Image Slider


Asun toista vuotta paikassa, jonka virallista kieltä puhun noin kaksikymmentä sanaa, enkä yhtään sellaista lausetta, jonka viitsisin blogiini kirjoittaa (terveisiä äidille). Kun on suomenkielinen, joka elää englanniksi kanttoninkielisellä alueella, opiskelee koulussa japania, kirjoitti aikoinaan lukiossa neljä vierasta kieltä ja haluaisi parantaa mandariiniaan, ei yhtälö ole kovin yksinkertainen. Ja ai niin, olenhan myös kokopäiväinen yliopisto-opiskelijakin.


Kun muutin Pekingiin, halusin oppia mandariinin täydellisesti. Macauhun muuttaessani sanoin vain, etten todellakaan aio tuhlata kanttoniin yhtään sekuntia. Noh, näin en ajattele enää. Kun kaikki muut luokkalaiset puhuvat kanttonia, jään pakostikin ulkopuoliseksi. Joillekin ihmisille en ole varmaan ikinä puhunut kunnolla, koska he eivät uskalla puhua englantia kanssani (opiskelemme toki englannksi, mutta juu) ja jopa omat kaverini saattavat jutella kanttoniksi tuntejakin, jos keskustelu vie mukanaan, minun istuessani vieressä hiljaa.

Jotkut päivät ovat todella vaikeita. Joinain päivinä tuntuu kuin en koskaan pääsisi kunnolla sisään porukoihin, olisin ikuisesti ulkopuolinen ja ketään ei kiinnostaisi ottaa minua huomioon. Keskusteluun on mahdoton liittyä jos ei tiedä mistä puhutaan ja on vaikeaa itse olla koko ajan keksimässä uusia aiheita. On myös varsinaista rulettia huikkaista "we should go to a club this weekend" -tyylisiä turhia juttuja kun muut ovat ehkä juuri puhuneet jostain todella vakavasta tai surullisesta. Ja entäpäs kun muut ovat aivoriiheilleet projektia varten ja sitten minulta kysytään ideaa kun en ole edes lämmitellyt yhtään tai kuullut muiden ajatuksia. Myös ryhmächat on problemaattinen. Jos siellä puhuttaisin mitä tahansa euroopan kieltä, ymmärtäisin edes JOTAIN, mutta kiinaa on vähän paha alkaa lukemaan jos ei sitä osaa. Kääntäjä ei toimi kanttonin kanssa, kuulemma koska sitä kirjoitetaan niin "puhekielisesti", ilman kielioppia ja joitain merkkejä korvataan samalta kuulostavilla merkeillä ja joskus välissä on yksittäisiä englanninkielisiä sanoja (, jotka eivät kuitenkaan avaa viestin sisältöä mitenkään).


Ratkaisuksi on helppo sanoa: opiskele kanttonia. Teoriassa se on loistava idea, mutta käytännössä vaikea toteuttaa. Kuten alussa mainitsin, on jokapäiväinen elämäni jo varsinaista kielten sekamelskaa, minkä lisäksi kantton ei ole mikään kieli, jonka vain opettelet hetkessä. Jos mandariininkin sujuvaan osaamiseen menee monta Kiinassa vietettyä vuotta ja kantton on sitä vaikeampi kieli, voit ehkä laskea yksi plus yksi yhteen. Kaiken lisäksi, jos ikinä ilmaisen haluani oppia kanttonia, on vastaus aina: opiskele mandariinia. Kukaan ei siis ole innokas auttamaan minua, eikä koulunikaan tarjoa kanttonin tunteja ja vaikka tarjoaisikin, ne olisi mandariinia puhuville tarkoitettu.

Tämä postaus ei todellakaan ole mikään valitusromaani otsikolla "säälikää minua". Moni ihminen ei vain ehkä ole ollut samanlaisessa tilanteessa, joten haluan tuoda sen esiin. Kavereille en halua valittaa kanttonin käytöstä, koska loppujen lopuksi tämä on heidän kotinsa ja minä olen se maahanmuuttaja. En usko kenenkään luokkalaiseni koskaan olleen tilanteessa, jossa he eivät osaisi käytettyä kieltä, joten ehkä he eivät yksinkertaisesti tiedä, miltä tuntuu olla ajoittain kuuro-mykän tasolla kommunikaatiossa. Suurin osa ei myöskään ole opiskellut mitään vierasta kieltä (paitsi mandariinia, mutta sitä kaikki osaavat jo varsin hyvin), minkä takia he tuskin tajuavat miten vaikeaa on alkaa puhua uudella kielellä.


Vaikka välillä tilanteeni onkin varsin lannistava ja asiat eivät tule parantumaan -tyylinen, yritän pysyä positiivisena. Tiesin alusta astin, ettei täällä puhuttaisi edes mandariinia ja lähdin silti matkaan. Rakastan seikkailuja. Pidän korvat auki aina ja joitain sanoja olen oppinut kuuntelemalla. Kielioppi ja lausuminen ovat kuitenkin niin kaukana suomesta ja muista kielistäni, ettei kunnon otetta siitä saa. Tänä vuonna otin tavoitteekseni rohkaistua käyttämään kanttonia, edes vain kiitoksen sanoakseni. Kerran jopa tokaisin "mou chocolate" (chocolate lainasana ja erittäin kiinalaisittain lausuttu :D) karkkikoneella (vending machine??) kaikkien kavereiden kuullessa.

Haluaisin tosissani osata kanttonia ja jos voisin sen sormia napsauttamalla oppia, tekisin sen hetkessä. Tietysti kaikki syyni "laiskuuteen" ovat jollain tasolla tekosyitä, mutta olkoot. Toivon täältä valmistuessani pystyväni kirjoittamaan CV:hen vähintäänkin "kantton - alkeet". Tänä lukuvuonna olen jo oppinut osoittamaan taxin ikkunasta määränpäätäni ja huutamaan "[lito, lito!]" (= tämä (?)) ja pidentämään perus loukkaustani (koska minulle ensimmäisenä opetettiin tämä, tietystikin) kahdella sanalla. Näillä jutuilla ei ehkä ylpeillä työhaastattelussa, mutta jospas jostain repisin edes hitusen lisää vapaa-aikaa ja motivaatiota - mielellään mandariinia varten myös.

Kiinan kansallispäivää vietetään 1.10. ja sen johdosta melkein kaikilla kiinalaisilla on "golden week", eli viikon loma. Meillä Macaussa tämä loma on vain pari päivää, mutta yhdistettynä viikonloppuun juuri hyvän pituinen lähimatkailulle. En ollut itse asiassa suunnitellut mitään jännittävää vapaapäivilleni, vaikka lupasinkin itselleni matkustelevani enemmän tänä vuonna, kunnes kaveri kutsui mukaansa Shenzheniin. Kun vihdoin olin saanut sen Kiinan viisuminkin, ei asiaa tarvinnut kahdesti pohtia. 

Shenzhenin 10 miljoonan asukkaan superkaupunki sijaitsee Macausta noin tunnin lauttamatkan päässä, Hong Kongin vieressä. Kaverini Kini on kotoisin sieltä alunperin, joten sain yöpyä hänen perheensä luona - tosin ayita (ns. kodinhoitaja), pikkuveljeä ja isosiskoa (opiskelee meidän kanssa samassa koulussa) lukuunottamatta muu perhe oli lähtenyt viettämään golden weekiä ja Mid-Autumn festivalia kotikaupunkiinsa.


Heti huomasi tulleensa Manner-Kiinaan. On hassua, kuinka vierekkäin olevat kaupungit voivat olla niin erilaisia ja kuinka ihmisten käytöskin eroaa toisistaan. Kiinalaisten surullisenkuuluisa ohittelu muistui hyvin nopeasti mieleen, kuten myös tuijottaminen ja autojen minä menen ensin -asenne. Viimeisin on muuten varsinainen hazardi itsessäänkin plus Macaussa on eripuoleinen liikenne, joten olimme aina katsomassa tietä ylittäessä väärään suuntaan. Mandariini pisti korvaan, mutta oli lohdullista, sillä sitä sentään ymmärrän jonkin verran. Samaa en menisi sanomaan kanttonista. Oma reagointikieli on kyllä silti selvästi kantton ja "mm goy":t ja "mou":t olivat aina kielen päällä ennen mandariinin vastikkeita.

Tiesin jo alusta alkaen, ettemme tulisi turreilemaan kaupungissa, kaverini Kini kun oli mennyt sinne vahtiakseen veljeään. Vietimme siis suurimman osan ajasta kotielämää elellen ja voi kuinka olikaan ihana syödä kunnon kotiruokaa pitkästä aikaa. Tuli mieleen ajat kun olin vasta saapunut Pekingiin ja kaikki ruoka oli niin outoa. Elämäntapa-nirsona en silloin tykännyt melkein mistään, mutta nyt söin kuin paikallinen.


Varmaan mielenkiintoisin kokemus oli käydä tsekkaamassa se asia, josta Kiina on perinteisesti ollut kuuluisa: merkkituotteiden kopiot. Alue oli täynnä monikerroksisia rakennuksia, joissa jokaisella kaupalla oli pieni, ikkunaton tilansa. Vähän kuin "kirppispöytä", mutta huone. Koska Kiinassa on suuri vero luksustuotteilla, ne ovat huomattavasti kalliimpia kuin vaikkapa Suomessa. Marketeissa myydään tuotteita halvalla ja tietysti niistä osa on aivan selviä kopioita, vai luulitko saavasi aidot Guccin kengät 20€:lla? Näillä ostareilla myydään kuitenkin myös ykkösluokan tavaraa: "aitoja feikkejä". Älä kysy miten se on mahdollista, mutta voit löytää sieltä samaa, tai ainakin 99% samaa, kamaa kuin merkkejen omissa liikkeissä. Ehkä niissä on joku minimaalinen virhe, jonka takia niitä ei voi myydä kaupassa, ehkä tehtaiden työntekijät vetävät välistä tai sitten joku osaa väärennyshommansa täydellisesti.

Me kävimme tällaisessa paremman kaman putiikissa. Kaupan WeChat-sivulla ei kerrottu mitään osoitetta, mutta toimitilan numero selvisi tekstaamalla (Kinin äiti tuntee myyjän, joten epäilen, löytäisikö sinne ilman suhteita ollenkaan). Rakennusten ylimmissä kerroksissa huoneiden lasi-ikkunoiden edessä oli verhot ja ovet olivat kiinni toisin kuin alempana. Soitimme oikean paikan ovikelloa monesti ennen kuin verhon välistä kurkkasi nainen. Pääsimme sisään ja kävelimme takahuoneeseen, jossa seinät olivat täynnä kaikkien mahdollisten luksusmerkkien laukkuja. Ja niistä et kyllä voinut löytää yhtään virhettä. Hintaakin kyllä oli enemmän kuin feikki-feikeillä tuotteilla: laukut maksoivat parhaimmillaan 200€. Sekin on kuitenkin mitätön summa verrattuna oikeisin hintoihin. Ja kyllä, ostaessasi jotain saat asialliset boxit ja kaikki mahdolliset krääsät, aivan kuten merkin omassakin liikkeessä. En tiedä miten tämä on mahdollista.


Shenzhen vaikutti yhdeltä sellaisista kaupungeista, joka ei koskaan nuku ja on erittäin moderni. Onneksi se pysyy tuossa lähietäisyydellä, sillä mielelläni näkisin enemmänkin. Parin viikon päästä ollaan isommalla kaveriporukalla menossa Hong Kongiin ja yhdeksi tai kahdeksi yöksi Kinin perheelle taas. Silloin meillä olisi tarkoituksena käydä läpi kuvauksellisia kahviloita ja muitakin paikkoja. Tällä kertaa tuli enimmäkseen nähtyä ostareita ja kiinalaisia TV-ohjelmia. Mutta en valita, olen aina innoissani kun tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa.

Kuinkas tässä onkaan vierähtänyt näin pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin blogia..? Aluksi epäaktiivisuus meni puhtaasti tylsistymisen piikkiin, sitten kiireisyyden. Moni varmaan hämmästelee, kuinka ulkomailla asuva voi olla epäinspiroitunut elämästään, mutta niin se vain on, että kaikesta tulee arkea. Tiestystikään en kävele pitkin katuja harmaat lasit silmillä, välillä on vain vaikea nähdä omasta arjestaan niitä kiinnostavia ja hienoja juttuja. Niitäkin kuitenkin mahtuu jokaisen elämään, asui sitten missä tahansa.

Tänä hiljaisuudenkin aikana on sattunut ja tapahtunut. Vihdoin, vuoden Macaussa asumisen jälkeen sain aikaiseksi hankkia viisumin Kiinaan - multiple entry -viisumin oikeinpa. Ikävä kyllä suunnittelemani vuoden viisumi ei lähtenyt mukaan, koska Macaun viisumini menee umpeen joulukuun lopussa, eikä Kiinan viisumini voi olla sitä pidempi. Noh, näin alkuun kolmen kuukaudenkin viisumi kuulostaa hyvältä, varsinkin sen ollessa saman hintainen kuin single entry -viisumi, eli n. 60€.


Viisuminhaku ei tietystikään mennyt ongelmitta. Kun vihdoin olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankkinut koululta todistuksen opiskelijastatuksestani, lähdin konsulaattiin heti seuraavana päivänä. Tulosteita ja kopioita oli lukuisia ja olin tuplatarkistanut netistä, että minulla oli varmasti kaikki tarvittava. Eipä tietystikään ollut. Paikan päällä selvisi, että viisumihakemusta varten konsulaatti nimittäin tarvitsi _vanhan_ passini, jotta voisivat nähdä leimat aiemmista Kiinassa käynneistä. Eikö näitä tietoja olisi sähköisesti missään..? Kuvanikin olivat käyttökelvottomat, sillä 2017 alkaen Kiina alkoi vaatia, että niissä näkyvät korvat. Jaahas.

Koska perjantaisin konsulaatti ottaa hakemuksia vastaan vain kello kahteentoista asti ja kello oli jo yli kymmenen, lähdin vipeltämään takaisin kotiin - joka siis sijaitsee eri saarella kuin konsulaatti. Kahdella bussilla ajettua ja hikihelteessä mäen ylösjuostua olin vihdoin täydessä touhussa etsimässä vanhentunutta passiani, jonka olin ihan sattumalta ottanut mukaan Macauhun. Se piti vain löytää. Onko outoa jos kuukaudenkaan jälkeen ei ole järjestellyt tavaroita paikoilleen..?


Kaksi passia ja nolla käyttökelvollista kuvaa kädessä kiimasin takaisin helteeseen ja konsulaattiin. Tiskin takana oli onneksi sama nainen, joka kertoi minulla nyt olevan kaikki tarpeellinen, mutta kuvat eivät kyllä mene läpi. Hän sanoi, että portilla oleva vartija voi auttaa minua asiassa ja niinpä lampsin hänen kopilleen.

Yhteisen kielen puuttessa emme voineet keskustella mistään, mutta "new photo" -pyynnön hän ymmärsi ja viittoi minut tiskin taakse. Vartija liutti seinän edestä pois vanerin ja menin seisomaan valkoisen taustan eteen. Rustokorvakoru pois, aurinkolasit otsalta (tämä ihan ymmärrettävää :D) ja olkapäät piiloon. Sain käteeni tuolin selkänojalla levänneen mustan jakkutakin, jonka hihat roikkuvat sormien yli. Vartijamies otti Samsung-puhelimensa esiin ja räpsäisi kaksi kuvaa. "Ten minutes", hän sanoi ja menin ulos odottelemaan. Neljä kännykällä otettua kuvaa muuten maksoi 10+€. Ei ihan hyvä hinta-laatu-määrä-suhde, mutta muuten olisi pitänyt etsiä jostain kuvaamo ja luultavasti odottaa viikonlopun yli konsulaattiin palaamista, sillä kello olisi tikitellyt yli 12:aan.

Kun vihdoin sain jätettyä hakemuksen, oli fiilis hyvä. Vielä parempi se oli kun sain viisumin käteen.


Koulussa kurssit ovat jo hyvässä vauhdissa ja tänään oli ensimmäinen testi, statisticsissa. Aiemmin sanoin, kuinka se kurssi menee luultavasti ihan mukavasti läpi, ellei heitä täyskäännöstä. Noh, juuri niin on käynyt, kurssi on heitellyt voltteja ja tunneilla ei pysy (kukaan) mukana yhtään. Tästä testistä luultavasti pääsen vielä ihan kunnialla läpi, mutta midtermiä ja quiz 2, saati loppukoetta en odota innolla.

Financial management kävi vaikeaksi myös, mutta päätin kanavoida katkeruuteni siitä, etten opiskele Ivy League -koulussa hikkeilyyn kyseisellä kurssilla. Sisäinen Harvard Business Schoolaiseni kirjottaa muistiinpanoja kynä sauhuten muiden nukkuessa ja näin olen yllättäen oikeasti kiinnostunut aiheesta. Kutsuuko HBS kolmen vuoden päästä..? Tuskin, mutta aina saa haaveilla ja saanpahan elää unelmaani kahdesti viikossa jouluun asti hahah.



Meillä on tässä jaksossa myös ensimmäinen "oman alan" kurssi, principles of retail. Vaikka tuskin suuntaudunkaan koko loppuelämäkseni kaupan myyjäksi (meillä painopiste sentään luxus-kaupat, koska Macau :D), on kurssi hyvin mielenkiintoinen. Viime tunnilla meillä oli miniprojektina perustaa stationary-liike (kääntäjäkään ei osaa tätä suomeksi, mutta tiedättehän, ne pulpetti-/koulutarvikkeet) ja sitten yhden ryhmäläisen piti myydä, yhden shoppailla ja loppujen tarkkailla toista ryhmää ja tehdä muistiinpanoja. Meidän ryhmä muuten sai myytyä eniten tavaraa woo-hoo. Saatiin myös erityismaininta siitä, että meillä oli alennus-diilin mainos keskellä pöytää ainoana ryhmänä.

Take away -nuudelikeitto saapuu kahdessa rasiassa. Toisessa on "täytteet", toisessa kumilenksulla suljettu pussi, jossa on keiton neste. Näin se ei läiky kuljetuksen aikana.

Entäpäs tuo otsikon väite sitten? Kiinalaisilla on todella paljon meistä länsimaalaisista hassuja uskomuksia. Kaverini on lääkekuurilla ja saa syödä vain possunlihaa lihoista. Kun on menkat, ei saa syödä jäätelöä tai muuta kylmää. Kiinasta löytyy vastaavia sääntöjä joka lähtöön, mutta kaiken tärkeinpänä, niitä oikeasti noudatetaan! Jopa nuori sukupolvi!

Itse vilustuin viime viikolla, kyllä, Macaun 30 asteessa (, koska sisällä olevien ilmastointilaitteiden takia lämpötilojen vaihtelut ovat todella suuria ja äkillisiä). Nuhasta pääsin ohi, mutta ääni on vielä vähän maassa. Päätimme tilata nuudelikeittoja koululle lähiravintolasta. Kaveri, joka parhaiten tiesi nuhastani, ei ollut tilausvaiheessa paikalla, mutta kun availimme paketteja, hän tajusi kamaluuden, joka oli tapahtumassa: olin tilannut katkarapuja sisältävän keiton. Toinen kaveri, joka oli hoitanut tilauksen, kauhistui kuultuaan, että olen vilustunut. Kuinka hän olikaan antanut minun tilata mereneläviä!

Tietysti ilmassa oli huumoria, eikä kukaan estä minua syömästä mitä haluan. Vaikka en suostukaan rajoittamaan elämääni näiden uskomusten takia, on niitä kiinnostava kuulla. Onhan niissä pakko olla jotain perää, sillä kiinalainen lääketiede on hyvin vanhaa. Viime keväänä, kun sain ihottumaa, apteekissa nakattiin käteen lääkepaketti ja kehotus olla syömättä mereneläviä viikkoon. Silloin kuuntelin ja ihottuma lähti kuin lähtikin pois. Tällä kertaa uhmasin uskomusta ja paranin silti. Tehkööt kukin siitä omat päätelmänsä.



P.S. Huomenna suuntaan lautalla Shenzheniin kaverin kanssa hänen perheensä luokse pitkäksi viikonlopuksi, joten olen taas MIA pari päivää Kiinan nettiblokkausten takia. Älkää siis luulko, että tahallani olen taas laiska :D

P.P.S. Instagramissa mua voi seurata nimimerkillä verawinter. Vaikka postaamisessa olen ollut vielä epäaktiivisempi kuin blogin kanssa viime aikoina, päivittelen tarinaa :)

Meillä oli tänään asuntolan infotilaisuus, jossa otsikon fraasia toisteltiin uudestaan ja uudestaan kun istumapaikkoja ei ollut tarpeeksi. Itse en ajatellut sanoissa olevan mitään epätavallista, ennen kuin vieressäni istuvat vaihtarit jupisivat asiasta toisilleen. Muutkin kommentit siitä, kuinka "manly men" auttoivat kantamaan uusia tuolia tyttöjä varten olivat ilmeisesti närkästyttäviä. Istumaan eivät siis päässeet ensisijaisesti paikalle ajoissa saapuneet, vaan tytöt. Aloin ajatella asiaa ja tajusin, ettei länsimaissa kyllä todellakaan toimittaisi näin.  Itse olen jo puolikuuro perinteisille sukupuolirooleille.

"Vahvat pojat kantoivat taifuunin kaatamia puita pois ja pari tyttöä auttoi lakaisemaan lehtiä maasta" ja sitten siihen päälle demonstraatiota "tyttömäisestä" lakaisemisesta. Asuntola-apureista ainoa mies on vastuussa apuri-kolleegoistaan, koska he ovat naisia. Okei, nyt särähtää vähän omaankin korvaan.

Aasiassa miehet kantavat painavat tavarat ja maksavat ravintolassa. Piste. Esimerkiksi ravintolassa maksamisesta ei edes käydä keskustelua, ei ole tarvetta millekään pohdiskelulle asiasta. Vähän kuin Suomessa ei koskaan aleta miettimään, kuka maksaa kaikkien puolesta. Niin ei vain tehdä.

Länsimaissa ja varsinkin meillä Pohjois-Euroopassa naisten ja miesten katsotaan olevan samalla tasolla lähes kaikessa. Naiset ovat itsenäisiä, eivätkä "tarvitse" miestä. Macaussa luokkalaiseni ovat usein sanomassa "ole varovainen" jos menen yksin myöhään kotiin tai jos menen uudella bussilla (ei tarkoita, etten osaisi katsoa ikkunasta ulos ja epäillä, milloin kannattaa jäädä pois päästäkseni kotiin), katsotaan minulle joku auttamaan. Vaikka tämä avuttomaksi olettaminen onkin hieman ärsyttävää, ei kukaan tee sitä halventavasti tai pahallaan. Pohjimmiltaanhan kysymys on välittämisestä.

Muistan Kiinaan kaksi kesää sitten muuttaessani, että oli todella vaikea antaa miehen maksaa mitään. Nyt kesälomalla Suomessa hämmästelin, mitä luopio-poikaystäviä tytöt raahasivat sushibuffettiin, kun jokainen pari maksoi laskun puoliksi. En voi väittää, etten olisi alkanut arvostaa "herrasmieskulttuuria". Vaikka länsimaissa se nähdään naista jokseenkin alentavana, minusta asia on täysin päinvastaisia; naista hemmotellaan. Ei kai kukaan maksaisi illallista jollekin, jota ei arvostaisi? Tai tarjoutuisi avuksi?

Tietystikin palveluksista perinteisesti odotetaan jotain vastineeksi. Mies hoitaa maksuhommat, mutta naisen pitää pitää koti siistinä, laittaa ruokaa ja hoitaa lapset. Aasia on kuitenkin modernisoitumassa ja minun sukupolveni macaulaiset tytöt eivät kyllä todellakaan suostu moiseen työnjakoon. Miehiltä kyllä edelleen odotetaan lahjoja. Tavallaan siis naiset ovat Aasiassa yhteiskunnan prinsessoja, saavat paljon etuja ja hintana on vain tulla aliarvioiduksi. Miksipä he eivät siis sulkisi korviaan kommenteilta, kuinka hentoisia he ovat tai kuinka miehen pitää pitää hommat kurissa?

Kuinka onnellinen olinkaan kun ensimmäinen kouluviikko oli vihdoin pulkassa. Vaikka luokallani onkin koulua vain ma-to (vrt. osa, joilla jopa ma-la..!!), tuntuu jo kuin olisin loman tarpeessa. Keskimäärin seitsemältä aamulla herääminen ei todellakaan ole juttunu, eikä kroppani vieläkään ole tajunnut, että tarkoituksena olisi nukahtaa ennen puoltayötä. Mutta kaipa tämä tästä pikkuhiljaa lähtee sujumaan. Ps. huomasin, etten ole oikeasti ottanut yhtään kuvaa koko viikon aikana, joten pakko kuvittaa postaus kaveriselfieillä, pahoitteluni haha.


Ensimmäisessä jaksossa minulla on 7 kurssia: English communications, management information system, Japanese 3, statistics, financial management, principles of retail ja introduction to cultural economics. Näillä näkymin uskon pärjääväni kaikesta ilman suurempia ongelmia, ellei statistics heitä täyskäännöstä esittelystä saadusta vaikutelmasta.

Kaikista haastavin kurssi tulee ehdottomasti olemaan financial management, joka on accountingin ja johtajuuden sekoituskurssi, jippii. Onneksi ryhmätyötä varten saatiin itse valita ryhmät ja päästään jälleen kerran meidän viisikko-kaveriporukan kanssa työskentelemään yhdessä. Kaverini Kini on hyvä accountingissa, mikä on suuri apu meille kaikille muille :D Ryhmäprojektissa pitää "ostaa" Hong Kongin pörssistä osakkeita ja seurata pörssikursseja ja vaikka mitä. Ihan kiinnostava työ ja kurssilla muutenkin opiskellaan kerrankin jotain hyödyllistä, esim lainan ottamista ja sijoitusten tekemistä.


Macauhun palaaminen on mennyt helposti, eikä yhtään haittaa, että joka päivä on 27-32 astetta (, joka tuntuu iholla 35+ asteelta). Koska koulussakaan ei enää ensimmäisen vuoden jälkeen tarvitse pitää koulupukua, voi jopa pukeutua sään mukaisesti. Pakko kyllä myöntää, että koulupuvun päälle vetäminen joka aamu oli kyllä todella vaivatonta, eikä koskaan tullut vaatekriisejä. Nyt pitää jopa suunnitella asuja etukäteen.

Tiistaina käytiin osan luokkalaisista kanssa katsomassa thaimaalainen Bad Genius -leffa (selfiet juurikin sieltä) ja jos ikinä kellään on mahdollisuus nähdä se, suosittelen kyllä! Länsimaihin ei oikein osteta aasialaisia leffoja, mikä on harmi, sillä niissä on vaikka mitä helmiä. Juonetkaan eivät ole yhtä arvattavissa ja kuluneita kuin Hollywood-leffoissa. Hauska sattuma, että melkeinpä tasan vuosi sitten käytiin katsomassa luokkalaisten kanssa korealainen Train to Busan, kaipa tästä ensimmäisenä kouluviikkona leffaan menemisestä on tullut jonkinlainen traditio nyt.


Varmaan suurin muistutus paluusta aasialaiseen kouluun ovat opettajien näkemykset tytöistä ja pojista. Esimerkiksi yhdellä tunnilla opettaja sanoi jotain tämän tyyppistä: "valmistumisen jälkeen osa pojista ehkä haluaa perustaa yrityksen". Koska tytöt eivät halua perustaa yrityksiä, eiväthän? Myös Manchesterin kaupungin saattoivat pojat tietää Manchester Unitedin takia. Tytöthän eivät tiedä maailman tunnetuimpia joukkueita, eivätkä varsinkaan seuraa urheilua. Suomessa ei ikinä voitaisi "arvottaa" ihmisiä sukupuolen takia, mutta luokallani kukaan muu tuskin edes kuuli mitään outoa - tai kuunteli alkuunkaan. Välillä kyllä hämmästyttää, kuinka epämotivoituneita ihmiset ovat ja kuinka he silti maksavat lukukausimaksuja ja raahautuvat suurimmalle osalle tunneista. Mutta mikäs siinä, ainakin erotun edukseni.

Etelä-Kiinaan iski 22./23.8 taifuuni Hato, joka on voimakkain myrsky aikoihin. Kavereiden lähetellessä videoita tuulen mukana maahan lentävistä ihmisistä nauratti vielä, mutta pikku hiljaa alkoi valjeta, kuinka paljon tuhoja tapahtui. Taifuuni iski suoraan Macauhun, mutta siitä saivat osansa myös Hong Kong ja Zhuhai.

Yli 400 lentoa peruttiin ja itseänikin alkoi jännittää, koska minun oli määrä laskeutua Hong Kongiin 24.8. Onneksi omalla lennollani ei ollut mitään ongelmia ja se oli jopa hieman etuajassa. Seuraava haaste olikin päästä Macauhun. Lauttaterminaalit olivat olleet kiinni edellisenä päivänä ja mikäli lautat eivät vieläkään kulkisi, joutuisin lentää Macauhun tai jäädä Hong Kongiin. Auto tai juna molemmat joutuisivat ajaa Kiinan kautta ja sinnehän minulla ei tähän hätään löytynyt viisumia. Ei yhtään stressaavaa.

Lauttalipun sain ostettua, mutta kaverin puheet saivat jännittämään. Hän ei ollut päässyt omaan kotiinsa koko yönä ollessaan jumissa eri saarella ja sanoi monissa paikoissa puiden olevan vieläkin tiellä. Vesi sentään oli lähtenyt pois. Kaveri sanoi, että tulisin itkemään nähdessäni Macaun. Jo etukäteen netissä kuvia katsellessani itku ei kyllä ollut kaukana. Ihan hirveää nähdä itselle rakas paikka sellaisessa kunnossa.


Lauttamatka meni nukkuessa pois matkaväsymystä. Pääsimme Macaun satamaan suunnitelman mukaan, kunnes ovet eivät avautuneetkaan. Jouduimme lopulta odottamaan paikkoillaan tunnin päästäksemme kiinnittäytymään satamaan. Olin lähtenyt kotoa edellisenä iltana yhdeksän maissa ja tässä vaiheessa kello oli Suomen aikaa yksi päivällä. Ei siis todellakaan naurattanut, mutta olinpahan Macaussa. Ja lähtijöiden määrä satamssa oli niin suuri, ettei sieltä varmaan ollut lähtenyt lauttoja aikoihin, me sentään pääsimme perille.

Yli puolen tunnin taxijonossa seisomisen (ja olin ihan alkupäässä) jälkeen pääsin vihdoin asuntolalle. Huoneeni ikkunat olivat olleet auki koko myrskyn ajan ja nyt lattialla oli lehtiä ja lasinsiruja. Onnistuin jopa astua paljaalla jalalla yhden sellaisen päälle epähuomioissa. Kaiken lisäksi yksi ikkuna oli vahingoitunut tuulessa, eikä suostunut sulkeutumaan kokonaan. Mutta ainakaan lasit eivät olleet menneet rikki, kuten monella muulla macaulaisella ja sähkötkin toimivat. Vettä ei tule koko kerroksessa ja olenkin joutunut aina käydä vessassa kaverin huoneessa kolme kerrosta ylempänä...


Onneksi tiesin Macaun pahan tilanteen ja sain tuotua mukana kaksi (pientä) pulloa vettä. Täällä nimittäin kaikki vesi on loppuun myytyä. Kauppojen hyllyt muutenkin huutavat tyhjyyttä kun lisää tavaraa ei ole saatu tuotua ja ihmiset hamstraavat elintarvikkeita koteihinsa. Sunnuntaina on kuulemma tulossa uusi taifuuni, vielä kovempi kun edellinen.

Ainoat vedet onnistuin löytämään Subwaystä (miten ihmiset eivät ole keksineet sitä paikkaa?), minkä lisäksi olen ostanut vitamiiniveden, jotain kirkkaita mehuja ja limua. Asteita on 28, mutta todellisuudessa ilma tuntuu olevan lähempänä 40. Hirveän hikistä ja koko ajan on jano. Itse kävin tänään ostamassa ruokaa, joiden pitäisi riittää ainakin kolmeksi päiväksi jos jotain katastrofaalista käy. Toisessa ruokakaupassa ei toiminut ilmastointi ja monista kylmäkaapeista oli sähköt poissa. Tuntuu kuin olisi jossain zombie apocalypsen jälkeisessä paikassa.

Koulun pitäisi alkaa maanantaina, mutta saapa nähdä. Pääkampuksella serverit ovat olleet poissa jo ainakin kaksi päivää ja asuntolassa toimii vain yksi wifi, jota kaikki nyt sitten käyttävät. Yleensä jokaiselle "solulle" on oma wifinsä. Onneksi sentään yhteys on. Veden korjautumisesta ei ole mitään tietoa ja sunnuntaina saattaa tosiaan tulla vielä uusi myrsky.


Kiinan armeija tuli apuun 25.8.

Suomalaisena harvoin joutuu keskelle mitään luonnonkatastrofia ja siksi tämä tuntuukin hyvin epätodelliselta. Kuinka kauan kestää, ennen kuin elämä palaa normaaliksi? Kun näkee puiden, lasinrirujen ja muun roskan määrän joillain alueilla, tuntuu kuin kaupunkia ei enää koskaan saisi siistiksi. Entä mitä käy jos sunnuntaina on tulossa vielä voimakkaampi taifuuni? Tuulelta ei edes voi suojella taloja tai luontoa. Itse pitää vain pysyä sisällä ja toivoa parasta.

Asuntolani on onneksi mäellä, joten tänne asti vesi ei pääse. Olemme silti aivan meren vieressä, joten tuuli iskeytyy varmasti kovaa rakennukseen ja omat ikkunani ovat kaiken lisäksi juuri merta kohden. Kavereilta on tullut vinkiksi varata ruokaa ja juomaa ja jotain tekemistä huoneeseen pahimman varalta. Yksi kaveri oli ostanut monipalaisen palapelin haha.

En todellakaan kuvitellut Macauhun paluuni alkavan näin, suunnitelmana oli grillata ja elää rennosti viimeiset lomapäivät. Välillä oikein ärsyttää, kuinka koko kiva paluu on pilalla, mutta kaipa tämäkin on mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi sitten jonakin päivänä. Ja ehtiihän niitä normaaleja asioita tehdä monta, monta kertaa. Kyllä Macau tästä virkenee.

P.s. ensimmäisen ja viimeisen kollaasin kuvat ovat yleisesti sosiaalisissa mediassa kiertäviä, niitä en ole itse ottanut.

Edit: Kuulen naapurini käyttävän vessaa, vesi on siis toistaiseksi toiminnassa ilmeisesti!

Tasan viikon päästä lähden takaisin Aasiaan. En voi väittää, etteikö alkaisi tulla pientä lähtöahdistusta kun edes kuvittelen hyvästien sanomista. Koti-ikävää en ole potenut edes lapsena, mutta ulkosuomalaisuuden myötä olen joutunut käydä läpi monet vaikeat hyvästit, eivätkä ne tunnu helpottavan vieläkään. Onneksi sentään sain tällä kertaa viettää Suomessa jopa 6,5 viikkoa ja vaikka niistäkin yli kaksi viikkoa meni ulkomailla, olin sentään perheen kanssa. Vaikka ihmisiin pystyykin pitää helposti yhteyttä, on ihan eria viestitellä jollekin aina välillä jotain vähän kuin käydä todellisia, pitkiä keskusteluita kasvotusten.



Vaikka jollain oudolla tavalla tunnenkin olevani ulkopuolinen Suomessa, on täällä kaikki niin helppoa ja luonnollista. Tiedän kaikki kulttuurin sanomattomatkin säännöt, eikä koskaan tarvitse miettiä, tekeekö tai sanooko jotain väärin. Kavereiden kanssa on helppo keksiä tekemistä kun voi aina mennä picnicille tai lasilliselle, eikä koskaan tarvitse istua hiljaa muiden puhuessa eri kieltä. Kaikilla on samantyyppinen huumori ja voidaan muistella yhdessä vaikka ala-astetta tai lukiota. On vaan niin vaivatonta. Ja tarvitseeko edes mainita, kuinka ihanaa on olla kotona, jossa joku muu tekee ruokaa ja käy kaupassa ja asunnossa on astianpesukone, hahah?



Aina kun alkaa tuntua pahalta lähteä, teen pienen ajatusleikin siitä, jos edessä olisikin päivä päivältä harmaneva ja kylmenevä syksy ja talvi. Ei millään pahalla Suomessa asuville, mutta ei kiitos. Suomi on tietysti ikuisesti kotimaani ja ulkomailla asuessa identiteetti suomalaisuudesta ja varsinkin eurooppalaisuudesta vahvistuvat, mutta en haluaisi asua Suomessa - ainakaan täysivuotisesti. Jos kaikki tärkeät ihmiset voisivat vapaasti matkustella ympäri maailmaa luokseni, olisin erittäin onnellinen. Nyt on vain tyydyttävä siihen, että tulen itse aina mahdollisuuksien mukaan tänne pohjolaan. Ensi kesänä olisi suunnitelmissa viipyä Suomessa vielä kuukausi tätä kesää enemmän (ellei koulu taas yhtäkkiä heitä puskista jotain kesäharjoittelua..), mutta siihen on melkein vuosi ja näillä näkymin en ole tulossa jouluksi Suomeen perheen tullessa minun luokseni Macauhun. Ehkäpä siksi lähtö onkin vaikeaa *muistuttaa itseään rännästä ja pimeistä iltapäivistä*.


Macauhun olen sinällään kyllä lähdössä ihan hyvin mielin. Sain suorat lennot Hong Kongiin, joten matkastakaan ei tule kovin rankkaa. Siellä odottaa vielä kauan jatkuva kesä, kaverit ja koulu. Kursseille ilmottaudutaan ensi viikolla, mutta ensimmäinen jakso on aika hyvin jo tiedossa. Valinnaiseksi aineeksi valitsin pitkän punninnan jälkeen Destination Branding (kiinnoistaisi ihan ammattinakin), mutta koululta tuli viesti, jossa käskettiin ottaa kurssi toiselta kampukselta liian lyhyen siirtymisajan takia. Loppujen lopuksi sain siis Introduction to Cultural Economics, jota olin jo ollut valitsemassa extempore DB:n sijasta. Niin ne asiat vain järjestyvät itsestään. Luvassa ei ole helpoin jakso, mutta enpä lähtenyt ulkomaalaiseen yliopistoon haluamatta haastaa itseäni.


Suomesta tulee ikävä montaa asiaa läheisten lisäksi. On puhdas ilma, tuttua, terveellistä, tuoretta ja luotettavaa ruokaa, aina ymmärtää puhetta, kaduilla mahtuu kävelemään ja luontoa on keskellä kaupunkiakin. Olen silti niin tyytyväinen, että en jäänyt tänne asumaan vain siksi, etten uskaltanut lähteä muualle. Lukion opon ehdotellessa ulkomailla opiskelua olin aivan kauhuissani ja jos minulle olisi kerrottu, että kolmen vuoden päästä olisin palaamassa aasialaiseen kaupunkiin, jota kutsun jo kodikseni, en olisi uskonut.

Ulkosuomalaisuus on todella outo tunne. Tavallaan en ole enää täysin suomalainen, mutta tavallaan en täysin mitään muutakaan. Moni läheinen on kiinnostunut elämästäni Macaussa, moni sopeutumisesta Suomeen. Tunnetta on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole itse ollut kahden maan välissä. En vihaa Suomea, mutta en myöskään rakasta sitä sokeasti vain siksi, että synnyin siellä. Vähän kuin toisen lapsen saamisesta sanotaan, se ei puolita rakkautta vaan tuplaa sen. Minulla on kaksi kotikaupunkia ja kaksi kotia, enkä suosi toista enempää kuin toista. Molempiin on kiva palata ja molemmat vaikea hyvästellä. Olenko suomalainen vai macaulainen? Molemmat ja en kumpikaan täysin.



Ja niin jälleen pakkasin matkalaukun - käsimatkalaukun vain tällä kertaa - ja suuntasin Helsinki-Vantaalle. Ensimmäistä kertaa viikonloppumatkalle ja ensimmäistä kertaa siskon (18v.) kanssa kahdestaan ulkomaille. Käsimatkatavaramatkaksi tämä on jo toinen ja molemmilla kerroilla olen rakastunut tähän tyyliin syvemmin. On se vaan hyvä fiilis kävellä matkalaukkuhihnojen ohitse muiden odottaessa matkalaukkujen virran edes alkamista. Ja jos minä, otan-aina-kaksinkertaisen-määrän-vaatteita-ihan-vain-varmuuden-vuoksi-Vera pystyn siihen, niin kyllä pystyt sinäkin.

Matka kesti vain noin tunnin ja kaukolentoihin tottuneena, tuntui se vielä lyhyemmältä. Paluumatkalla olin jopa se nolo, jota huomautettiin aukinaisesta pöydästä ja suljetusta ikkunasta laskeutumisen alkaessa ja ihan vain siksi, etten aavistanutkaan kuulokkeiden musiikin takaa kuuluvien kuulutusten kertovan laskeutumisesta - eihän koneessa oltu vielä istuttu hetkeäkään!

Lentoyhtiönä toimi Air Baltic, jolla en ennen ole lentänyt. En tiedä johtuiko se säästä vai lentäjästä, mutta molempiin suuntiin lentäessä matka oli hyvin epätasaista ja siskon kanssa tuijotimme toisiamme kauhuissaan pariinkin kertaan. Pienenä en ollut yhtään lentopelkoinen, mutta viime vuosina lento lennolta pelkään enemmän, varsinkin nousua. Onko muilla havaittavissa samaa ilmiötä?


Varasimme lento + hotelli -diilin Ebookersilta, koska sieltä kuulemma voi saada todella hyviä diilejä. Me pulitimme molemmat n. 230€, joka ei sinällään ole mikään halpa hinta niin lähellä olevaan kohteeseen, mutta toisaalta olimmekin aika myöhäisessä vaiheessa vasta varaamassa matkaa ja lennot yksinään olisivat jo maksaneet varsin paljon.

Noin 1,5 km (ehkä hieman alle) vanhasta kaupungista sijaitseva A1 Hotel toimi majoituksenamme. Talossa ei ollut hissiä, joten olimme onnekkaita saadessamme huoneen toisesta kerroksesta. Emme nimittäin käyttäneet julkista liikennettä, joten kilometrejä tuli käveltyä lukusia päivän aikana ja pelkkä iltaruokailulle lähteminenkin oli pieni urheilusuoritus. Hotelli oli siisti ja hintaan kuului myös aamupala, joka ei kyllä ollut hirveän runsas tai maistuva, mutta joo.

Lentokentältä ei todellakaan kannata ottaa taxia kaupunkiin, vaan käyttää käteviä busseja (numerot 22 ja 222 ainakin), jotka maksavat kuskilta ostettuina 2€ ja Welcome to Riga -kioskilta (heti matkalaukkuhihna-tilalta poistuttaessa) 1,2€. Vaikka taxikaan ei Latviassa kallis ole, säästää monta kolikkoa, varsinkin jos käyttää bussia myös paluumatkalla. Lentokentältä tullessa päätepysäkki on keskustassa juna-asemalla ja lentokentän suuntaan pysäkki oli Stockmannista tien toisella puolella.


Ensiajatukseni Riikasta (vai Riiasta..??) oli, kuinka eurooppalaiselta se näytti. Bussin ikkunasta näkyi maalaismaisemien jälkeen kaupunki, jonka voisin kuvitella Keski-Eurooppaan. Myöhemmin tämä vaikutelma muuttui hieman, kun meidän hotellin kotimatkalla oli paljon huonokuntoisia taloja, jotka muuten olivat todella mahtavia. Monen olisi siistittynä hyvin voinut kuvitella Helsingin keskustaan tai Eira/Ullanlinna-alueille.

Yllätykseni latvian kieltä ei kuullut melkein missään. Kaikki vastaantulijat tuntuivat puhuvan venäjää ja myös palvelutilanteissa usein keskustelu aloitettiin automaattisesti venäjäksi. Ehkä me siskoni kanssa vain näytimme enemmän venäläisiltä kuin latvialaisilta kun kassoillakin tervehdittiin sanomalla privjet. Tietysti Latviassa on suuri venäläisvähemmistö, mutta olisin luullut latviaa käytettävän samalla tavalla yleisesti kuin Virossakin käytetään viroa. Wikipediasta jälkikäteen löytyi tieto, että venäjää osaa tosiaan väestöstä pari prosenttia enemmän kuin latviaa.



Ensimmäisenä päivänä hengailimme vain vanhassa kaupungissa ja kävimme shoppailemassa juna-aseman yläkerrassa heti lentokentältä tulleena, kun meillä oli aikaa ennen hotelliin sisäänkirjautumista. Siellä ei ollut parin urheilukaupan lisäksi kuin Terranova, mutta molemmat teimme löytöjä. Minä onnistuin Ateenassa hillitsemään itseni loistavasti ostamasta uusia vaatteita, mutta Riika vei voiton. Saa nähdä miten saan pakattua Macauhun paluuta varten...

Toisena päivänä shoppailut jatkuivat nimittäin Riga Plaza -ostarilla, joka oli kauempana vanhasta kaupungista ja toisella puolella jokea. Sinne menimme taxilla (n. 6€), mutta takaisin päätimme kävellä. Siinä meni noin tunti ja vaikka sadepilvet välillä näyttivätkin uhkaavilta, pääsimme kuivana perille. Riga Plazassa oli kaikki nämä "normaalit" ulkomaiden kaupat, kuten Bershka, Stradivarius ja Pull&Bear.

Vanhassa kaupungissa meidän oli tarkoitus käydä Pyhän Petarin kirkossa, mutta lippu torniin olisi maksanut 11€, joten jätimme sen välistä. Maisemat olisivat varmasti olleet hienot, mutta meidän lompakon nyörit sulkeutuvat siinä vaiheessa kun vastassa ei ole vaatteita hah.


Minulla on tapana käyttää hyväksi Instagramin paikkatägejä ja niinpä päädyin katselemaan Riikaan merkittyjä kuviakin. Sieltä bongahti heti silmille kuva Aasiassakin esiintyvästä "tähtihuoneesta" ja niin meidät oli myyty. Cosmos Ilūziju Muzejs selvisi huoneen omistajaksi ja se sijaitsi aivan vanhassa kaupungissa! Riga Plazalta siis kävelimme siltaa pitkin Cosmokseen, jossa pääsimme sisään 8€ opiskelijahinnalla, vaikka meillä kummallakaan ei ollut opiskelijakorttia mukana. Näyttely oli todella pieni (kaksi huonetta ja minipeililabyrintti), joten en mene vannomaan, oliko se aivan hintansa väärti, mutta hauskaa meillä oli. 

Yritimme ajoittaa visiitin niin, ettei museo olisi täynnä ja alkuvaiheessa siellä olikin kivan verran ihmisiä. Oli aikaa ottaa montakin yritystä "leijumassa" ja tähtihuoneeseen jonotimme alle 10min. Sinne siis mentiin yksi porukka kerrallaan, mikä oli hyvä, koska Aasian vastaavista museoista on näkynyt kuvia, jossa on tausta täynnä omiin kuviin poseeraavia ihmisiä, eikä se ole kovin nättiä. Toisaalta, nyt oli paine toimia nopeasti ja meillekin koputeltiin oveen kun museo oli yhtäkkiä aivan täynnä ja jonokin puolet pidempi kuin silloin kun me olimme menneet sisään kuvaamaan. Jos porukkaa olisi ollut vähemmän, olisimme varmasti menneet tähtihuoneeseen uudestaankin. Huomasi heti, että museossa ei ollut yhtään niin kivaa sen ollessa täynnä.

Riika oli todella miellyttävä kaupunki, jossa hintataso oli matalahko, liikkuminen turvallista ja ruoka hyvää. Meillä ei ikävä kyllä ollut kovin hyviä säitä, voisin kuvitella lämpimällä siellä olevan vielä mukavampaa. Lämmintä tai ei, kaksi ja puoli päivää oli minusta tarpeaksi pitkä aika fiilistelyyn. En voi väittää, että näimme kaiken näkemisen arvoisen, mutta sanoisin Riikan kokemuksen olevan optimaalisin minilomalla. Junamatkan päässä olisi ollut Jurmalan rantakaupunki, joka voisi myös olla kiinnostava kohde jos Latviassa viihtyy hieman pidempään. Ehkä jonain päivänä suuntaankin sinne.