Kuala Lumpurin Batu Caves vaikutti

Ensimmäisenä aamunani Kuala Lumpurissa heräsin auringonnousun aikaan, kirjaimellisesti, ja kyseistä tapahtumaa hostellin taloyhtiön kattoaltaalla ihasteltuani, tilasin Grabin (vrt Uber) Batu Caves'lle. Kyseinen paikka oli alusta asti prioriteettilistani kärjessä Kuala Lumpurin nähtävyyksistä ja voin sanoa, ettei se todellakaan pettänyt oletuksiani.

Olin suunnitellut meneväni luolille paikallisjunalla aidon budjettimatkailijan tyyliin, mutta kun hostellin check inin yhteydessä halusin hieman jutustella lisää ja kysyä tarpeettomasti lisäohjeita nähtävyydelle, selvisikin, että kyseinen junalinja oli remontissa. Työntekijä suositteli junan ottamista lähimmälle käytössä olevalle pysäkille, Sentul Timurille ja sieltä Grabilla tai taxilla matkan jatkamista. Huomasin nopeasti, että Grab suoraan hostellilta luolille oli vain n. 1€:n kalliimpi kuin juna-asemalta, johon olisi myös kuulunut junamaksu tietysti, joten päätin olla laiska (vai fiksu?) ja saapua paikalle yksityiskuljetuksella kuin mikäkin. Olin aina olettanut Batu Caves'ien olevan kaukana kaupungista, mutta todellisuudessa sinne ei ajanut puolta tuntia pidempää.

Batu Caves oli varsin hiljainen aamukahdeksan aikoihin. Hikihelle ei vielä ollut iskenyt, eikä paikalla ollut paljoa ihmisiä. Puluja sen sijaan oli niin paljon, että hirvitti lintuja pelkäämätöntäkin. Alue ei ollut hirveän suuri ja käppäilin ympäriinsä jonkin aikaan. Pääluola valtavan kultapatsaansa kanssa komisteli kaiken keskiössä, mutta halusin ennen sinne menoa katsoa muuta menoa. Vasemmassa reunassa oli Ramayana Cave, jonka edessä komisteli apinaa muistuttava turkoosi patsas. Kyseinen luola ei kuitenkaan ollut vielä auki, joten päätin käydä syömässä jotain odotellessani. En ollut syönyt mitään aamupalaksi, koska hostellin lähiostari ei ollut niin aikaisin auki.

Valitsin ravintolaksi yhden alueen intialaisista (?) paikoista ja hetken seinällä olevaa kuvamenuta tutkittuani lompsin sisään. Minut otti vastaan vanhempi tarjoilija, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Tilasin summamutikassa valitun leivän seinältä. Mies sanoi jotain leivästäni. Kyllä, kyllä, juuri sen haluan. Lisää puhetta. Sitten minulle valkeni, ettei kyseistä leipää ollut tarjolla. Vaihdoin tilausta toiseen satunnaiseen leipään ja otin kylkipojaksi coca colan.

Istuin alas ja katselin suoraa edessäni olevaa kultaista Muruganin patsasta ja vieressäni istuvaa suurta joukkoa intialaisia miehiä. Yksinäinen nuori blondi tyttö intialaisessa ravintolassa pyhän Hindi-nähtävyyden edessä ennen aamu yhdeksää sai pari kysyvää katsetta osakseen. Tarjoilijani toi eteeni kolme kastikepurkkia, joista entten tenttenillä valitsin yhden ja kauhoin sitä lautaselleni. Leipä syötiin tietysti käsin. Hyvää ja halpaa.

Ramayana Cave ei ollut suosittu, mutta en tajua miksi. Ehkä naurettavan pieni sisäänpääsymaksu karkoitti monet pois, pääluola ei nimittäin maksa mitään. Luolan seinustat olivat täynnä pieniä, välillä varsin kummallisia patsaita, jotka esittivät erilaisia tarinoiden (?) pätkiä. En päässyt oikein perille niiden tarkoituksesta, mutta nautin kyllä taiteen ja kulttuurin kannalta jokaisesta asetelmasta. Luolan perällä oli portaat korkealle ylös ja niitä lähdin kipuamaan hiki kirjaimellisesti otsalta tippuen vain saadakseni selville, ettei siellä ollut yhtään mitään. Pari hassua tippukiveä vain.

Päivän päähuipennus oli tietysti kuuluisia punaisia portaita kiipeäminen. Temppelialue oli monista paikoista korjauksessa ja pakko kyllä myöntää, että nähtävyys on varmasti parhaat päivänsä nähnyt. Onneksi sen arvo kuitenkin tunnistetaan ja alue pystytään kunnostamaan ainakin jollain määrin, eikä sen anneta vain rapistua entisestään. Punaraidallisten portaiden yläpäässä oli kyltti, jossa vierailijoita pyydettiin kantamaan ämpärillisiä hiekkaa peremmälle luolaan rakennustalkoita auttaakseen. Tuntui jotenkin voimaannuttavalta auttaa niin tärkeän paikan kunnostuksessa. Samalla myös tajusi kuinka vaikea paikka Batu Caves on huoltaa; työmiehet joutuvat kapuamaan portaat helteessä vähintään kerran päivässä ja kaikki materiaalit pitää myös tuoda ylös.

Harvoin "vaikutun" mistään paikasta, mutta Batu Caves sykähdytti. Vaikka siellä ei ole kultapatsasta lukuun ottamatta mitään ns. wow-efektistä, olin myyty. Ehkä se oli jotain taikaa ilmapiirissä. Luolan sisällä oli paljon apinoita, jotka pelostani huolimatta eivät yrittäneet varastaa turistien kännyköitä tai muita arvotavaroita. Ruokaa ne kyllä halusivat. Apinat olivat kesyjä ja leikkisiä, enimmäkseen keskenään. Luolassa oli mies, luultavasti päivittäin, joka toi apinoille vettä ämpärissä ja antoi heille pähkinöitä. Sain itsekin syöttää kahta apinaa.

Taisin viettää luolan sisällä melkein kaksi tuntia, enimmäkseen "apinatasanteella", eli luolan korkeimmassa kohdassa. Ihmiset olivat ystävällisiä toisilleen ja kaikki vaikuttivat autuaan onnellisilta. Kaikki vain nauttivat luolien tunnelmasta ja tuntuivat jättäneen murheet ulkopuolelle. Tyyneyden rikkoi ainoastaan välillä temppelin sisään tuleville apinoille räyhäävä mies.

Kun vihdoin astuin takaisin päivänvaloon, sain huomata turistimassojen ja kuumuudeen saapuneen. Kello oli vasta noin yksitoista, mutta pelkkä portaissa alas tuleminen nosti hien pintaan. Kannattaa siis mennä paikalle ennen kun aurinko alkaa tosissaan porottaa, mikäli mielii olla jossakin määrin edustava, eikä joutua ottaa taukoja joka toisen portaan kiipeämisen jälkeen. Uskonnollisuuden takia Batu Caves'illa pitää peittää olkapäät ja polvet, mikä tietysti lisää oman haasteensa helteeseen.

Kaikille Kuala Lumpuriin eksyville suosittelen ehdottomasti Batu Caves'ia. Se on hyvä paikka hiljentyä kaupungin vilskeestä ja nähdä Malesian monipuolista kulttuuriperimää. Itse olin oikein yllättynyt siitä, kuinka myyty olin kyseisestä paikasta. Ehkä siellä tosiaan on jotain taianomaista ilmassa.

Everybody is happy in Langkawi

Halpojen lentojen takia saatu idea matkasta Langkawille osoittautui nopeasti täydelliseksi valinnaksi. Heti hostellille n. klo 10 aikaan saapumisen jälkeen lähdimme Pantai Cenang -nimiselle rannalle etsimään ruokaa ja katsastamaan meininkiä. Ranta oli aivan pimeä lukuunottamatta valoja pienten rantabaarien yhteyksissä ja niiden lähistöillä esiintyviä tulitaitelijoita. Ilma oli kuuma yölläkin, stereoista pauhasi reggaeton ja ilmassa haisi hieman kannabis. Fiilis oli epätodellinen.

Aamun valjetessa paljastuivat kaikki saarta korostavat vihreän sävyt, lukuisat värikkäät kukat, syvänsininen taivas ja maiseman taustalla kasvavat vuoret. Hostellimme työntekijä/asukki S (en kuollaksenikaan muista miten hänen nimensä kirjoitetaan, mutta lausuttiin "sai") istui riippukeinussa ja soitti kitaraa (bongaa hänet kerrossänkykuvan alla olevasta kuvasta).

Hostellimme, Bunk inn at Shaka Langkawi, oli hieman hippimäinen niin ulkomuodoltaan kuin fiilikseltään. Huoneessamme oli kaksi kerrossänkyä ja yksi pieni yöpöytä. Olimme etukäteen pyytäneet saada olla nelistään samassa huoneessa ja toiveemme toteutettiin. Hostellissa oli kaksi osioa, joissa molemmissa kaksi makkaria, keittiö ja yksi vessa. S nukkui käytävässä makuuhuoneiden ulkopuolella patjalla seuranaan vain kattotuuletin ja kaikki sisälle eksyneet ötökät. Vessoja oli todellakin vain yksi, eikä siellä siis ollut mitään vessakoppeja, vaan vain yksi pönttö ja samassa tilassa suihku. Siihen meni hetki tottua. Lattia oli aina märkä suihkun takia ja lavuaarinkin vesi valui pienen matkan lattiaa pitkin ennen kuin katosi lattiakuiluun. Hinta lystiltä oli alle 10€/yö.

Kengät piti jättää nurmikolle tai puiseen kenkätelineeseen, joten kaikki käppäilivät ympäriinsä paljain jaloin. Pihalla oli sohva ja pari pöytää, joiden ääressä pystyi hengailla ja jutella työntekijöiden ja muiden asukkien kanssa. Meidän aikana siellä ei ollut kovin sosiaalisia matkailijoita, tai sitten neljän suomalaisen porukka tuntui liian sulkeutuneelta, jotta kommunikaation voisi aloittaa. Työntekijöiden kanssa juttelimme aina kun tulimme vastakkain. Hostellilla oli myös oma "vahtikoira" (kulkukoira, joka oli tykästynyt paikkaan ja S:ään), Jepp.

Hostellimme oli lähellä oli monia kivoja ravintoloita ja ns. päärantakadullekin käveli vain 10-20min. Sitä väliä tulikin vedettyä "pari" kertaa. Pantai Cenang on Langkawin pääranta, jossa on paljon rantaravintoloita ja -baareja, mutta sinne emme koskaan menneet päiväsaikaan oletetun ihmispaljouden takia. Hostelliamme lähempänä oli pieni ranta, ilmeisesti nimeltään Pantai Tengah, jossa oli myös tarjolla vesiaktiviteetteja, mutta ihmisiä vain pari. Koskaan ei tarvinnut pelätä jättää tavaroita rannalle.

Langkawi oli todella turvallinen ja siellä pystyi käppäillä autotienkin vieressä kännykkä kädessä. Huuteluita ja autontööttäyksiä tuli jatkuvalla syötöllä, eikä ollut mitään väliä, oliko päällä shortsit ja toppi vai maximekko. Länsimaalaisuus riitti. Huutelu ei kuitenkaan ollut seksuaalista, eikä uhkaavaa.

Etukäteen olin saanut käsityksen, että Langkawi olisi varsinainen turistirysä ja vaikka siellä olikin rantaputiikkeja ja resortteja, ei yleinen meininkini minusta ollut sama kuin esim Thaimaassa Koh Samuilla. Nuoria reppureissaaja-tyyppisiä ihmisiä oli paljon, kuten myös muista muslimimaista olevia turisteja. Resorttialuilla ehkä olisi teennäisempi meininki, mutta itse viihdyin Langkawilla hyvin. Ja on järjetäytyneessä turismissa hyvät puolensakin; löytyy englantia puhuvia, retkiä ja paikasta toiseen liikkuminen ei vaadi hirveän suuria ponnisteluita. Langkawilla liikuimme paljon Grabilla, eli aasialaisella Uberilla.

Eräänä iltana hostellimme järjesti toisen pisteensä kanssa grilli-illallisen. Ajankohdaksi sanottiin epämääräisesti "sunset", joka suomalaisten täsmällisen aikakäsityksen siivittämien kyselyiden jälkeen tarkentui kuuteen, sitten puoli kahdeksaan ja lopulta pääsimme lähtemään puoli yhdeksältä. Ajoimme puolisen tuntia paikallisten asuttamalle asuinalueelle lentokentän lähistölle, jossa hyvin vaatimattoman hostellin pihalla oli suuri pöytä ja pari grillaavaa miestä. Matkaajia paikalla oli skottimies, ranskalainen pariskunta ja kaksi tsekkiläistä vanhempaa naista, joiden aksentti kuulosti suomalaiselta rallienglannilta sen kaikessa merkityksessään. He taas luulivat meidän olevan Unkarista kuunneltuaan puhettamme suomeksi. Myös Kiinassa kerran kaksi sieltä suunnalta olevaa miestä luuli minun ja kaverini puhuvan unkaria, joten on siinä ja suomen kielessä pakko olla jotain samaa.

Ulkona yöhelteessä, malesialaista grilliruokaa syödessä, rukouskutsun soidessa kauempana, tuli niin onnellinen fiilis. Mihin kaikkialle sitä pääsekään kun vain uskaltaa lähteä..? Malesialaiset miehet polttivat pihalla pelottomasti kannabista, vaikka tuomioksi tulee pahimmassa tapauksessa kuolema ja parhaassa 10 vuotta vankilaa. Ehkä he tietävät paikallisten poliisien reitit tai tietävät muuten, kuinka päästä pälkähästä. Näin ainakin toivon.

S ajoi meidät takaisin omalle hostellillemme. Radiosta pauhasi länsimaalainen EDM-musiikki ja S nappasi suomenkielisestä puheestamme Kim Kardashianin nimen (puhuimme sijaissynnyttäjyydestä syystä X ja manitsin Kimin tapauksen). En olisi koskaan olettanut langkawilaisen hippihenkisen vanhemman miehen tietävä, kuka Kim K on, mutta S tiesi. Kysyimme, tykkääkö hän naisesta. Kuulemma ei. Sanoimme, ettemme mekään.

Pysähdyimme matkalla tankkaamaan lisää bensaa ja näky varmaan ulkopuolisesta oli todella huvittava; pienessä autossa istuu neljä länkkärityttöä ja ulos tulee paljaan yläruumiin päällä aukinaista Hawaii-paitaa pitävä, suurisilmälasinen ja pitkäpartainen malesialainen hippi. Nauroimme autossa S:n istuessa takaisin sisään tankkaamisen jälkeen ja hän kysyi, olemmeko iloisia. Totta kai. "Everybody is happy in Langkawi", sanoin.

Grilli-iltaa seuraavana aamuna lähdettiin snorklaamaan pienten haiden kanssa - tai näin matka meille markkinointiin. Loppujen lopuksi ajoimme isolla lautalla täynnä eri ryhmiä tunnin rannalle, josta pääsi snorklaamaan matalaan veteen. Olimme aivan varma, ettei siellä ole mitään haita nähty vuosikymmeniin, mutta aivan viimeminuuteilla näimme yhden n. metrin mittaisen hain, joka kuitenkin karkasi paikalta heti sen äkättyämme. Ei aivan sellainen matka kuin olimme odottaneet, mutta hyvä päivä silti. Pikkukaloja oli paljon ja koska monella kiinalaisella turistilla oli mukana leipää, parveutuivat ne aina kyseisen ihmisen ympärille. Siihen vain sukeltelemaan lähistölle ja sai loisena itsekin kuvia kalojen kanssa :D

Matkajärjestäjille emme luottaneet arvotavaroitamme, koska piti maksaa n. 8€ jos halusi laittaa tavarat lukolliseen laatikkoon. Ettekö siis vahdi muita kamoja? Me otimme kaikki tavarat mukaan rantaan ja saksalainen nainen myöntyi katsomaan niiden perään hieman. Vaikka emme päässeetkään syvemmälle snorklaamaan suoraan veneestä haiden keskelle, oli kiva päästä näkemään eri maisemia kuin erittäin tutuksi tullutta rantakatua.

Viimeisenä yhteisenä päivänä meidän oli vihdoin tarkoitus mennä kuuluisalle Sky Bridgelle, mutta kun saavuimme sinne n. 40min ajomatkan jälkeen, saimme huomata, että kaapelihissi oli korjauksessa! Ylös ei siis päässyt ollenkaan huhtikuun kahdella ensimmäisellä viikolla. Turha olla jälkiviisas enää ja harmitella, ettei ollut tajunnut googlata asiaa etukäteen. Eihän sitä osaa edes ajatella, että päänähtävyys olisi korjauksessa. Samana iltana vakkaribaarimme, Kalut Bar:n, tarjoilija kertoi, että tammikuussa joukko turisteja oli jäänyt ylös jumiin ilta seitsemään asti, siksi korjaukset. Ehkäpä mielummin jäin juurelle ruikuttamaan kuin loukkuun ylös - vaikka maisemat olisivatkin olleet upeat.

Emme antaneet takapakin lannistaa ja muistimme tulomatkalla nähneemme kivan näköisen satamaman lähistöllä, joten otimme parkkipaikalta taxin. 12MYR:n hinta (n. 2,5€) tuntui aivan liian kovalta parin minuutin matkasta alas mäeltä verrattuna n.4€:n matkaan hostelliltamme asti, joten yritimme tingata hintaa 10:een (n. 2,2€). Taxikuski vain nauroi, että ero on ainoastaan 2MYR, eli käytännössä ei yhtään mitään. Olihan siinä pakko itseäkin miettiä hieman omaa pihiyyttään ja suostua 12MYR:n hintaan nauraen itsekin.

Telaga Harbour Marina oli ilmeisesti varakkaiden ihmisten aluetta ja siellä oli hienoja veneitä vieri vieressä. Me tankkasimme huoltsikalta eväitä ja valmistauduimme paahtavaan kuumuuteen lähtemiseen. Otimme kuvia satamassa ja pienessä "kylässä", josta löytyi piilosta aivan upeat pastellinväriset rakennukset! Hienoimmat paikat yleensä löytää kun sitä vähiten odottaa. Kun kuumuus alkoi viedä viimeisetkin tipat energiaa, palasimme huoltoasemalle jäätelölle ja tilasimme Grabin takaisin kaupunkiin.

Suomalaisten kavereideni jatkettua matkaa takaisin Macauhun tai Thaimaaseen, jäin Langkawille vielä kahdeksi yöksi. Hyvästelin S:n uloskirjautuessani (kaverit olivat jo lähteneet) ja kuinka onnelliseksi hänen ilmeensä muuttuikaan kun sanoin, että olin viihtynyt hostellissa todella hyvin. Seuraaviksi öiksi olin varannut vain naisille olevan hostellin, mutta olin jo aiemmin huomannut google mapsin sanovan, että se on lopullisesti suljettu. Kävelin varmuuden vuoksi sen ohi kerran ja siellä se oli. Normaalistikin jo vainoharhaisena päätin vielä tarkistaa asian facebookista sinä aamuna, kun minun piti vaihtaa hostellia. Ja niinhän se oli, että siellä kerrottiin hostellin sulkeutuneen. Siinä oli pari stressihien pisaraa (saattoivat myös johtua paahtavasta helteestä) otsalla.

Aamupalaa syödessä selailin kohtuuhintaisia majoitusvaihtoehtoja ja päätin varmuuden vuoksi vielä soittaa hostelliin. Olin kuitenkin varannut majoituksen hotels.com:n kautta, eikä siellä ollut mitään ilmoitusta paikan sulkeutumisesta. Selvisi, että omistajat olivat vaihtuneet, mutta paikka oli vielä pystyssä. Loppu hyvin kaikki hyvin, paitsi että netissä maksamani rahat eivät olleet päätyneet uusille omistajille, joten minun piti maksaa uudestaan. Tuli tässä juuri mieleen, että pitää tosiaan soittaa sinne hotels.comiin ja pyytää rahoja takaisin.

Hostelli, Meilati Mixed Dorm (kyllä, se ei enää ollut pelkille naisille), oli tyyliltään aivan erilainen kuin Bunk Inn. Siellä ei ollut kotoisaa fiilistä, eikä yhteisöllisyyttä. Respa oli auki vain 9-21. Vessassa sentään oli koppeja ja paikka oli siisti. Jokainen nukkui omassa verhollisessa kolossaan.

Viimeisinä päivinäni olin häpeällisen laiska, enkä käynyt kuin rannalla. Suunnittelin kyllä lähteväni saaren toiselle puolelle erittäin kehutulle rannalle, mutta pitkä ajomatka ei vaikuttanut sen arvoiselta kun taivaskin oli tummanharmaa ja enteili ukkosta.

Onnistuin yhtenä aamuna kävelemään ryminällä päin lasiovea ranskalaisessa creperiessä, Breizh Up:ssa, ja voi ne ilmeet paikallaolijoiden naamalla :D Vähän kyllä hävetti, mutta minkäs sille mahtaa. Polveen sain mustelman seuraavana päivänä, mutta muuten en itseäni satuttanut. Lippiksen lippa onneksi hälytti esteestä ennen kuin ehdin läntänä nenän kiinni lasiin.

Langkawin matkan viimeisenä iltana bongasin Nest Rooftop -ravintolan, joka nimensä mukaisesti oli hotellin katolla ja sieltä sai mahtavat näkymät auringonlaskulle ja Langkawille muutenkin. Kasvis-quesadillaa syödessä nautin viimeisistä hennoista merituulen puhalluksista ja valmistauduin Kuala Lumpurin miljoonakaupunkiin lähdöstä. Siinäpä vasta uusi haaste varsin tuoreelle soolomatkailijalle.