Välillä tuntuu, että elän komediassa

tiistai 3. marraskuuta 2015
Tiedättekö sen tunteen, kun olet aina pitänyt jotain asiaa totuutena, ja yhtäkkiä se läpsäiseekin sua kasvoihin ja onkin jotain ihan muuta? Olen aina lähtenyt mun kielitunneille varaten matkaan melkein tarpeeksi aikaa ja saapunut yleensä paikalle 9:32. Opettaja on usein valittanut, että olen myöhässä ja viime viikolla jopa uhkasi, että jos vielä tuun myöhässä, pitää mun laulaa (tää on meiän open outo rankaisumenetelmä aina välillä), mihin mä vaan vastaan kieltävästi ja kurtistan kulmia tiukkapipoisuudelle. Siis c'mon, kaksi minuuttia, onko niin paha?
   Eilen sitten harjoittelemme kellonaikojen kertomista ja tehtävässä minun pitää kertoa mihin aikaan tunti alkaa. Vastaan tietysti, että 9:30. Opettaja ja luokkatoverit katsovat minua ja käy ilmi, että tunti alkaakin 9:20 - on alkanut viimeiset kuusitoista viikkoa. Kappas, olen ollut myöhässä tunnilta neljän kuukauden ajan. Ihmekkös kun opettaja tuntui niin kyllästyneeltä mun "parin minuutin" myöhässä tulemiseen. Alkaisi muakin varmaan ärsyttää jos joku tietty sama ihminen olisi poikkeuksetta myöhässä. Mutta oikeasti, joskus, varsinkin ekassa perheessä asuessani, saatoin olla hoodeilla jo yhdeksän maissa ja sitten tapoin aikaa seikkaillen lähikaduilla ja 7elevenissä, kunnes kello löi 9:30. Ei KUKAAN ole koskaan kertonut mulle, että tunnit alkaakin 9:20, eihän?
   Toinen "mun koko elämä on ollut valhetta" -tapaus onkin jopa vielä musertavampi. Mun vanha perhe ei omistanut uunia (, mikä on normaalimpaa Kiinassa kuin kyseisen kapistuksen omistaminen - ainakin oman käsityksen mukaan), minkä takia meinasin hyppiä riemusta kun näin nykyisen perheeni keittiössä uunin. Voisin tehdä suomalaista ruokaa, leipoa vaikka mustikkapiirakkaa tai jotain muuta, mitä suuni suuresti kaipaa. Olen elänyt vahvasti oletuksessa, että uunihan se on, kunnes viime viikonloppuna Ayi avaa luukun ja se paljastuukin jonkinlaiseksi astiansäilytysjutuksi. Kuinka monta vastoinkäymistä voi yksi ihminen kestää?



Mun asunto on todella kylmä. Joudun nukkumaan kahden peiton kanssa ja jos ei alemman jokaista reunaa ole onnistuneesti käännetty oman ruumiin alle, tulee kylmä. Mun vessan ikkuna ei sulkeudu kunnolla ja jos tulee, noh sanotaanko, että sen kyllä huomaa. Varsinkin aamuisin vessa on kuin jääkaappi ja suihkusta on lievästi sanottuna erittäin ikävä tulla pois - jos suihku siis on edes lämmennyt. Perheen ensimmäinen au pair oli käymässä meillä perjantaina ja kertoi, että lämmitykset laitetaan päälle joulukuun puolessa välissä. Sanoit mitä!? Vielä puolitoista kuukautta ja ilmat kylmenevät kylmenemistään? Tuskin maltan odottaa.
   Pekingin säät ehkä hellivät pitkälle syksyyn, mutta tekivät täyden uukkarin aivan yllättäen. Syyskuun lopulla pystyi vielä käyttää hametta ilman mitään sukkahousujärjestelmiä ja lyhythihaisella tarkeni lähes poikkeuksetta. Vielä lokakuun alussakaan ei mitään takkeja tarvittu, mutta se taisi olla vain yhden yön siirtymä kun yhtäkkiä olikin todella kylmä. Varjossa on todella kylmä, mutta auringossa paahtuu edelleen kun on pakosti varustautunut lämpimillä vaatteilla. Lämpimillä ja lämpimillä tosin, omassa tapauksessani lämpimin takki on nahkatakki ja sillä kyllä pärjää vielä, mutta tunnen jo kylmän tuulen puhaltavan, enkä edes halua tietää, miltä se tuntuu keskitalvella. Pekingistä on kolmen tunnin ajomatka rannikolle, joten ei merikään ei pelasta. Onneksi mun perhe tulee käymään Suomesta ja tuovat mukanaan mulle talvitakin. Sanoinko joskus, että yritän pärjätä nahkatakilla..? Eeeeen.


Hauskin asia on kuitenkin vielä kertomatta. Okei, en lupaa, että tää naurattaa ketään muuta, mutta kummasti piristi mun arkea, vaikka laittoikin miettimään, että mitä hittoa. Kuten blogiani ahkerasti lukeneet tietävät, vietin heinäkuussa reilun viikon Harbinissa, koska perheeni lähti Japaniin, enkä saanut jäädä Pekingin kotiin. Majoituin entisen host-perheeni isän siskolla (? kai) ja perheeseen kuului pari vuotta itseäni vanhempi poika, jota kutsun nyt nimellä P, koska hänen oikeasta nimestä ei ole yhtään hajua. Harbinissa tutustuin myös poikaystävääni Daveen, joka kutsuttiin tulkiksi oltuani viikon tuppisuuna, sillä kukaan P:tä lukuun ottamatta ei puhunut yhtään englantia (ja P ei puhunut minulle kuin varmaan kaksi lausetta koko aikana), enkä minä 3vk Kiinassa oleskelleena yhtään kiinaa. Dave isänsä kanssa siis tuntevat perheen, jossa majoituin ja näin tiemme kohtasivat kaupungissa, jossa kumpikaan ei edes asu (Dave töissä kolmen tunnin päässä pienessä kaupungissa, josta isompaan kaupunkiin halutessaan ja työasioissa tulee Harbiniin välillä), itselläni noin. seitsemäntuhatta kilometriä kotoa.
   Pekingiin palattuani en-jaksa-selittää-miksi kerroin host äidilleni, että tutustuin Harbinissa poikaan, jonka kanssa olen yhteyksissä aktiivisesti ja olin varma, että juoru kiitäisi Harbinin porukoille sekunnin murto-osassa ja näin myös Daven perheelle, joka ei tässä vaiheessa vielä tiennyt meidän läheisimmistä väleistä mitään. Meninpäs vielä kuvailemaan tätä "Harbinin poikaa" sen verran tarkasti, että henkilöstä ei kyllä voisi erehtyä.
   Taustatiedot sikseen, viime viikolla, (miksi kaikki mun oudot asiat kävi parin päivän säteellä toisistaan..?) ihme kyllä, vasta kolmen kuukauden jälkeen, kantautui juoru viimein perille. Ja viikonloppuna sitten P:n isä informoi Davea, että ex host-perheeni lähti vain Japaniin, jotta minä menisin Harbiniin ja tapaisin P:n. Että perhe ei itseasiassa edes oikeasti olisi mennyt Japaniin ollenkaan. Minut oli siis suunniteltu paritettavan P:n kanssa. Kuinka ajattelevaista. Ja tässä vaiheessa pakkoa sanoa, että P ei ole yhtään sellainen mies, jonka itselläni näkisin. Ei lähelläkään. En usko, että kukaan oikeasti näkisi meitä yhdessä, mutta ilmeisesti tämä oli suunnitelma.
   Siitähän draama vasta draamaksi muuttuikin, koska näin ex-perheestäni kuvia Japanissa ja myös tavatessani host momin ekaa kertaa - jo Suomessa - ja silloin kun he eivät olleet vielä edes päättäneet, ottavatko minut au pairiksi, kertoi hän, että he ovat menossa Japaniin. P:n isä siis valehtelee Davelle syystä X. Mitä hittoa? Tai ehkä hän oli itse itsenäisesti tehnyt tämän suunnitelman saada pojalleen eurooppalainen tyttö, mutta P tuskin itsekään oli jutussa mukana, koska kuten sanottu, ei puhunut melkein mitään, eikä ottanut mitään kontaktia. Olen silti erittäin hämmentynyt. Ei Suomessa toimita näin.

Pahoittelut ikuisista auringonlasku-kuvista. Mieluummin kuitenkin ne, kuin ei mitään, eikö?

2 kommenttia on "Välillä tuntuu, että elän komediassa"
  1. Mun ekan perheen ayi näytteli mulle aina innoissaan kuvia pojastaan ja mä olin sillee joo ota noin, kiitos mut ei kiitos :D se ei onneksi puhunut englantia että mä selvisin aika pienellä. Jostain syystä mun Shanghain toimiston porukka oli myös jokseenkin vakuuttuneita siitä että mä tarviin kiinalaisen poikaystävän? Never say never ja niin pois päin, mutta mun on kyllä rehellisesti myönnettävä että mun ajatusmaailmat ei osuneet yhteen yhdenkään mun kohtaamani kiinalaisen kanssa niin paljon, että mun puolelta olisi ollut edes pientä ihastusta. Mä en vaan osannu kuvitella itseäni jonkun "university-marriage-workuntildeath" kaavalla elävän tyypin kanssa, enkä mä olisi ikinä jaksanut pitää yllä mitään statuskilpiä ja no, olisin ollu varmaan aika huono daughter-in-law ottaen huomioon että raha ja menestys ei kiinnosta mua juurikaan, siinä missä kiinalaisille ne on, no, sä varmaan tiedät :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meiänkin toimiston tyypit on jotenkin tosi kiinnostuneita kaikkien rakkauselämästä haha :DD Mutta ei sentään kyllä oo järkkäilemässä ketään yhteen kenenkään kanssa (muut au pairit on kyllä itsenäisesti erittäin aktiivisia treffailijoita, joten ei oo tarvettakaan). Kiinalaisille tosiaan raha, maine ja vaikutusvalta on kyllä kovin tärkeitä asioita, mun miekkonen on onneksi asunut 8v. Englannissa, joten ymmärtää aika hyvin eurooppalaista mielenjuoksua, eikä ole vanhankoulun kiinalainen. Itsellenikään ei tod nappaisi ns. stereotyyppinen nykykiinalainen yhtään :D

      Poista