän kuulemma tunsi kaikki parhaat paikat valokuville, enkä epäile väitettä yhtään, sillä takaisintulomatkalla hän myös osasi ulkoa joka ikisen tietöyssyn (speed bump suomeksi..?).


Näimme auton ikkunoista monta pikkukylää. Yhden sellaisen kohdalla Moises osoitti erästä värikästä taloa ja sanoi kasvaneensa siellä. Nykyään hän asui Praiassa. Moises kertoi paikallisten ihmisten olevan köyhiä ja että monet haluavat muuttaa pois. Amerikassa asuu melkein yhtä paljon kapverdeläisiä kuin itse Kap Verdellä. Itsenäisyyden johdosta EU:lta ei enää tule tukia, eivätkä ihmiset voi matkustaa Eurooppaan viisumitta (ja viisumin saaminen vaatii mm. tietyn määrän rahaa tilillä). Juttelimme myös mm. saunoista, Kiinan Santiagon saarelle rakennuttamasta sairaalasta ja kasinosta, Trumpista ja Putinista.

Moises vei meidät vastoin yleistä reittisuunnitelmaansa erään kylän perukoilla sijaitsevalle Kapok-puulle. Puu on niin vanha, ettei kukaan tiedä sen ikää. Se oli valtava niin ympärysmitaltaan kuin korkeudeltaankin ja sen kuori oli muhkurainen (kuva alempana). Alue on paikallisille ihmisille pyhä, eikä sinne ollut mitään tiekylttejä. Lähistölle ei edes pääse mäkisen maaston takia vääränlaisella autolla. Ympäröivä kylä oli hyvin alkeellinen ja ilman Moiseksen seuraa ja aktiivista kontaktinottoa paikallisiin, olisi olo ollut hieman orpo. Vähävaraisuudesta ja vaikeastisaavutettavuudesta huolimatta oli erään talon katolle spreijattu "Gucci Gang" :D


Henkilökohtaisesti olin odottanut eniten Serra Malaguetan kansallispuistossa käyntiä. Afrikkalaisella saarella moni asia on varsin eksoottinen, mutta netistä nähdyt kuvat vuorilta olivat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Maksoimme sisäänpääsymaksun vartiokopissa työskenteleville miehille ja lähdimme kävelemään mukulaista tietä kohti vehreikköä. Ilma vuorilla oli huomattavasti viileämpi kuin alempana ja shortseilla tuli jopa hieman kylmä. Moises sanoi alueen olevan vaarallinen ilman opasta ja ohitsemme kerran ajoikin vartioauto tekemässä tarkastuskierrosta.

Koska meillä oli rajallinen aika koko päivän retkelle, emme ehtineet kävellä kovin pitkään puistossa. Moises osasi opastaa meidät eräälle näköalapaikalle, jolta avautui sanoinkuvailemattoman kauniit maisemat. Meillä oli hyvä tuuri sään kanssa, sillä näkyvyys oli hyvä ja taivas syvän sininen. Horisontissa näkyi toinen Kap Verden saari, vulkaaninen Fogo (näkyy sinisenä vuorena horisontissa 3. ja 4. kuvassa). Maisemat saivat tosissaan huokailemaan niiden uskomattomuutta kerta toisensa jälkeen ja tämä näköala päätyi ehdottomasti upeimpien näkemieni paikkojen listalle. Kuten sanottu, ikäväksemme meidän piti lähteä aika nopeasti takaisin autolle ja jatkaa matkaamme. Olisin mielelläni tehnyt kunnon tunnin tai pidemmänkin vaelluksen.


Praiasta katsottuna täysin vastakkaisella puolella Santiagon saarta sijaitsee Tarrafalin kaupunki ja samaa nimeä kantava ranta, joka on väitetty koko saaren, ja joskus jopa koko maan, parhaaksi. Syvän turkoosi vesi, vaalea hiekka ja lämmin aurinko - ja kiihkeät kookoksen myyjät - ottivat meidät vastaan heti parkkeerattuamme. Moises ohjasi meidät rantaravintolaan ja varasimme sinne pöydän hieman myöhemmäksi. Vaihdoimme vessassa bikineihin ja kipitimme rantahiekalle.

Tarrafal oli juuri sellainen paikka, jollaiseksi Kap Verden olin mieltänyt; pikkukaupunki upealla rannalla. Praiassa emme päässeet mereen kertaakaan, joten aalloissa uiskentelu tuntui todella ihanalta. Ja vaikka kaupunki onkin tunnettu rannastaan, ei siellä ollut hirveää turismisirkusta meneillään. Ei ollut rantakojuja tai jäätelökiskoja, rantatuolien vuokrausta tai vieriviereen leiriytyneitä länkkäreitä. Oman ravintolamme lisäksi en nähnyt edes yhtään ruokapaikkaa rannan yhteydessä. Tarrafal oli aito rantakaupunki. Tai aito kaupunki, jossa vain sattui olemaan hieno ranta. Tarrafalissa olisi ollut kiva viettää jopa muutama yö.


Rannalla olisi helposti vierähtänyt koko päivä - tai pari -, mutta meidän aikataulumme tuli jälleen kerran vastaan. Söimme suuret merenelävä-annokset ennen paluumatkaa Praiaan. Palasimme takaisin Santiagon itärannikkoa pitkin. Siellä maisemat olivat upeat, mutta tie huonokuntoista yli tunnin ajamisen ajan.

Pääsimme jälleen näkemään monta pikkukylää ja paikallista elämää. Eräässä kylässä tyttö poseerasi talon varjossa selfietään varten. Vaikka asteet olivatkin lähempänä kolmeakymmentä, oli paikallista vuoristomuotia pitää päässä pipoa. Moni hengasi värikkäiden talojensa kuistilla läheistensä kanssa. Menimme myös erään ennen suljetun kylän läpi. Kylä oli kieltäytynyt kristinuskosta ja ilmeisesti sen lisäksi puhunut omaa kieltään tai ainakin murretta. Moises kuitenkin kertoi sen nykyään olevan ihan normaali paikka.

Eläimiä oli siellä sun täällä. Näimme perus lehmien ja lampaiden lisäksi mm. vuoren seinällä seisovia vuohia ja possuja ja koiria leikkimässä yhdessä. Saarella ei kuulemma luonnostaan ole oikein mitään eläimistöä, mutta portugalilaiset aikoinaan toivat sinne uusia lajeja.


Etukäteen olimme suunnitelleet Serra Malaguetan ja Tarrafalin käyntejä erillisinä matkoina, mutta loppujen lopuksi niiden yhdistäminen oli oiva valinta, varsinkin ekonomisista syistä. Aikaa oli tietysti vähemmän kuin jos retket olisi tehnyt eri päivinä, mutta saarikierroksessa sai hyvin maistin Santiagon monipuolisuudesta. Jos haluaa säästää vielä enemmän rahaa, voi Tarrafaliin mennä julkisella bussilla. Vaikka se olisi jo pelkän kokemuksen takia hienoa, tulimme tulokseen, että yksityinen auto sopii meille paremmin. Mutkikkailla vuoristoteillä meni ohitsemme pari bussia, eikä siellä istuminen näyttänyt hirveän mukavalta. Matka Praiasta Tarrafaliin kestää yli kaksi tuntia.

Lähestyessämme Praiaa kysyimme Moisekselta, olisiko ongelma, mikäli kävisimme ennen hotellin paluuta ruokakaupassa ostamassa vettä. "We have no problems here", Moises sanoi ja me kaikki nauroimme. Lause kiteytti hyvin yleisen kapverdeläisen fiiliksen. Saavuimme hieman myöhemmin suuret vesipullot kourassa hotellille väsyneinä, mutta onnellisina. Päivä ei olisi voinut olla onnistuneempi.