Ihana Amsterdam

Työharjoittelu on yli puolen välin ja mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa sitä kuin varata kolmen yön matka Amsterdamiin? Lennot sai noin 130€:llä ja Shenzhenissä viime vuonna au pairina ollut ja Macau-vierailullaan tutuksi tullut Heli muutti Dameihin opiskelemaan, joten majoituksestakaan ei tarvinnut maksaa kuin ruokaostosten verran. Kuulostaa erittäin hyvältä kaikin puolin - ja olin todellakin pienen irtioton tarpeessa.

Transavian lento saapui Schipholin lentokentälle keskiyön jälkeen ja viimeinen juna Lelylaanin asemalle lähtisi 01:11, joten mukana oli pientä jännityksen tunnelmaa. Menomatkalla minulla oli kaiken lisäksi ruumalaukku, koska toin Helin tavaroita mukanani Suomesta. Ehdin kuin ehdinkin junaan (Amsterdamin kenttä on todella selkeä ja juniin voi ostaa liput helposti koneista heti sen edestä) ja pian olinkin jo tervehtimässä Heliä ja hänen luonaan väliaikaisesti majailevaa Roosaa juna-asemalla.

Minua on varoiteltu paljon Amsterdamin taskuvarkaista ja kun Roosakin oli joutunut sellaisen uhriksi juuri Lelylaanin asemalla, olin koko ajan valppaana kaikista liian lähelle tulevista ihmisistä. Onneksi minulta ei kadonnut koko matkan aikana mitään, ei edes pyörää. Kuulemma erittäin moni oli valittanut pyöränsä varastetuksi tulemisesta uusien opiskelijoiden ryhmächätissä ensimmäisten viikkojen aikana.

Ensimmäinen yö ei mennyt ihan kuin Strömsössä - minulle lainattu ilmapatja vuosi ja löysin itseni keskellä yötä lattialta. Onneksi Kiina on opettanut kovilla aluistoilla nukkumisen jalon taidon ja hereillä piti vain lattiasta hohkaava kylmä ilma. Seuraavaksi yöski minulle lainattiin naapurilta iso ja laadukas patja, joka pysyi koossa koko loppumatkan.

Heti ensitöiksi aamulla vuokrasimme minulle pyörän (20€/2pv) ja poljimme keskustaa kohti. Koko viikonlopun ajan kuljimme kirjaimellisesti kaikkialle pyöräillen ja vaikken mikään elämäntapapolkija olekaan, pakko myöntää, että Amsterdamissa pyöräilyssä oli vain sitä jotain. Pyörätiet olivat selkeät ja niin pyöräilijät, jalankulkijat kuin autoilijatkin osasivat elää symbioosissa toistensa kanssa. Poislukien tietysti tyhmät turistit, jotka koukkailivat pyöräiteillä kuin mitkäkin päättömät kanat, oli heillä sitten alla pyörät tai ei.

Ensimmäinen pysäkki oli instagrammauksellinen Pluk. Siellä jonotimme ainakin tunnin, mutta onneksi melkein kymmenen euroa maksavat smoothie bowlit näyttivät ja muistuivat hyviltä. Plukissa istuessamme Heli sai puhelun kaveriltaan, joka kutsui meidän Amsterdamin yliopiston opiskelijoille tehdylle kanaaliajelulle kahden kympin hintaan. Ei paha hinta kaksituntisesta yksityisajelusta, jolla soitettiin musiikkiakin salaa (kiellettyä keskustassa).

Veneilyn jälkeen haimme pyörät aivan täyteenahdetusta pysäköintilaivasta ja otimme ilmaisen lautan Amsterdam Noordiin parin risteilyllä olleen saksalaisen kanssa. Noordissa piti olla hipsteri-juttuja, graffitteja yms, mutta lopulta ehdimme ottaa vain lasilliset viiniä ja nachot, ennen kuin Roosa soitti meidät kotiin avaamaan hänelle oven. Noh, ei se mitään, aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskea ja meidän piti illalla suunnata viihteelle.

Suunnitelmana oli alunperin techno-clubi, sitten ranskalaisten räppäreiden bileet. Aloittelemaan lähdimme vankilaan. Niin, siis, hylättyyn vankilaan, jossa nykyään asui opiskelijoita. Juomaa oli liian vähän, lähistöllä ei kauppaa, eikä ranskalaisista enää kuulunut mitään. Vastahakoisesti lähdimme ikuisuuden huopaamisen ja soutamisen jälkeen polkemaan kohti keskustaa, jossa suunnitelmana oli clubi, jonka ikäraja ei olisi 21. Jo alkumatkasta huomasimme olevamme liian väsyneitä ja liian selvinpäin, joten koko porukka päätyi lopulta mäkkäriin. Ei huono loppu illalle, mutta hieman antikliimaksinen kylläkin.

Vankilan käytävä. Pimeällä en harmi kyllä saanut yhtään kuvaa rakennuksesta ulkoapäin

Sunnuntaiaamu, tai köh köh, iltapäivä, aloitettiin toisella kalliilla ja kuvauksellisella ravintolalla, the Avocado Show'lla. Melkein 7€ avocadoleivät tekivät kauppansa, mutta jättivät hieman nälkäisiksi. Pienen opiskelu/torkkutauon jälkeen päivä jatkui pyörien selässä jälleen kerran turistisoituneille alueille. Pyörät pysäköimme aukiolle, jolla oli korkea torni. Niiden löytäminen illalla osottautui astetta vaikeammaksi hommaksi; kuvausta vastaavia paikkoja oli joka suunnssa.

Pimeän tultua suuntasimme punaisten lyhtyjen alueelle prostituutiomuseoon. Se oli erittäin mielenkiintoinen ja suosittelen kaikille, jotka eivät ole niitä ihan herkkänahkaisimpia. Siellä oli muunmuassa muistoalttari alueella murhatuille ja kuvaus eräästä raa'asta ja vieläkin selvittämättömästä tapauksesta. Tätä osaa lukuunottamatta paikka oli hilpeä ja siellä oppi paljon. Kierrosta "veti" punaisten lyhtyjen alueella työskentelevä nainen, jonka tarinat pystyi kuunnella korvalle laitettavasta nauhurista.

Maanantai oli lähtöpäiväni. Onneksi lentoni lähti illemmalla, joten ehdimme käyttää hyväksi kaiken ajan. Pyöräni oli pitänyt palauttaa edellisenä iltana, joten istuin tarakalla koko päivän. Voin vain sanoa, että se ei ollut kovin miellttävä kokemus kaikkine kynnyksineen ja muine töyssyineen ja loppumatkan päätin hölkätä pyörän vierellä kun kipua ei kestänyt enää.

Pääsin kuokkimaan Amsterdamin yliopiston psykologian luennolle Helin mukana. Ikävä kyllä olimme hieman myöhässä, emmekä mahtuneet luentosaliin. Koulun ratkaisu tilapulaan on livestreamata luennot pieneen luokkahuoneeseen, jossa kaikki Matti Myöhäiset sitten istuvat yhdessä. Itse söin aamupalaa ja otin pienet torkutkin muiden kirjoittaessa muistiinpanoja.

Koulun kampus oli valtava. Luennon jälkeen käytävät täyttyivät maailman joka kolkasta tulevista ihmisistä ja oli hauska kuvitella itsenekin olevan opiskelija siellä. Itse asiassa olin harkinnut Amsterdamissa tai Alankomaissa opiskelua hyvin vakavasti ennen kuin jätin sydämeni Aasiaan.

Yliopiston alla ei ollut parkkihallia autoille, vaan pyörille. Siellä oli varmaan tuhansia pyöriä, osa kahdessa kerroksessa, ja alue oli niin valtava, että oma pyörä oli vaikea löytää. Me lähdimme luennon jälkeen jalkaisin keskustaan stroopwafeleille ja nauttimaan aurinkoisesta päivästä, ennen kun oli aika palata takamus mustelmilla takaisin kämpille ja sieltä lentokentälle.

Lentokentällä oli odotetusti varsin tarkat turvatarkastukset, joten sinne kannatti varata hyvin aikaa. Kenttä oli suuri, mutta selkeä, vaikka ravintola-aluetta en koskaan onnistunutkaan löytämään :D. Päädyin syömään neljän euron kuppinuudelit, jotka sentään maistuivat aivan taivaallisilta aasian ruoan himoissani.

Helsinki-Vantaalle saapui väsynyt, nälkäinen ja flunssainen, mutta erittäin onnellinen tyttö. Kiina-elämää kanssani jakanut Heli oli mukava nähdä taas ja jutella hieman mandariinia, sekä tavata uusia kivoja tyyppejä. Amsterdam ylitti odotukset ja oli juuri sellainen reissu, jota arjen keskelle olin kaivannutkin. 

Mieluummin väärässä muiden kanssa kuin oikeassa yksin

On tunnettu fakta, että Aasian kulttuurit ovat kollektiivisia ja länsimaiden individualistisia. Tämä näkyy mm. siinä, että Kiinassa kaikkia kutsutaan tädeiksi, sediksi, veljiksi ja siskoiksi olivatpa he sitä tai eivät. Itsekin olen ollut ensitapaamisestamme asti kaverini pikkusiskon (oikeasti serkun) Vera Jiejie, eli Vera-isosisko. Ensimmäisen Pekingin host-perheeni kanssa lähdimme retkelle perheen äidin työkaverin ja hänen lapsensa kanssa. Host-äiti esitteli lapsen 4-vuotiaalle pojalleen sanomalla, että tässä on uusi siskosi.

Ehkä silmät avaavin kokemus oli kuitenkin eräs japanin tunti. Meille esitettiin kaksi väittämää Japanista. Kävelemällä luokan oikealle tai vasemmalle puolelle arvasit kumpi vaihtoehto oli oikea. Kysymykset olivat sellaisia, joita kukaan ei olisi voinut tietää etukäteen (tyyliin, uskotaanko Japanissa, että vessan siivoaminen tekee sinusta kauniin), joten tarkoituksena oli vain nauraa ja pitää hauskaa. Huomasin hyvin nopeasti, että ihmiset seurasivat toisiaan puolen valitsemisessa, eivätkä heittäytyneet hauskuuteen tekemällä omia arvauksiaan, kuten Suomessa olisi tehty. Mutta mikäs siinä, todennäköisemmin enemmistön valitsema puoli on oikeassa, eikö.

Viimeisen väittämän kohdalla kaikki olivat vasemmalla puolella. Opettaja alkoi kysellä meiltä "oletteko nyt iiihan varmoja?" -tyylisiä kysymyksiä, joten kuiskasin kaverilleni, että meidän pitäisi vaihtaa puolta. Hän vain totesi, että kaikki ovat tällä puolella. "Niin, mutta olen aika varma, että ope yrittää saada meitä vaihtamaan puolta", sanoin. Kaverini totesi, että on mieluummin väärässä enemmistön kanssa kuin menee yksin seisomaan eri puolelle. Itselleni oli aivan absurdi ajatus olla ns. tietoisesti väärässä vain, jotta ei erottuisi massasta. Lopulta meitä lähti kuin lähtikin pieni porukka (mutta olimme kaikki samalta luokalta, joten samaa yksikköä) oikealle puolelle ja kuinka ollakaan, se oli oikea puoli myös kirjaimellisesti.

Individualistisesta kulttuurista tulevan on vaikeaa ymmärtää kollektivismia ja toisin päin. Me emme voi ymmärtää miksi täysi-ikäiset ihmiset tottelevat vanhempiaan sokeasti ja asuvat kotona käytännössä hääyöhönsä asti. Kiinassa lapset eivät väitä vastaan vanhemmilleen, eivätkä kyseenalaista heidän päätöksiä tai käskyjä. Kiinassa vanhemmat saattavat päättää jopa siitä, saatko seurustella kumppanisi kanssa. Olen kuullut tapauksista, joissa tytön vanhemmat ovat vaatineet suhteen loppumista ja se on päätynyt eroon.

Aasiassa taas ei voida ymmärtää, miksi isovanhempamme asuvat yksin tai hoitokodissa, eivätkä lastensa ja lastenlastensa luona. Minulta kysytään Macaussa usein enkö ikävöi perhettäni kamalasti ja kuinka vanhempani antoivat minun lähteä niin kauas. Länsimaalaiselle lapselle on itsestäänselvyys toteuttaa omia unelmiaan, mutta olen tavannut monia kiinalaisia, erityisesti tyttöjä, jotka joutuvat perheensä takia sanomaan heipat unelmille eurooppalaisista yliopistoista tai masters-tutkinnosta. Jättäisitkö itse opiskelut kesken vain koska perheesi haluaisi niin? Päätökseni tulla tekemään harjoittelu Suomeen osittain perheeni takia oli kaikille macaulaisille perusteltua, mutta suomalaisille kulmakarvat nostava.

Japanissa on sanonta "ulostörröttävä naula vasaroidaan alas", ja se kuvastaa minusta hyvin aasialaisten asennetta. Luokassa ei haluta erottua joukosta viittaamalla usein ja muutenkaan ei haluta joutua enemmistön ulkopuolelle. Itse olen Macaussa tietoisesti päättänyt tehdä aina juuri niin kuin haluan, välittämättä muiden mielipiteistä. Erotunhan jo muutenkin niin paljon muista, että mitä väliä jos saan siinä sivussa myös hyvät pisteet tuntiaktiivisuudesta :D

Kollektiivisuus on mielestäni välillä epäloogista. Macaussa, jossa kuitenkin asun, minusta huolehditaan kuin pikkulapsesta. Luokkaretken päätteeksi varmisteltiin, tiedänkö millä bussilla pääsen kotiin ja kun vastasin kieltävästi (, mikä ei tarkoita, etten pääsisi kotiin katsomalla bussin ikkunasta ulos ja jäämällä tarpeeksi lähellä), löydettiin mukaani toinen asuntolaan menevä. Keväällä Taipeissa, kaupungissa, jossa olin ensimmäistä kertaa, kaverini sen sijaan jätti minut yöllä oman onnen nojaan metropysäkille, josta ei edes mennyt suoraa linjaa hostellilleni. Majoituimme eri paikoissa.

Ainakin Macaussa ihmiset ovat läheisilleen todella avuliaita, mutta myös pyytävät vastapalveluksia. Avun pyytäminen ja ystävän vaivaaminen ei ole millään tavoin noloa. Olen maksanut kaverin siskon laskuja moneen otteeseen, koska on ollut eräpäivä ja asun lähellä hänen kouluaan (hän tietysti antaa rahat minulle myöhemmin), palauttanut koulun kirjastoon muiden kirjoja, auttanut perinpohjaisessa kokeisiin luvussa ja viimeisinpänä minua pyydettiin tänä kesänä valuutanvaihtajaksi (siirrän Suomen tililtäni euroja kaverin Saksan tilille ja hän siirtää Macaun tililtään patacoita minun Macaun tililleni). Toisaalta taas kun olin uusi Macaussa, minua autettiin paljon pankkitilin ja puhelinliittymän avaamisten ja yms. käytännönasioiden kanssa. Tiedän myös, että saan ihan mitä vain apua macaulaisilta kavereilta ja jopa heidän kavereiltaan ja perheiltään aina kun sitä tarvitsen.

Vaikka individualismin, kuten itsenäisyyden ja omien mielipiteiden ilmaisemisen, merkitys on korostunut Aasiassa asuessani, olen oppinut myös arvostamaan kollektiivisuutta. Minut on otettu perheenjäseneksi useaan kiinalaiseen perheeseen, viimeisimpänä kaverini perheeseen Shenzhenissä, jossa vietin kiinalaista uutta vuottakin. Heidän perhetuttunsa olisi jopa voinut hankkia minulle harjoittelupaikan ja perhe tarjoutui majoittamaan minut puoleksi vuodeksi. Olen ollut onnekas, koska olen päässyt osaksi ystäväporukoita ja perheitä. Kollektiivisessa kulttuurissa voi olla osa yhteisöä, vaikka olisikin erilainen kuin muut sen jäsenet.

Uusissa kaupunginosissa tallustelua Tallinnassa

Kuten monelle muullekin suomalaiselle, on Tallinna minulle hyvin tuttu kohde. Siellä on rämmitty rännässä ja hikoiltu helteessä, kävelty tuntitolkulla ja ajeltu ympäriinsä halvoilla taxeilla, naureskeltu hauskoille sanoille ja kirottu suomalaisten turistien määrää. Etelä-naapurissamme on tultu käytyä niin monta kertaa, etten osaisi heittää arviota edes kymmenien tarkkuudella, mutta silti haluan aina palata sinne. Virossa ja Tallinnassa on vain sitä jotain.

Synttäriviikonloppunani lähdettiin koko perheen voimin yhdeksi yöksi Tallinnaan, jossa en ollut käynyt puoleentoista vuoteen ulkomailla asumisesta johtuen. Kaikki postauksessa kertomani kaupunginosat ovat varsin tunnettuja, joten en todellakaan luule löytäneeni jotain aivan uutta ja upeaa, josta kukaan muu suomalainen ei ole kuullut. Itse kuitenkin ensimmäistä kertaa menin Tallinnaan enemmän fiilistelemään kaupunkia kuin shoppailemaan kaupoissa, joita Suomessa ei ole - ehkä myös siksi, että kaikki Tallinnan "coolit" liikkeet löytyvät myös Macausta. Tallinnassa on niin paljon muutakin kuin vanhakaupunki ja Rottermann!

Jäätelön maut: avocado-lime & valkosuklaa (kyllä)

Ensimmäinen pysäkkimme oli Telliskivi, eli Tallinnan "hipsterialue". Se on täynnä katutaidetta ja baareja ja kun sääkin oli mitä parhahin, aivan loistava paikka hengailulle. Telliskiveen pystyy kävellä helposti vanhastakaupungista tai sinne voi mennä raitiovaunulla.

Istuimme terassilla polttavassa auringonpaistetta juoden siideriä ainakin tunnin ja olisi siinä voinut olla vielä tovin jos toisenkin. Miniloma kuitenkin patisti jäätelöiden (La Muu -nimisestä paikasta ostettujen) kautta ratikkapysäkille ja kohti seuraavaa paikkaa.

Päätepysäkki oli Kopli. Siellä ei näyttänyt ihan siltä kun olimme odottaneet ja melkein hypäsimme keskustaan päin menevään ratikkaan samantien. Onneksi emme näin tehneet, sillä puoli-innostunut "mennään kurkkaamaan merinäköalaa" johti hienon paikan löytämiseen. Alas avautui näkymät meren lisäksi hylätyille(?) junakiskoille, joille pääsi mäkeä alas pientä polkua pitkin. Upea paikka ja erittäin kuvauksellinen. Enkä ole ainakaan itse koskaan nähnyt kenenkään käyneen täällä.

Kolmas ja viimeinen uusi paikka oli hienostokaupunginosa Kadriorg, toisen pään päätepysäkki ratikalla. Paikka on tunnettu palatsista ja hienoista puistoista, joiden perässä mekin sinne lähdimme. Ikävä kyllä emme ehtineet kuin istahtaa ihanaan puistokahvilaan kun sininen taivas muuttui hetkessä harmaaksi ja alkoi kamala kaatosade. Vaikka sade menikin ohi aika nopeasti, ei voinut olla varma sen paluusta ja nyt kaikki paikat olivat mudassa. Päätimme siis luovuttaa ja lähteä takaisin majoitukseemme vaihtamaan vaatteet ennen illan ravintolavarausta, joka sijaitsi... Kadriorgissa :D

Söimme Mon Repos -nimisessä ravintolassa, joka jätti koko seurueen tyytyväiseksi. Illallakin oli lämmin, joten pääsimme istumaan puutarhaan, jossa meitä kävi moikkaamassa kukkapuskasta siilikin. Illallisen kohokohdiksi jäivät ehdottomasti popcorn-jättikatkaravut tulisella mangokastikkeella ja vadelmapiiras basilikajäätelöllä. Ei ihan niitä Tallinnan halvimpia ravintoloita, mutta sopuhintainen silti.

Majoituimme Rottermannissa, joka oli arvatusti loistava sijainti. Koska ensimmäisenä päivänä olimme juokseet ympäri kaupunkia - tai no ajelleet ratikalla - otimme toisen päivän iisimmin ja jäimme tuttuun vanhaan kaupunkiin. Kävelimme mukulakivikatuja, ihastelimme värikkäitä taloja, söimme sympaattisessa (joskin huonon palvelun omaavassa) ravintolassa ja kävimme kahdella näköalapaikalla.

Kohtuotsan näköalatasanne on tunnettu "the times we had" -tekstistään, jota on näkynyt ympäri instagramia. Tekstiä ei enää seinästä löytynyt, mutta upeat maisemat kyllä. Ja hyvin muuta muutakin turistia niitä ihailemassa. Vain muutaman minuutin kävelymatkan päästä löytyy Patkulin näköalapaikka, josta ei ehkä avaudu yhtä hienot näkymät kuin Kohtuotsasta, mutta siellä oli myös vähemmän populaa.

Ennen satamaan menemistä kävimme syömässä Tallinnan parhaat letut vakkaripaikassamme, Kompressorissa. Sunnuntai-iltapäivänä se oli aivan täynnä, mutta onneksemme saimme lopulta pöydän ja vieläpä ikkunan vierestä, mikä sopi helteisenä päivänä paremmin kuin hyvin.

Vatsat aivan täynnä (Kompressorin letut ovat ihan jäätävän täyttäviä!) saavuimme laivalle ja pääsimme ihastelemaan meren taakse katoavaa aurinkoa. Tallinna on ehdottomasti yksi lempikaupungeistani koko maailmassa ja voisin valehtelematta käydä siellä viikoittain. Toivottavasti ehdin/saan aikaiseksi lähteä sinne vielä ainakin toisen kerran Suomessa olon aikana, on nimittäin vielä paljon uusia kivoja paikkoja löydettävänä.

- - -

Tykkäättekö tekin Tallinnasta yhtä paljon kuin minä? Tai onko jollain sisäpiirin vinkkejä hienoihin paikkoihin siellä? :)