Vuoristokyliä, uskomattomia maisemia ja turkoosia vettä - Santiago, Kap Verde

Koko Kap Verden matkamme paras päätös oli lähteä saarikierrokselle. Moises-niminen kuski haki meidät hotellilta yhdeksältä aamulla ja niin alkoi aivan uskomaton päivä, joka ei kyllä jättänyt ketään kylmäksi.

Ajoimme koukeroisia, mutta hyväkuntoisia teitä pois päin Praian kaupungista ja kohti vuoria. Kännyköiden kamerat räpsyivät vähän väliä ja Moises joutui koko ajan muistuttamaan meitä siitä, että voisimme pysähtyä minne tahansa ottamaan kunnon kuvia. "No, no, it's fine", vakuutin otettuani miljoonannen kuvan ympärillä kohoavista vuorista. Välillä Moises pysäytti auton omatoimisesti ja patisti meidät ulos ottamaan kuvia. Hän kuulemma tunsi kaikki parhaat paikat valokuville, enkä epäile väitettä yhtään, sillä takaisintulomatkalla hän myös osasi ulkoa joka ikisen tietöyssyn (speed bump suomeksi..?).

Näimme auton ikkunoista monta pikkukylää. Yhden sellaisen kohdalla Moises osoitti erästä värikästä taloa ja sanoi kasvaneensa siellä. Nykyään hän asui Praiassa. Moises kertoi paikallisten ihmisten olevan köyhiä ja että monet haluavat muuttaa pois. Amerikassa asuu melkein yhtä paljon kapverdeläisiä kuin itse Kap Verdellä. Itsenäisyyden johdosta EU:lta ei enää tule tukia, eivätkä ihmiset voi matkustaa Eurooppaan viisumitta (ja viisumin saaminen vaatii mm. tietyn määrän rahaa tilillä). Juttelimme myös mm. saunoista, Kiinan Santiagon saarelle rakennuttamasta sairaalasta ja kasinosta, Trumpista ja Putinista.

Moises vei meidät vastoin yleistä reittisuunnitelmaansa erään kylän perukoilla sijaitsevalle Kapok-puulle. Puu on niin vanha, ettei kukaan tiedä sen ikää. Se oli valtava niin ympärysmitaltaan kuin korkeudeltaankin ja sen kuori oli muhkurainen (kuva alempana). Alue on paikallisille ihmisille pyhä, eikä sinne ollut mitään tiekylttejä. Lähistölle ei edes pääse mäkisen maaston takia vääränlaisella autolla. Ympäröivä kylä oli hyvin alkeellinen ja ilman Moiseksen seuraa ja aktiivista kontaktinottoa paikallisiin, olisi olo ollut hieman orpo. Vähävaraisuudesta ja vaikeastisaavutettavuudesta huolimatta oli erään talon katolle spreijattu "Gucci Gang" :D

Henkilökohtaisesti olin odottanut eniten Serra Malaguetan kansallispuistossa käyntiä. Afrikkalaisella saarella moni asia on varsin eksoottinen, mutta netistä nähdyt kuvat vuorilta olivat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Maksoimme sisäänpääsymaksun vartiokopissa työskenteleville miehille ja lähdimme kävelemään mukulaista tietä kohti vehreikköä. Ilma vuorilla oli huomattavasti viileämpi kuin alempana ja shortseilla tuli jopa hieman kylmä. Moises sanoi alueen olevan vaarallinen ilman opasta ja ohitsemme kerran ajoikin vartioauto tekemässä tarkastuskierrosta.

Koska meillä oli rajallinen aika koko päivän retkelle, emme ehtineet kävellä kovin pitkään puistossa. Moises osasi opastaa meidät eräälle näköalapaikalle, jolta avautui sanoinkuvailemattoman kauniit maisemat. Meillä oli hyvä tuuri sään kanssa, sillä näkyvyys oli hyvä ja taivas syvän sininen. Horisontissa näkyi toinen Kap Verden saari, vulkaaninen Fogo (näkyy sinisenä vuorena horisontissa 3. ja 4. kuvassa). Maisemat saivat tosissaan huokailemaan niiden uskomattomuutta kerta toisensa jälkeen ja tämä näköala päätyi ehdottomasti upeimpien näkemieni paikkojen listalle. Kuten sanottu, ikäväksemme meidän piti lähteä aika nopeasti takaisin autolle ja jatkaa matkaamme. Olisin mielelläni tehnyt kunnon tunnin tai pidemmänkin vaelluksen.

Praiasta katsottuna täysin vastakkaisella puolella Santiagon saarta sijaitsee Tarrafalin kaupunki ja samaa nimeä kantava ranta, joka on väitetty koko saaren, ja joskus jopa koko maan, parhaaksi. Syvän turkoosi vesi, vaalea hiekka ja lämmin aurinko - ja kiihkeät kookoksen myyjät - ottivat meidät vastaan heti parkkeerattuamme. Moises ohjasi meidät rantaravintolaan ja varasimme sinne pöydän hieman myöhemmäksi. Vaihdoimme vessassa bikineihin ja kipitimme rantahiekalle.

Tarrafal oli juuri sellainen paikka, jollaiseksi Kap Verden olin mieltänyt; pikkukaupunki upealla rannalla. Praiassa emme päässeet mereen kertaakaan, joten aalloissa uiskentelu tuntui todella ihanalta. Ja vaikka kaupunki onkin tunnettu rannastaan, ei siellä ollut hirveää turismisirkusta meneillään. Ei ollut rantakojuja tai jäätelökiskoja, rantatuolien vuokrausta tai vieriviereen leiriytyneitä länkkäreitä. Oman ravintolamme lisäksi en nähnyt edes yhtään ruokapaikkaa rannan yhteydessä. Tarrafal oli aito rantakaupunki. Tai aito kaupunki, jossa vain sattui olemaan hieno ranta. Tarrafalissa olisi ollut kiva viettää jopa muutama yö.

Rannalla olisi helposti vierähtänyt koko päivä - tai pari -, mutta meidän aikataulumme tuli jälleen kerran vastaan. Söimme suuret merenelävä-annokset ennen paluumatkaa Praiaan. Palasimme takaisin Santiagon itärannikkoa pitkin. Siellä maisemat olivat upeat, mutta tie huonokuntoista yli tunnin ajamisen ajan.

Pääsimme jälleen näkemään monta pikkukylää ja paikallista elämää. Eräässä kylässä tyttö poseerasi talon varjossa selfietään varten. Vaikka asteet olivatkin lähempänä kolmeakymmentä, oli paikallista vuoristomuotia pitää päässä pipoa. Moni hengasi värikkäiden talojensa kuistilla läheistensä kanssa. Menimme myös erään ennen suljetun kylän läpi. Kylä oli kieltäytynyt kristinuskosta ja ilmeisesti sen lisäksi puhunut omaa kieltään tai ainakin murretta. Moises kuitenkin kertoi sen nykyään olevan ihan normaali paikka.

Eläimiä oli siellä sun täällä. Näimme perus lehmien ja lampaiden lisäksi mm. vuoren seinällä seisovia vuohia ja possuja ja koiria leikkimässä yhdessä. Saarella ei kuulemma luonnostaan ole oikein mitään eläimistöä, mutta portugalilaiset aikoinaan toivat sinne uusia lajeja.

Etukäteen olimme suunnitelleet Serra Malaguetan ja Tarrafalin käyntejä erillisinä matkoina, mutta loppujen lopuksi niiden yhdistäminen oli oiva valinta, varsinkin ekonomisista syistä. Aikaa oli tietysti vähemmän kuin jos retket olisi tehnyt eri päivinä, mutta saarikierroksessa sai hyvin maistin Santiagon monipuolisuudesta. Jos haluaa säästää vielä enemmän rahaa, voi Tarrafaliin mennä julkisella bussilla. Vaikka se olisi jo pelkän kokemuksen takia hienoa, tulimme tulokseen, että yksityinen auto sopii meille paremmin. Mutkikkailla vuoristoteillä meni ohitsemme pari bussia, eikä siellä istuminen näyttänyt hirveän mukavalta. Matka Praiasta Tarrafaliin kestää yli kaksi tuntia.

Lähestyessämme Praiaa kysyimme Moisekselta, olisiko ongelma, mikäli kävisimme ennen hotellin paluuta ruokakaupassa ostamassa vettä. "We have no problems here", Moises sanoi ja me kaikki nauroimme. Lause kiteytti hyvin yleisen kapverdeläisen fiiliksen. Saavuimme hieman myöhemmin suuret vesipullot kourassa hotellille väsyneinä, mutta onnellisina. Päivä ei olisi voinut olla onnistuneempi.