Au pair -blues

Perjantaina tuijotan bloggeria sormet välillä näppäinten päällä epämääräisesti käyden, mutta aina mitään painamatta takaisin palaten. Lopulta luovutan ja avaan netflixin, jonka nyt vihdoin melkein neljän kuukauden jälkeen tajusin toimivan, mikäli yhdistän VPN:n johonkin maahan, jossa netflix on. Kun netflixin toimivuutta kokeilin ensimmäisen kuukauden aikana, olin yhdistänyt Hong Kongiin, eikä se näin tietenkään toiminut. Pandoran lipas on siis avattu, ennen tylsät hetken youtubessa lorvien ovat vaihtuneet toisaalle, vaikka ei muutoksessa mitään positiivista olekaan. VPN:stä kun nyt alettiin puhumaan, on mainittava, että se ei ole toiminut kännykässä melkein kolmeen viikkoon. Kiitos express VPN, josta olen maksanut pitkän pennin. Onneksi edes läppärillä pääsee sivistyksen pariin, koska muuten saattaisin tippua kielekkeeltä alas - kuinka ironista, että VPN päätti sylkäistä minut ulos juuri nämä sanat sanottuani.

Mutta kuten sanottu, kielekkeen reunalla ollaan nyt seisoskeltu pari päivää. Ja kielekettä käytän metaforana totaaliselle stressikohtaus/burnout/ahdistus/järjenmenettämis/väsymyskelle. Olen aina ajatellut, että sinä hetkenä kun en nää elämässäni mitään blogiin kirjoittamisen arvoista, ovat asiat huonosti. Totta kai voisin kertoa retkestäni yksin syömään Starbucksin kommuunipöytään tai kaksi kuukautta sitten käydystä matkasta edellisen host-perheen kanssa Beidaheen, jolloin jouduin nukkumaan ayin kanssa samassa sängyssä ja samalla peitolla (tähän en todellakaan allekirjoittautunut!), mutta inspiraatio ei yhtään lähde luistamaan. Yhtäkkiä niin mielenkiintoinen Kiina ja jännittävä Peking tuntuvat arkisen harmailta ja tylsiltä, eikä hymyä helposti liikene hauskimmille kommelluksillekaan.

Kolmesta parhaasta Kiina-kaverista kaksi ovat lopettaneet aupparoinnit ja yksi on lähdössä aikataulun mukaan joulukuun alussa kotiin (heippa team Suomi :( ). Vaikka kaksi ulosheitettyä ovat molemmat edelleen Pekingissä, on heilläkin kotiinlähtö hyvin todennäköisesti edessä lopulta, koska ilman töitä ei pitkälle pötkitä (, vaikka molemmat ovatkin tällä hetkellä kiinalaisten elättäjien kattojen alla..). En voi edes kuvitella, kuinka vaikeaksi elämä käy kun ei ole edes kavereita. Davekin pystyy tulla Pekingiin vasta joulukuussa ja saa nähdä milloin seuraavan kerran siitä. Vaikka pakko nyt myöntää, etten edes ole nähnyt kielituntien ulkopuolella kavereita pariin viikkoon, koska ei vaan jaksa. En halua tuhlata ainutta lepopäivää clubilla heilumiseen tietäen, että seuraavasta päivästä tulee tuskaa. En tajua kuinka kaikki muut pystyvät vetämään jotain kolmen päivän putkia ja silti olla töissä! Siis oikeasti, onko siihen joku salaisuus, koska itse häilyn kuoleman rajamailla, vaikka kuinka paljon vettä joisin, jo yhden hillityn illan jälkeen.
Toinen salaisuus, jonka mielelläni haluaisin kuulla, on kuinka ihmisten pää kestää au pairina. Itse vetelen ihan viimeisiä, eikä tämä todellakaan johdu perheestäni, joka on varmaan yksi parhaista perheistä, jonka voi saada (ainakin Kiinassa). Olen ollut täällä nyt pyöristetysti neljä kuukautta ja vielä olisi viisi jäljellä. Mitä mä oikein ajattelin luvatessani viipyä yhdeksän kuukautta? Miten mä muka koskaan kestän vielä viisi kuukautta!? Miksi en vaan sanonut lopettavani jouluna, jolloin puoli vuotta olisi pulkassa? Mutta enhän mä Suomessa vielä tiennyt, ettei niitä kuukausia lisäillä sen mukaan, kuinka pitkään haluaa elellä kyseissä maassa, vaan kuinka kauan jaksaa tehdä tätä työtä. Kuulostan ehkä kamalalta Helsingin prinsessalta, joka ei jaksa tehdä työtä, mutta en usko sen olevan ongelma, olenhan kuitenkin tehnyt kesätöitä todella nuoresta asti. Tietysti se pari viikkoa – kuukausi on ihan eri asia verrattuna ns. oikeaan työhön, mutta mitä hittoa oikeasti. En ole koskaan kuullut kenenkään au pairin olevan näin loppu – ja munhan ei ees tarvitse siivota ja palvella perheen vanhempia mitenkään!

Uusia taitoja ja kokemuksia: paperisuikaleista tähtien tekeminen (kuinkas moni voi sanoa osaavansa!?) ja itse Afrikan tähti -rahojen askartelu, koska lapset rakkaat kadottivat oikeista
98% (ja uudetkin ovat nyt jo ties missä).

Aina au pair –blogeissa painotetetaan, kuinka au pairiksi ei kannata lähteä jos ei tykkää lapsista, mutta tässä juuri itse todistan, ettei se lapsista tykkääminen todellakaan takaa viihtymistä. En osaa kunnolla edes sanoa, mikä epäviihtymistäni (huva soomi, kitos) tekee, koska viihdyn Kiinassa (mikäli nettijuttuja ei lasketa… murr), rakastan Pekingiä, tykkään mun perheestä ja varsinkin perheen lapsista, mulla on yksityisyyttä paljon oman kämpän takia, koti-ikävä ei ole mitään, minkä yli ei pääsisi ja kavereitakin löytyy. Joudun kyllä herätä viisi kertaa viikossa 6:30 ja kaksi kertaa 8:00 (, jonka jälkeen kyllä voi mennä takaisin nukkumaan kunnes on aamupala n. 9:00), mikä on todella suuri ero mun Suomi-elämään, jonka viimeiset kuukaudet vietin vapaana ja kouluaikoinakin pystyin viikonloppuisin nukkumaan puoleen päivään, mikäli siltä tuntui. Täällä nukun yleensä päiväunet 8:00-10 tai 11:00 lasten lähdettyä kouluun, mutta olen silti väsynyt. Iltaisin menen nukkumaan 23-24, jossa toki voisi parantaa, mutta Daven kanssa ainut aika videochätätä/puhua kunnolla on töiden jälkeen, joten siinä sekin. Varsinkin viimepäivät ovat olleet rankkoja kun olen kipeänä olemisen rajalla, mutta kun kuumetta ei ole, en viitsi töistä luistaa ja tietysti nämä puolikuntoiset päivät asettuivat viikonlopulle, joka jo itsessään on todella rankka.

Pahoitteluni Davelle, joka eilen joutui todistamaan itkukohtaustani videon välityksellä (ja on blogini suuri fani, joten terkut sinne, jos kääntäjä tämän onnistuu kääntämään). Selkein pointtini oli ehkä, että en halua enää olla au pair, mutta en halua lopettaa. Tämä ehkä kuulostaa hourimiselta, mutta tarkoitan, että en halua tehdä sitä lopettamista. En halua luovuttaa, enkä pettää perheen luottamusta muhun. Tässä voisin sanoa kliseisen ”it’s not you, it’s me”, koska vikahan ei todellakaan ole perheessä mitenkään. Miksi siis lopettaa? Koska olen väsynyt? En halua antaa periksi niin helposti, mutta onko myöskään järkeä kärsiä vielä melkein puoli vuotta? En ole tässä kuitenkaan tekemässä mitään päätöstä vielä, ainakin jouluun asti aion katsoa, että onko tässä kyseessä kasvukivut vai se, ettei tää oikeasti oo mun juttu. Totuuden selvittämistä vaikeuttaa hieman se, että mikäli jätän työt taakseni, pääsisin kokopäiväisesti Daven luokse, mikä on tietysti satamiljoona kertaa houkuttelevampi vaihtoehto. Kaverilleni Kimballille, joka halusi eroon perheestään, mutta ei myöskään halunnut asiaa ottaa puheeksi annoin ei-ehkä-niin-hyvän neuvon, että alkaa vaan käyttäytyä huonosti, että hänet heitetään ulos (toimi), mutta itse en kyllä koskaan voisi samoin tehdä. Neuvo oli muutenkin puoliksi vitsi, mutta Kimball päätti kuitenkin viettää kaksi yötä ja kaksi päivää ulkona perheelleen ilmoittamatta. Hänen tilanteensa oli kyllä täysin eri hänen perheensä ollessa täynnä munapäitä. Hänen ex-host mom esimerkiksi koki, että hänen ei tarvinnut antaa Kimille paljon ruokaa hänen ollessa ”liian läski” tai että on OK kertoa lapsilleen, kuinka jäätelöä ei saanut myöskään Kimille antaa samaisesta syystä. Mulla on asiat todellakin hyvin perhettä ajatellen. Ehkä pitää vaan laittaa big girl pantsit jalkaan ja asennemuutos työn alle. Saa nähdä miten käy, mutta en nyt ainakaan ihan helposti oo luovuttamassa.

Postia kielirintamalta

Tällä hetkellä 6/10 kieltä takataskussa (ja kaikille, jotka pohtivat laskenko mukaan kaikki kielet, joilla osaan sanoa pari sanaa, niin vastaus on ei. Venäjää, joka on mun huonoin kieli, opiskelin lukiossa kaksi vuotta ja kirjoitin siitä C:n. Tämän sanottuani, on siis myös selvää, etten osaa kaikkia kuutta kieltä sujuvasti todellakaan. Sujuvasti haluaisin oppia puhumaan viittä kieltä, muista riittää perustaso).

 

Suomi

 

Koska kaikki aina ottavat kantaa oman suomen kielensä tilanteeseen, on munkin nyt vihdoin yhdyttävä tähän porukkaan. Ennen Kiinaan tuloa oletin mun suomen taitojen varisevan pois sitä tahtia kun minuutit kuluisivat kaukana kotimaasta, mutta totta puhuakseni, en huomaa yhtään mitään eroa vielä melkein neljän kuukaudenkaan jälkeen. Ajattelen edelleen yleensä suomeksi ja useimmiten myös mun unet on suomeksi. Kielioppi ei tunnu yhtään entistä vaikeammalta, eikä sormi mene suuhun sanoja miettiessä yhtään enempää kuin Suomessakaan.
   Kaikki muut tuntuvat puhuvan, kuinka suomen puhuminen on hidastunut ja englanti tuntuu sata kertaa luonnollisemmalta. Itse jättäydyn virallisesti ulos tästä porukasta, vaikka tietysti tietyt fraasit tulevat luonnollisemmin englanniksi (osa tuli jo Suomessa). Suurin virheeni suomen kanssa on varmaan ollut se, että muistin sanan "koira" olevan "korja". Myönnettäköön myös, että blogia kirjoittaessa huomaan tekeväni virheitä vokaalien kanssa siirtäessäni sanat päästäni koneen näytölle ja että mumisen englannin väliin aina suomeksi "niiku" tai "eiku" :D Kukaan ei ole koskaan huomioinut asiaa muuten mitenkään.
   Arvostus suomen kieltä kohtaan on kasvanut todella paljon Kiinassa olemisen aikana. Vaikka rakastankin kieliä yleisesti, on sanottava (täysin puolueettomasti tietystikin), että on se meidän suomi kyllä paras kieli koko maailmassa. Voin puhua vain niiden kielien puolesta, joita osaan, mutta mielestäni suomen kieli eroaa muista kielistä monipuolisuudellaan. Sanoilla voi leikkiä ja vivahde-eroja voi luoda lisäämällä päätteitä sanoihin, enkä koskaan oo törmännyt kieleen, joka olisi yhtä värikäs. Nyt joku voi sanoa, että en vaan tiedä, koska olen natiivi vain suomen kielessä, mutta 95% kavereistani täällä on kotoisin englantia puhuvasta maasta, joten saan ihan hyvän käsityksen siitä, kuinka natiivit käyttävät kieltään.

 

Englanti

 

Kieli, jolla mä tällä hetkellä käytännössä elän. Englanti on ollut mulle aina todella läheinen kieli, enkä oo koskaan joutunut oikeastaan opiskella opiskella sitä, lukuun ottamatta tietysti sanastoa. Varmuus englannin ääneen puhumiseen tuli kielimatkalta Maltalle 15-vuotiaana, mutta ainakin ihan ihan ihan viimeistään nyt täältä Kiinasta. Aina välillä puhelimen soidessa tuleekin aivopieruja, että apua, mun pitää puhua englanniksi ja sitten muistan, että oonhan mä tässä itseasiassa puhunut koko päivän englantia taukoamatta ja juuri kertonut englanniksi seurassa oleville ihmisille kuka soittaa.

   Vaikka välillä en tiedä puhunko englantia vai aloinko vahingossa puhua suomeksi kaverille molempien kielten ollessa niin liipaisimella, olen myös laskeutunut itsevarmalta pilveltäni vähän lähemmäs maata. Välillä on todella vaikeaa muodostaa pitkästä lauseesta loogista, joskus tulee vastaan sana, jota ei vain osaa ja toisinaan kieli menee ihan solmuun äänteiden kanssa. Sanoisin kuitenkin puhuvani englantia varsin hyvin, enkä koskaan ole puhumatta vain siksi, että pitäisi puhua vieraalla kielellä.

 

Kiina

 

Aina sanotaan, että paras tapa kielen oppimiseksi on rakastuminen, minkä takia hämmästelin, miksei kiinan taitoni nousseet pilviin Daven myötä, kunnes tajusin, että MINUN pitää itse tehdä jotain. Aloin siis kysymään asioiden nimiä kiinaksi varmaan toisen osapuolen kyllästymiseen asti, toistelin fraaseja ja aloin käyttämään mahdollisimman paljon kiinaa Daven seurassa.

   Kolmen kuukauden pitäisi olla jonkinlainen merkkipaalu kielten opiskelussa ja vaikka itselläni tämän satumaisen päivän tullessa tuntui, etten osaa vieläkään mitään, voin nyt sanoa, että kyllähän mä kiinaa osaan. En todellakaan sujuvasti, enkä todellakaan edes hyvin. Mutta kyllä mä arkipäiväisissä keskusteluissa yleensä tiedän mistä on kyse ja pystyn auttamaan tilanteissa, joissa toinen osapuoli osaa vain kiinaa. Varsinkin ottaen huomioon sen tosiasian, että nelisen kuukautta sitten osasin sanoa vain pari sanaa, sanoisin kehityksen olevan huimaa. Keskustelun käymiseen kiinaksi on vielä pitkä matka, mutta sekin päivä siintää jossain päin tulevaisuutta. Daven arvio oli, että kahdessa vuodessa pystyisin puhumaan kiinaa sujuvasti.
   Vieraassa maassa asuminen on itsessään jo uusi kokemus ja niin on myös kielen opiskelu paikanpäällä. Aluksi olin ujo käyttämään kiinaa asioidessa, mutta esimerkiksi eilen selitin kiinaksi pizzerian tarjoilijalle, että otamme kolme buffettia ja 60 yuanin hinnan maksamme niin monimutkaisesti kuin, että minä maksan kahdella satasella kaksi henkilöä ja erillisellä satasella maksetaan kolmas. Ja asia meni perille (tähän kohtaan aplodit, kiitos). Mäkkärissäkään en tyytynyt osoittelemaan länkkäreille suunnatusta lappusesta tuppisuuna mitä haluan, vaan sanoin ihan kokonaisella lauseella "minä haluan tämän ja tämän".
   Lausumiseni on parantunut huimasti, jonka jopa kiinaa osaamaton äitini huomasi haha. Kielitunneilla ääneen lukiessani ei enää opettaja korjaa puhettani yhtä paljon ja kerran videochätätessäni Daven kanssa hänen ollessa selkä kameraa kohti, puhuin kiinaa ja hän sanoi, että olisi voinut luulla minua kiinalaiseksi.
   Ainut asia, josta en pidä kiinan kielessä 4. tonen lisäksi (kiitos kiinalainen nimeni, jossa on kyseistä tonea kaksi putkeen), on kirjoittaminen. Lukeminen on OK, merkkejä on sata kertaa helpompi tunnistaa kuin oikeasti kirjoittaa muistista. En ole koskaan elämässäni kokenut yhtä suurta ei kiinnosta -tunnetta kuin silloin kun tunneilla harjoittelemme kirjoittamista. Kun ei vaan kiinnosta. En halua tuhlata aikaa ja aivokapasiteettia kirjoittamisen opetteluun, en todellakaan. Opettaja kertoo minulle jokaisesta merkistäni pienimmänkin virheen, jotta voisin olla parempi. Mutta kun ei vaan kiinnosta. Milloin voidaan taas keskittyä puhumiseen ja kielioppiin? Älkääkä pliis sanoko, että oon ainut ihminen, joka oikeasti tykkää kieliopin opiskelusta.
  

 

Venäjä, ranska & ruotsi

Mitäs sitten kuuluu kielille, joita en käytä? Ranska ei oikeasti saisi olla samassa kategoriassa ruotsin ja venäjän kanssa, koska ranskaa olen opiskellut 7-vuotiaasta asti ja se on erittäin lähellä sydäntä, mutta näin on nyt käynyt.
   Ranskaa puhuin täällä kerran parin lauseen verran pariisilaiselle ja venäjää saman verran moskovalaiselle. Ranska tuli onneksi vielä ihan hyvin, mutta venäjä tökki pahemman kerran. Oletteko muuten huomanneet, että tietyt kielet blokkaavat toisiaan aivoissa? Itselläni ranska ja englanti eivät toimi yhtään yhdessä, mutta ranska ja suomi kylläkin. Kiina taas kävelee käsikädessä englannin kanssa ja aina kiinan puhumisen jälkeen alan puhua englantia, vaikka olisinkin suomalaisen seurassa. Ruotsi ei enää tunnu toimivan minkään kielen kanssa, mutta joudun kertomaan, että ruotsi onkin aina kliseisesti ollut inhokkikieleni. Mission impossible 5:ä elokuvissa katsoessani päästin ilmoille kuitenkin onnellisen kiljahduksen "swedish!" ja onnenkyyneleet silmissäni kiiltäen kuuntelin naapurimaan kieltä kuin en koskaan olisi kuullut mitään kauniimpaa.

 

 

Ai oli tylsää..??

 

Jälkiviisaan pakkauslista (au pair)

Ai mulla oli paljon tavaraa kun tulin Kiinaan? Mun tavaramäärä ehkä pysy kaks kuukautta siinä yhdessä matkalaukullisessa, mutta autas armias kun muutin lähelle kauppoja. Johtuu ehkä siitä, että jouduin käyttämään ensimmäiset kuukaudet samoja vaatteita tai siitä, että pelkkä kielitunnille meneminen vaatii kolmen ostarin läheisyydessä olemista, mutta joka tapauksessa tavaraa on kertynyt reilussa kuukaudessa "pienoinen" määrä.

Tässä alkuperäinen pakkauslista kommenttien kanssa, jotta joku jossain joskus ehkä suoriutuu kunniallisesti pakkaamisestä SEKÄ takaisin tulemisesta vaatteidensa kanssa.

 - 5 mekkoa - 2 normikäyttöön, 1 maxi, 1 juhlava, 1 bile Okei, otin oikeasti Suomesta mukaan 8 mekkoa... Ja voin sanoa, että oon käyttäny niistä vaan kolmea. Vinkkinä kaikille tuleville au paireille: ei väliä kuinka paljon käytät mekkoja Suomessa, tuskin haluat leikkiä lasten kanssa mekko päällä. Ja koska olet töissä 6 päivää 7:stä, jäävät mekot kaapin perälle suurimmaksi osaksi aikaa. Mulla ainakin jäivät.

- 3 hametta Sama juttu kun mekoissa, mutta harkitsen vakavasti ostavani sukkahousut ja käyttäväni hameita ja mekkoja talvellakin.
..... Yea right. Mutta oikeasti, se on mun suunnitelma.

 - 10 lyhythihaista - yks siisti (nää tulee varmasti vähenemään pakkausvaiheessa) Eivätpä tulleet.

 - 11 pitkähihaista - 1 talvi, 1 kotoilu, 4 neuletta, 3 jakkua, 2 hupparia (näistäkin varmasti karsiutuu) En mene valehtelemaan ja sanomaan, että mulla on liikaa paitoja. Paitoja ei koskaan voi olla liikaa. Vinkkinä, että kannattaa pakata mukaan mukavia vaatteita, esim. huppareita, koska aina ei todellakaan tee mieli pistää päälle sitä jakkua tai muuten siistiä ja venymätöntä paitaa. Itse ainakin tykkään olla lasten kanssa rennoissa vaatteissa.

- 4 shortsit + yhet lähetettiin vielä postissa. Kesän kuumina kuukausina kun mekkoja en edellä mainituista syistä tullut kovin paljoa käyttäneeksi, tuntui, että shortseja oli jopa liian vähän. Kyllähän siinä viikon aikana tuli jo käytettyä melkein jokaista kahdesti, vaikka yritti tehdä vaihtelua.

- 3 tai 4 housut Mukaan otin kolmet housut, joista yhdet olivat kokoa liian isot ja yhdet repesivät pari viikkoa sitten. Tänään kampanjaan liittyikin iloisesti kahdet uudet housut ja lisäjäseniä saattaa olla tulevaisuudessa tulossa, koska en omista yksiäkään kunnon farkkuja.

- 2 lökärit - Liian vähän, mikäli yhtyy muhun siinä, että lasten kanssa ollaan rennoissa vaatteissa. Itse pyristelen legginsit apuna ja suunnitelmissa olisi ostaa uudet lökärit ASAP. Tämän sanottua, suosittelen kuitenkin ostamaan nämä tuotteet enimmäkseen kohdemaasta, koska ne ovat myös hyvä uhrilahja maalle kun vuosi on lopuillaan. Älä siis osta mitään kalliita, mikäli harkitset hylkäämistä.

- 2 takkia - nahka & farkku. Hmmm..... No oikeasti, mikäli tuo sininen jakku lasketaan takiksi, toin Suomesta kolme takkia, mutta sekin luku on tuplaantunut. He he he. Ja ei, en omista talvitakkia, minkä joku saattaisi nähdä itsetuhoisena tekona Pekingin lämpötilan laskiessa kuitenkin pakkasen puolelle, mutta yritän kärvistellä lämpimämmän nahkatakin + kaulahuivin + villapaidan kanssa. Mistä tulikin mieleeni lisätä ostoslistalle villapaita.

- 4 kengät - varvastossut, ballerinat, talvi/syksy -kengät, tennarit ja ehkä yhet korkkarit (arkikäyttöiset). Noh, kotoa toin varvastossut, ballerinat ja lenkkarit. Syksysaappaat oli jo matkalaukussa, mutta piti hylätä painorajan takia... Joukkoon ovat liittyneet siis arkikorkkarit ja
talvi(maiset)kengät. Oikeasti tekisi mieli ostaa vielä kahdet kengät lisää, mutta en voi mitenkään. Kengät painaa niin paljon. Itse suosittelen joko a) tuomaan kotoa 3 kengät, joista yhdet tarpeen vaatiessa ovat talvikengät tai b) tuomaan kotoa vain 1-2 kengät ja ostamaan kohdemaasta loput (halvat) ja jättämään ne sinne. Tai sitten olet samanlainen vaatteiden rakastaja kuin minä, etkä kuuntele järkipuhetta.

- Alustavaatteet kahdeksi viikoksi Mikäli olet laiska pyykkääjä, osta paljon alusvaatteita (ÄLÄ siis vaivaudu tuomaan koko kasaa Suomesta :D), koska alusvaatteet ovat käytännössä se asia, joka määrittelee pesukoneen käynnistämisen ajankohdan.

- 2 hattua (tai yksi) Toin kaksi, ostin yhden lisää, kolme hattua on aika paljon. Ainakin kun pakkaa kotimatkaa varten.

- Lapset & villasukat (?) Kuulostaa hyvältä, vielä en oo päässyt kokeilemaan tositoimissa.

- 2 yökkäri-comboa - shortsit & pitkät housut Itselläni on vain shortsit + 3 paitaa ja ihan hyvin on mennyt ainakin kun ulkona ei ole kylmä. En usk talojen lämmityksen olevan täällä kovin hyvää, joten pitkät yökkärinhousut voisi olla hyvät.

- 2 laukkua ...... Ei kommentteja. En tiedä miten pääsen ikinä takaisin Suomeen.

Monet suosittelevat ottamaan mukaan vain todella vähän tavaraa ja ostamaan melkein kaiken kohdemaasta, mutta itse haluan jakaa oman tarinani, joka kuului siis niin, että en päässyt kaupoille kahteen kuukauteen. Näin voi käydä ja mitäs silloin teet kun on vain kaksi paitaa ja kaksi housua mukana? Okei, okei, myönnettäköön, että olisin varmasti voinut käydä kaupassa Timothyn harrastuksen yhteydessä tai ehkä olisimme jopa voineet mennä joku viikonloppu kunnolla shoppailemaan, jos olisin vain asiaa pyytänyt, mutta en halunnut olla vaivaksi.

Itse olen ihminen, joka "ei halua sulkea ovia itseltään", eli en halua jättää jotain vaatetta kotiin ja itkeä sitten ulkomailla, kuinka juuri tänään olisin halunnut sen pukea päälleni, joten päätin vain ottaa mukaan mahdollisimman suuren osan lempivaatteista. Voihan niitä vaatteita kuitenkin lähettää postilla Suomeen ja onko se lisämatkalaukun ostaminen yhdelle lennolle niin kallista..?

Pitkäksi aikaa ulkomaille lähtevien keskuudessa on karkeasti sanottuna kaksi koulukuntaa pakkaamisessa:

1) Otat mahdollisimman vähän tavaa mukaan, ostat kaikki ulkomailta
    a) ostat mahdollisimman halvalla ja jätät kohdemaahan, tulet takaisin yhtä vähällä tavaralla
    b) panostat ulkomailla shoppailuun, olet siis pulassa joka tapauksessa takaisin tullessa

2) Otat mukaan kaikki lempparit & ostat lisää, koska YOLO (käytän sanaa vitsaillen, älkää huolestuko)
    a) leikit entten tentten -leikkiä ja hylkäät ylimääräiset vaatteet vuoden päätteeksi
    b) olet kuten minä, eli todella, todella fckd  (tässä tilanteessa tulee hyötyyn se, että omaat kumppanin/hyvän kaverin paikan päällä ja suunnittelet palaavasi lähiaikoina - voit siis jättää tavaroita kyseisen henkilön huostaan ja toivoa, että kun palaat, otat kotoa mukaan oikeasti vähän tavaraa, etkä ainakaan shoppaile taas paljoa, koska muuten et ole pulassa vain tuotujen ja ostettujen tavaroiden kanssa vaan myös vanhojen tavaroidesi).

En siis yritä kannustaa ketään pakkaamaan tietyn kaavan mukaan, koska jokainen tavallaan, ainoat todelliset vinkit ovat se mekkojen määrän huomioiminen ja rentojen vaatteiden omistaminen, olivat ne sitten kotoa tai kohdemaasta ostettuja. Urheiluvaatteita kannattaa myös tuoda, jotta motivaation iskiessä ei suunnitelma kariudu esimerkiksi siihen, ettei sinulla ole urheilurintsikoita, etkä löydä niitä kaupastakaan.

Jälkiviisaan loppusanat: En todellakaan kadu, että otin paljon tavaraa, vaikka monet asiaa kauhistelivatkin. Älkää siis peljätkö, vaikka oma matkalaukkunne olisi ratkeamispisteessä ja ihmisten yleensä vain puolillaan. Kyllä ne tavarat jotenkin saa Suomeen (älkää luottako muhun, mä en oikeasti tiedä miten).
 

100

10.10 tuli täyteen 100 päivää Kiinassa ja samana päivänä rikkoontui myös 10 000 käynnin rajapaalu blogissa. Tämän kerron, koska toivon sen tuovan samanlaista mielihyvää jonkun muunkin aivoihin kuin omiini.

Näin Gongsan-ostarin taulu mua kuvaili pari
kuukautta sitten - ja varsin osuvasti kuvailikin.

Tuntuu kuin olisin reilussa kolmessa kuukaudessa kasvanut ainakin kolme vuotta. Muistan kun tulin Pekingiin ja se jotenkin lävähti päin kasvoja, kuinka nuori mä oikeasti oon. Suomessa olin jostain syystä astunut sellaiseen harhaluuloon, että lukion jälkeen olisi kypsä ja valmis kaikkiin elämän tyrskyihin. Täällä jatkuvasti sen jälkeen kun ihmiset kysyivät mun ikää, sain kuulla kommentin "so young!" ja päivittelyä siitä kuinka nuori mä olin ja kuinka olin päätynyt yksin Kiinaan asti. Ihmisten ihmettelyyn saattoi tosin liittyä se, että aasialaiset arvioivat valkoisten iän yläkanttiin ja oikea ikä saattoi olla puhdas yllätys.
   Jatkuvasti kuultuani olevani kamalan nuori, tajusin sen olevan sataprosenttisen totta. Mä olen nuori ja mulla on koko elämä edessä. Mulla ei oo kamalan paljon velvollisuuksia ja voin päättää minne suuntaan tämän vuoden jälkeen - vai jäänkö kenties Kiinaan. Voin olla vapaasti sinisilmäinen maailmaa kohti ja suuremman elämänkokemuksen puutteen takia antaa suoraviivaisia ratkaisuja ja mielipiteitä mihin tahansa asiaan. En ole vielä kokenut todellista töissä käymistä, enkä maksanut laskuja. En ole muuttanut omilleni (vaikka Helsingistä Pekingiin siirtymisen voisi kyllä sellaiseksi lukea), enkä edes opiskellut tutkintoa.
   Lukion todistus kädessä lähdin kokeilemaan siipiäni uudessa maassa ja uudessa maanosassa. Ja kappas, viimeksi eilen minua kutsuttiin kypsäksi ja länsimaalainen toveri sanoi arvioineensa minun olevan 22-23 iän luokkaa. Joten HAH, nuori ja naiivi Vera on kadonnut jonnekin Pekingin sokkeloisten katujen varrelle. Tai no ei ehkä oikeasti, kyllä mä vieläkin koen olevani se sama untuvikko, mutta ehkä hieman laajemmalla käsityksellä maailman menosta ja parilla uudella kokemuksella varustettuna. Dave joutuu kyllä vieläkin aina muistuttelemaan, että Kiina ei ole Suomi, eli liian hyväuskoinen ja varomaton ei voi olla.

Tykkään kyllä mun ikkunan & parvekkeen näkymistä.

Tässä viisauksia, joita olen oppinut viime kuukausien aikana:

- Kun eteläafrikkalainen kertoo Pekingin taxien olevan kalliita, älä kuuntele häntä. Suomalaiselle taxit ovat halpaa hupia täällä (ja kyllä, itse olin pitkään siinä uskossa, että taxit ovat kalliita - vähintäänkin Suomen tasoa siis)
- Alkoholi on todella tujua - paitsi bisse. Sitä saisi varmaan litkiä hyvän tovin, mikäli haluaisi päästä humalamaiseen tilaan
- Osta saastemaski. Oikeasti (t. joku joka muistaa asian aina vasta kun saasteet peittävät jo näkökentän)
- Matka kestää kaikkialle vähintään tunnin, ei väliä kuinka lähellä luulisit kohteen olevan
- Kun kiinalainen luokittelee jonkun ruoan tuliseksi, kannattaa uskoa
- Älä luule Kiinan muurille menon olevan pieni rento kävelyretki
- Ota lämpimällä säällä AINA vesipullo mukaan
- Jos aurinko paistaa, on kuuma. Älä aina kanna sitä takkia mukana vain koska on jo lokakuu
- Tingi!
- Jos menet au pairina yöpöttelemään baariin, on hyvin mahdollista, että tullessasi kotiin ovat ovet lukossa ja joudut nukkumaan kuistilla (tosi tarina kaverilta)
- Opettele hyvissä ajoin sanomaan "bu yao" (=en halua), "bu zhidao" (=en tiedä) ja "ting bu dong" (=en ymmärrä). Näin vältyt mahdollisesti tyrkyttäjiltä ja keskusteluilta, joita et jaksa käydä. Huom. painosanalla mahdollisesti
- Älä oleta autojen väistävän sinua - koskaan. Ei väliä kellä on mikä liikennevalo tai kellä etukulkuoikeus
- Ruuhkaa on aina, oli kello 14:00 tai 02:00
- Kiinalaisten ajankäsitys on erittäin häälyvä
- Kanna aina paperia mukana vessaa varten, sillä julkisissa vessoissa harvoin on paperia
- Älä pelkää virheitä, uskalla heittäytyä ja antautua elämän vietäväksi, älä tyydy olemaan hiljaa ja sivusta seuraaja, anna mennä täysillä!
- "You're poop stain in Yoda's rotten underwear" on loistava dissi

Ja varmaan paras lausahdus, jonka olen koskaan kuullut:

"You have like.... Fat honey legs" - Peter 2015

Sadan päivän aikana olen ollut vankina ja vapaana - vapauskuvan pitäisi kyllä olla
Pekingin kadulta, mutta suomalaiselle oli meren kohtaaminen varsin symbolista.

Sata päivää Suomessa ei koskaan ois voinut olla näin tapahtumarikkaita ja unohtumattomia, joten en voi kiittää menneisyyden itseäni tarpeeksi siitä, että päätin lähteä tälle rankalle, mutta erittäin palkitsevalle reissulle. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että 1/3 on jo koettu - vaikka ei se seikkailu tähän yhdeksään kuukauteen päätykään. Tästähän se todellinen seikkailu vasta alkaa. Ensi vuodeksi pitäisi saada jonkinlainen suunnitelma ja vaikka Suomen menoa välillä tuleekin ikävöityä, kyllä mun sydän taitaa sykkiä maailmalle päin. Suurempi ongelma onkin sitten se, että minne. Kiinalaisen poikaystävän omistaminen (onko omistaminen väärä sanavalinta...??) ei todellakaan helpota asiaa, varsinkin kun hän on jumissa töissä vielä jokusen vuosia, eikä voi jättää Peking - Pohjois-Kiina -akselia. Itse en panisi pahitteeksi jäädä Pekingiin, mutta koulut - varsinkaan ulkomaalaisille - eivät ansaitse yhtään kehua. Saa nähdä mistä sitä itsensä löytää. Pekingistä on tullut toinen kotikaupunki, enkä olisi valmis vielä lähtemään. Kodiksi on muutenkin asetuttu sellaisen tavaramäärän kanssa, että ihan helposti en täältä pois pääsisikään.

Sadan päivän aikana olen tuntenut varmaan kaikki mahdolliset tunteet ilosta suruun, liikuttumisesta inhoon, rakkaudesta vihaan ja onnellisuudesta epätoivoon. Olen tuijottanut ikkunasta ulos toivoen, että pääsisin tutustumaan kaupunkiin tietäen, että en pääse itsenäisesti ulos kuin kerran viikossa ja silloinkin vain kielitunnille mentäessä ja olen eksynyt lukuisia kertoja ajatellen aina, että tämä on mahtavaa.

   Vaikka ensimmäisinä kahtena kuukautena koinkin paljon kaikkea kivaa, jälkikäteen ajatellen huomaan kuinka pimeiltä nuo kuukauden tuntuvat verrattuna elämääni uudessa kodissa. Tietysti arkea on vaikea verrata, koska ensimmäisessä perheessä olin kesälomalla, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että Timothy oli koko ajan kotona, kun taas tässä perheessä Alina ja Peter käyvät koulussa, mikä tuo minulla liudan enemmän vapaa-aikaa. Enkä voi tuomita ensimmäistä perhettä vain siksi, että he asuivat niin kaukana kaikesta, ettei mulla ollut mahdollisuuksia minkään tekemiseen.
   Selvisin vain sen tiedon avulla, että tiesin olevani siellä vain kaksi kuukautta (ja tietysti Timpan ihanuuden avulla!!), joten mikäli joku kanssa-au pair riutuu jossain onnettomana, suosittelen todellakin vaihtamaan perhettä. Itselläni kokemus olisi todella erilainen, mikäli olisin majaillut ensimmäisessä perheessä koko vuoden, enkä voisi muistella Kiinaa yhtä lämmöllä. Vaikka au pair onkin apurina perheessä ja elää sen perheen tavalla, pitää muistaa, että se on kuitenkin OMA elämä ja OMA välivuosi (/mikä lieneekään), eikä kenenkään pitäisi tyytyä liian vähään. Siksi lisäys viisauksien listaan:

- Älä tee kompromisseja oman onnellisuuden kustannuksella, äläkä tyydy liian vähään.

Kun näin viisas olen nykyään, voin myös kertoa, että onnellisuus on oikeasti kiinni omista valinnoista. Lähdetkö näkemään kavereita, vaikka ei sillä hetkellä ehkä tuntuisi siltä, ostatko kirjoja, värikyniä, kynsilakkoja (oikeasti kun sain lakata kynnet ensimmäistä kertaa melkein kuukauden paikkeilla, tuntui kuin olisin saanut sangollisen uutta energiaa) ja muita asioita, joilla voit ilmaista itseäsi, vai tyydytkö valittamaan tarvikkeiden puutteesta? Jaksatko katsoa joka päivä ulos ikkunasta ja ajatella kuinka etuoikeutettu olet siinä seisoessasi? Osaatko arvostaa pieniä asioita, kuten metrolla kulkemista tai kun huomaat ymmärtäväsi sanoja ihmisten keskusteluista? Voit valita, haluatko nähdä eksymisen tapana nähdä uusia paikkoja vai ärsyttävänä hidasteena. Ovatko ihmiset kiireisiä vai päämäärätietoisia? Ovatko satunnaiset roskat kadulla mieleenpainuvampia kuin kaikki hienoudet? Haluatko muistaa saastepäivät vai sinisen taivaan?

Nään auringonlaskevan aina saman maiseman taakse, mutta silti se jaksaa
kiinnostaa päivästä toiseen ja tallentuu usein kännykän muistiinkin.

KÄÄK! Au pair -kiloja!?!?

Mitä? Minäkö? Mutta.. Mutta...

Pitkään yritin sulkea silmäni totuudelta, mutta kun ruokakaupassa tuli vastaan vaaka (ei siis hedelmävaaka, vaan ihan ihmisille tarkoitettu :D), en voinut pitää itseäni pimeydessä, vaan oli konkreettinen vastaus vihdoin saatava. Voin uskotella itselleni, että vaatteet tuovat lisäpainoa ja vaaka näyttää hieman enemmän, mutta ehkä vihdoin vain myönnän totuuden: ensimmäistä kertaa elämässäni olen oikeasti lihonnut. Joku voisi luulla, että vaa'an nuoli pongahti aivan älyttömästi ylöspäin, mutta itselleni parikin kiloa on ennenkuulumatonta ja varsinkin kun pystyn näkemään eron entiseen, olen todella järkyttynyt.

Usein varsinkin vaihtariblogeissa puhutaan vaihtarikiloista, mutta en koskaan ajatellut itseni tipahtavan tähän kuiluun. Ajattelin ihmisten vain tyytyvän helppoon elämään toisessa maassa ja jättää urheilu prioriteettilistan pohjalle, mutta nyt ymmärrän. Ymmärrän, että ei olekaan ihan helppoa säilyttää liikuntarutiineja samanlaisina kuin Suomessa, kun kaikki muu on niin erilaista. Ja kerrottakoon, että olen itse harrastanut urheilua neljävuotiaasta asti, joten ei, en ole elämäntapasohvaperuna.

Ai oli pienempiäkin pizzoja valintana....???

Tässä jonkinlainen selityslista lisäkilojeni syistä viimeisen kolmen kuukauden aikana:

1. Saasteet - Ei sitä niin vain lähdetä lenkille kun ulkona näyttää kamalammalta kuin Suomessa silloin kun on todella paljon sumua. Ja tämä sumu haisee. Ja tuntuu. Ulkona nopea käyminenkin tuntuu silmissä ja kurkussa, joten en todellakaan halua ottaa yhtään juoksuaskelta. Huonoina saastepäivinä hengittäminen vastaakin X määrää tupakkojen (vai oliko jopa askien) polttamista, joten lenkkeily on varsin itsetuhoista toimintaa.
(Asun toki puiston vieressä ja ei täällä joka päivä olla saastepilven sisällä, mutta...)

2. Ei harrastusmahdollisuuksia - Missä on tutut tanssitunnit, turvalliset kuntosalit ja googlettamalla löytyvät uudet harrastukset..? Täällä kuntosalikulttuuri ei ole Suomen tasolla ja vaikka kuntosaleja löytyykin, pitää niihin aina ostaa kerralla vuoden jäsenyys ja hinnat poukkoilevat pilvissä. Huono puoli hyvällä alueella asumisessa on hintatason korkeus. Joissain taloyhtiöissä on kuntosalit, mutta nekin saattavat maksaa jopa talon asukkaille, eikä meidän alueella ole edes tätä palvelua.

3. Ajan puute - Totuushan on, että kansainvälisessä Pekingissä kyllä löytyisi vaikka mitä harrastuksia englanniksikin ohjattuna, mikäli raha ja ympäri kaupunkia liikkuminen eivät ole ongelmia, mutta mistä löytää aika? Itselläni vain päivät ovat vapaita, eikä silloin kuntosalien ulkopuolella varmaan ole kamalasti valinnanvaraa (ja huomatkaa sanamuotoni, sillä en ole asiaa oikeasti edes tutkinut enimmäkseen syynä:)

4. Energian puute - Työt loppuvat 21, jonka jälkeen muusta kuin lepäämisestä ei ole tietoakaan. Päivisinkin on pakko vetää päiväunia tai silmät popsahtavat päästä ulos. Olen täällä oppinut kropastani uuden asian: nimittäin kun olen kuolemanväsynyt monta päivää putkeen alkaa vasempaa silmääni koskea. Kuinka mielenkiintoista.

5. Pakko syödä sitä, mitä annetaan - Aamupalalla voi olla nutellaleipiä tai outoja kiinalaisia ruokia. Minä syön kaiken, koska on pakko. Nykyisessä perheessäni "ikävä kyllä" aamupala yleensä on sitä nutellaa, mikä ehkä miellyttää suuta, mutta ei kehoa. Myös lounaalla ja päivällisellä on syötävä sitä, mitä pöytään laitetaan. En ole täällä mikään kunniavieras, joka alkaa esitellä omia toiveitaan esimerkiksi salaateista, kalan lisäämisestä ruokalistaan tai rasvojen käytön vähentämisestä. Onneksi väli- ja iltapalat ovat hedelmiä.

6. Lohturuoka - Varsinkin ensimmäisinä kahtena kuukautena kun asuin eristyksessä koko maailmasta ja tein töitä 7 päivää viikossa, tuli suklaata ja muita herkkuja popsittua kahdella kädellä.

7. Suomalaiset herkut - Kun perhe lähettää paketin ja vesikielellä olen uneksinut salmiakista ja Fazerista, enhän voi jättää niitä lojumaan huoneen perukoille. Sehän olisi kamalaa luonnonvarojen tuhlaamista! Muutenkin, salmiakki pelastaa vaikeimmankin päivän... Ja helpoimman. Ja kaiken.

8. Ulkona syöminen - Viimeiset kolme viikkoa tuli syötyä ulkona 1-2x päivässä ja aina juuri sitä ruokaa mitä minä halusin. Tulihan siinä parit pizzat vedettyä, mutta kiitos luoja rakkaudestani sushia kohtaan, joten ei ihan vaan epäterveellisiä ruokia syöty.

9. Nettiblokkaukset - Itse hurahdin Blogilatesiin ja treenasin melkein vuoden päivät 6x viikossa kotona youtuben kautta, mutta kuten kaikki tietävät, ei Kiinassa asiat ole aina ihan yksinkertaisia. Vaikka pääsisikin sisään länsimaiden mielenkiintoiseen nettimaailmaan, voi youtuben videoiden latautuminen olla erittäin hidasta ja lähes mahdotonta.
(Pakko myöntää, etten ole edes uudessa kodissa vielä yrittänyt toimivuutta.. hups)

MUTTA nyt on tulossa muutos. Ihan, ihan oikeasti. Ihan aikuisten oikeasti. Treenivaatteita on ostettu ja mieli on viritetty taisteluasemiin tuijotettua vanhoja treenikehitys-kuvia kännykästä (miksi aina jälkikäteen huomaa kuinka timmissä kunnossa oli, mutta ajan ollessa käsillä ei osaa arvostaa kuntoaan!?). Ajattelin tehdä villin kokeilun ja alkaa heräämään tuntia aiemmin, eli 05:30. Treenaan, käyn suihkussa, menen aamupalalle ja sitten koisimaan.
   Olen loistava tekemään pienistä asioista suuria ongelmia ja treenaamistanihan kamalasti rajoittavat suihkuun meneminen, syöminen ja päiväunet. Jos treenaisin päivällä, joutuisin mennä suihkuun ennen töitä (= märät hiukset, en omista hiustenkuivaajaa) tai mennä töihin hikisenä. Töiden jälkeistä aikaa en todellakaan ala uhraamaan treenaamiselle, joten mikäli en halua kohdata päivätreeni + suihku -ongelmaa, on ainut vaihtoehto ennen aamupalaa. En tiedä kuupahdanko syömättömyyden takia, mutta ainakin aion yrittää, koska muuten palaan Suomeen näyttäen enemmän dumplingilta kuin ihmiseltä.

Miten muut ihmiset pysyy ihmisen mitoissa vaihdossa/au pairina/tms? Jos jollain on vinkkejä, otan mielellään vastaan!

Ja kyllä, suurin osa selityslistani kohdista on ylivedettävissä kunhan teen asennemuutoksen.

Osaan mä oikeasti syödä terveellisestikin.