Lapsuuden unohdetut asiat

Lasten kanssa työskennellessä on kohdannut monia asioita, jotka saavat huudahtamaan mielessä "ai niin!" kun ilmeisesti jo yhdeksäntoistavuotiaana olen liian tylsästi aikuistunut ja unohtanut kaikki lapsuuden hienoudet. Tai hienoudet ja hienoudet, mutta kirjoittamattomat säännöt, tavat ja kaavat, joita noudattamatta ei pärjännyt. En tiedä milloin ainakaan musta yhtäkkiä tuli aikuinen (lue: "aikuinen"), mutta ehkä tässä voidaan yhdessä virkistää muistia ja kaivaa sisäinen lapsemme uudestaan esiin. Eläköön lapsuus!

• Matkiminen
  Hahah meinasin alkaa nauramaan kun ensimmäisen kerran todistin matkimista Alinan ja Peterin välillä. Miten voi unohtaa jonkun noin mahtavan ja ärsyttävän asian kokonaan? Ja miksi aikuiset lopettavat matkimisen? Otetaanpa uusi lähestymistapa jos vaikka pomo ärsyttää tai joku tulee haastamaan riitaa baarissa: matki hänen puhettaan. Loistava lisä on matkia toista ja muuttaa ääni kimeäksi kun keskustelu käy kiivaammaksi. Tai ehkä voit itse haastaa riitaa alkamalla vain matkia toista. A: "Lopeta mun matkiminen" B: "Lopeta mun matkiminen".
• Kanteleminen
  Loistava tapa saada toinen näyttämään pahalta ja itse nostaa omia pisteitään. "Äiti, toi käyttää tietokonetta", "isä, toi söi karkkia". Kantelu toimii myös hyvänä kiristystapana ja auttaa mahdollisesti voittamaan riidan.
• Jinx! (suom. jaffa/smurffi!)
  Kun sanotaan sama sana yhteen ääneen ja sitten ensimmäisenä taikasanan huutanut aiheuttaa sen, että toinen joutuu olla hiljaa kunnes joku sanoo hänen nimensä. Ihan uskomatonta, että lapset oikeasti leikkii tätä leikkiä. Joskus Alina tai Peter katsoo toista ärtyneenä, mutta ei kyllä puhu ennen kuin on kuullut nimensä. Itse tylsästi totean vain aina, etten ole mukana jinxissä hah.

• Suutelu ällöä
  Muistatteko kun piti sulkea silmät tai kääntyi katsomaan pois kun leffassa tms suudeltiin? Voi että kun mä olin niin totaalisen unohtanut tän. Meillä varsinkin mua varoitetaan aina katsomaan pois jos vaikka musiikkivideossa on tapahtumassa jotain "super duper ällöä". Ihan suloista, että musta pidetään noin kovasti huolta.
• Laastari parantaa kaiken
  Kolautitko polven, tuliko miekkaillessa sormille isku tai saitko palovamman lattialla liukuessa? Kannattaa laittaa laastari, se auttaa! Ihan pienillä lapsilla puhaltaminen on myös varsinainen taikateko, se poistaa kivun aina.
• Leffoja voi katsoa uudestaan todella nopeasti
  Joudun aina elokuvaa valitessa pitää huolen, että ei katsota leffaa, joka juuri on katsottu. Kerran Peter ehdotti elokuvaa, joka me oltiin katsottu edellisellä viikolla. "Eeehkä joku muu?" Muistan, että itsekin lapsena olin aina katsomassa suosikkeja uudestaan ja uudestaan. Nykyään tarvitsee monen vuoden tauon, että mielenkiinto pysyy yllä koko elokuvan ajan.
• Elokuvaa katsellessa kysytään kysymyksiä, eikä odoteta, että vastaus selviääTässä joudun oikeasti harjoitella kärsivällisyyttä kun varsinkin Harry Potterit menee yli lasten ymmärryksen ja joudun vääntää rautalangasta kaiken ja selittämään asioita, jotka kyllä selitettäisiin elokuvan kuluessa, mutta kun vastaus on saatavan nyt heti. Myös todella epäolennaiset asiat kiinnostavat, kuten mikä on Harryn isän keskimmäinen nimi. Peter on muuten aivan varma, että se on Henry.

• Surkeat vitsit
  A: "Haluatko kuulla maailman lyhyimmän vitsin?" B: "Joo" A: "Se oli se". Varsinkin Alinan ja Peterin yksi kaveri on huonojen vitsien mestari. Tai huonous on tietysti kuulian korvissa, lapset ainakin nauraa räkättävät minkä millaisille knock knock -vitseille esimerkiksi. Itse joudun vääntää tekonaurua ja miettiä kuumeisesti, mikä vitsissä oli se vitsi.
• Syömiensä juttujen laskeminen
  Peter otti mukaan ruokapöytään vihon ja tukkimiehenkirjanpidolla laski kuinka monta dumplingia söi. Mä ja ayi naureskeltiin. Sitten tuli mieleeni ala-asteen pinaattiletun syöntikilpailut. Oma ennätys on 34, muistan vieläkin.
• Logiikka "hieman" alkeellisemmalla tasolla
  Alinalta putosi magneettikorvis olohuoneen lattialle ja kun suuretsinnät alkoivat, koluttiin myös olohuoneen aivan toinen kulma, jonne se ei mitenkään olisi voinut joutua (todella iso olohuone). Myös kerran etsin Peterin kanssa jotain lelua ja hän otti johtolankoja mitä oudommista asioista, jotka eivät mitenkään liittyneet kyseiseen leluun. Mutta hän oli varma, että niitä seuraamalla päädymme lelun luo. No emme päätyneet, mutta ehkä syy oli huono johtolankojen analysointi ;)
• Kaikki asiat mustavalkoisia
  Aina kun piirretään jotain tai katsotaan elokuvaa, on hahmon pakko olla hyvä tai paha. Lastenelokuvien kohdalla tämä jako usein onnistuukin mutta mitä vastata kun kysytään Harry Potterin hahmoista, ovatko he hyviä ja pahoja. Onko esim. Kalkaros hyvä vai paha? Entä Malfoy? Yritän selittää, että kaikki voivat tehdä hyviä ja pahoja tekoja ja oikeastihan kaikki yleensä riippuu näkökulmasta. "Mut onks se siis oikeesti paha kuitenkin?"

10 merkkiä kiinalaistumisestani

1. Kesällä kannan viuhkaa kaikkialle - se on aivan loistava tapa viilentää itseään kuumuudelta ja olin aivan pulassa, mikäli unohdin viuhkan kotiin.
2. Julkisissa vessoissa, jos on mahdollisuus valita, valitsen kiinalaisen lattiaversion vessanpöntön sijasta. Oikeastikin teen näin. Alkujärkytyksen jälkeen tajusin, että lattiavessat (siis kunnolliset sellaiset, ei mitkään reikä maassa) ovat paljon hygieenisempiä.
3. Tuijotan valkoisia ihmisiä, varsinkin blondeja pitkään. Olen oppinut spottamaan ulkomaalaiset, vaikka heillä olisikin tummat hiukset, jo kaukaa. "外国人!" (pin. waiguo ren = ulkomaalainen) on pakko ilmoittaa aina näin käydessä.
4. WeChat-kontaktit ovat kasvaneet kahdesta henkilöstä monen sivun pituiseksi.
5. Kerran kesällä harkitsin käyttäväni sateenvarjoa suojaamaan auringolta. Mikä hetkellinen aivovamma. Ei sateenvarjoa voi pitää auringolla, eihän? Vai vaiko..?
6. Vaatekaupassa ollessani, oli yksissä housuissa hintalapussa hinta vain euroina, joten kaivoin eri kappaleen nähdäkseni hinnan yuaneina. Guilty as charged. Aluksi tuskailin yuaneiden kanssa, enkä uskonut koskaan voivani oppia näppituntumalla tunnistamaan kuinka paljon jokin maksaa. Edelleen käytän kyllä valuuttamuunninta suuremmissa summissa, mutta en koskaan enää perusostoksissa. Housut ehkä maksoivat 20€, mutta se ei auta kertomaan niiden hintaa suhteessa kaikkeen muuhun mitä ostan täällä yuaneilla.
7. En enää edes noteeraa riisiä osana ruokaa. Riisiä on melkein joka päivä piste. Jos ei ole, olen hämmästynyt. Suomessa lisukkeena voi olla kaikkea pastasta erilaisiin perunoiden muotoihin, riisiin ja salaattiin, mutta kiinassa se on aina riisi tai joskus nuudeli. Ei poikkeuksia. Perunaa ei syödä ollenkaan.
8. Olen täysin tottunut käyttämään VPN:ää aina kun haluan päästä länkkärinettiin - ja myös siihen, ettei se aina toimi, enkä siis pääse esimerkiksi instagramiin yli viikkoon. Helppo nettiin pääsy tuntuu kaukaiselta unelmalta. En voisi kuvitella avaavani vaikka youtubea ilman väliaskelta mennä VPN-appiin ja painaa yhdistä-nappia.
9. En enää kirjoita kiinaa pinyineillä, vaan kiinan merkeillä (mikäli taitoni riittävät tähän, tietysti). Muuten muistiinpanoa on vaikea ymmärtää ja se näyttää muutenkin väärältä. Olin kirjoittanut muistiin tulevaisuuden blogipostausta varten mm. "ge". Ge? Ge? Se on niin häilyvä ja irrallinen. Mitä se muka tarkoittaa? Aa, "个"!
10. Joskus ihmettelen, miksi minua tuijotetaan. Sitten muistan, että olen blondi ja eurooppalainen. Oikeasti, välillä kuvittelen olevani samanlainen kuin kaikki muut ympärillä ja on oikeastaan aika masentavaa palata maanpinnalle ja tajuta, etten koskaan tule oikeasti sopeutumaan joukkoon, vaikka asuisin tällä 50 vuotta.

Ja niin saapui talvi

Kiinassa ei edes virallisesti juhlita joulua, mutta jokainen kauppa, ravintola ja kahvila on koristeltu jouluisesti ja taustalla soi joulumusiikki. Saatiin jopa lunta maahan pari viikkoa sitten ja kylmimmillään oli -9 astetta. Kuulemma lunta ei ole ollut näin paljoa moniin, moniin vuosiin. Useat kavereistani ovat aivan kikseissä lumesta, mutta itse tuijotin vain ikkunasta ulos, katsoin valkoisten hiutaleiden lentelyä ja ajattelin, että enpä päässyt vieläkään talvea karkuun. Onneksi nyt päästiin kiinni normaaliin Pekingin talveen, eli asteet nollissa ja sen paremmalla puolella, eikä lumestakaan ole muistona kuin vain satunnaisia pieniä, jo saasteista harmaantuneita kasoja. Itse en kyllä pistäisi pahitteeksi, etten enää kokisi talvea ollenkaan, no, ikinä. Kun kylmä tuuli puskee vasten kasvoja mietin, miksen lähtenyt etelämpään au pairiksi. Toisaalta, onhan sitä koko loppu elämä aikaa muuttaa vaikka päiväntasaajalle ja talvi ei ole onneksi Pekingissä liian pitkä, eikä liian kylmä. Suomalaisuutenikin tulee esiin näin talvisaikaan, sillä vaikka vilukissa olenkin, kävelen helposti nahkatakki auki ilman pipoa tai lapasia ja kiinalaiset hytisevät vieressä päällään kaikki mahdollinen lämpöä tuova asuste ja todella lämmin takkia haha. Ei nolla astetta joulukuussa ole yhtään paha verrattuna Suomen talveen - joulu- ja tammikuu kun ovat kylmimmät Pekingissä, mutta koskaan ei mennä alle -10 asteen, nytkin ulkona on ainakin +7 astetta ja aurinko paistaa.

Luin jostain vaihtariblogista, että heille oli valmennuksessa sanottu, että loka-marras-joulukuut ovat niitä vaikeimpia ja allekirjoitan itse tämän isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ensinnäkin kun ulkomailla on ollut jo monta kuukautta, ei uutuudenviehätys enää ole samanlaista ja kun monissa paikoissa näihin aikoihin iskee vielä se kylmyys ja pimeys, on auringossa "lomailu" kaukana takana. Itse en ainakaan ole koskaan Venäjän matkaa lukuun ottamatta ollut matkalla talvessa. On jotenkin outoa olla talvella muualla kuin Suomessa ja niin, että täälläkin on talvi. Että en oikeasti oo millään lomamatkalla, vaan asun täällä.
   Tämän ulkoisen harmauden lisäksi kaikki neljä parasta kaveriani täällä ovat lopettaneet aupparoinnit Pekingissä, mikä aiheuttaa pienoisen harmauden myös mieleeni. Onneksi Dave tuli vihdoin Pekingiin piristämään elämääni ja saatiin jopa laitettua joulukuusi pystyyn hänen kotiinsa. Minun joulurakkauteni oli nimittäin kiirinyt Daven äidille asti, joka oli päättänyt lahjoittaa pojalleen näin (feikki) joulukuusen joulumieltä tuomaan tälle joulupukin kotimaasta kotoisin olevalle tytölle (Daven äiti on muuten käynyt Suomessa joskus 80-luvulla!). Joulukuun lopulla saapu oma perhekin ja vaikka kiina-säätöjen takia ei pystykään näkemään kuin parina päivänä, tuo sekin lohtua.

Talvi: vohveleita ja kahvia, mustia vaatteita, lunta maassa (no, kaksi päivää) ja shoppailua.

Tajusin vasta viime viikolla oikeasti, että olen ollut täällä jo viisi kuukautta. Tammikuussa tulee jo kuusi kuukautta täyteen. Kuusi kuukautta, eli 2/3 ajastani täällä ja kepeästi pisin aika, jonka olen viettänyt poissa kotoa. Kun kodista nyt tuli puhe, pitää varmaan alkaa sitä käsitteenä analysoimaan. Tuntuu nimittäin, että olen kotona täällä Kiinassa ja tuntuu, että mun kodin kuuluukin olla jossain täällä Aasian vilinässä vielä monta vuotta. Helsinki ja Suomi ei tunnu paikoilta, joissa nään itseni elämässä vielä ainakaan vähään aikaan. Ärsyttää oikeastaan oikein, että Suomessa koulutus, terveydenhuolto ja moni muu asia on niin hyviä, koska ne saavat haluamaan muuttaa takaisin sitten joskus hamassa  tulevaisuudessa kun on perheellinen, enkä muuten haluaisi asua siellä. Eikä tää johdu siitä, että Suomi olisi jotenkin huono paikka edellä mainittuja asioita lukuun ottamatta, mutta mun sydän nyt vaan sattuu sykkimään maailmalle. Tuntuu, että pelkästä arjestakin saa niin paljon enemmän irti muualla ja mä vaan tykkään käyttää englantia ja muita kieliä jokapäiväisessä elämässä, vaikka suomen kieltä rakastakin sydämen pohjasta.

   En muistele mun elämää Suomessa huonolla, mutta maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, etten voi vaan kuvitella itseäni palaamaan siihen samaan kaupunkiin, jossa olen aina asunut vielä pariin vuoteen ainakaan. Suomi on ja pysyy, se on ollut mun koti kuukautta vaille tasan 19 vuotta ja siellä on lukuisia mulle tärkeitä ihmisiä, asioita ja paikkoja, joita on totta kai ikävä. Mutta tosiasia on se, että Suomi on ja pysyy. Sinne voi mennä milloin haluaa. Suomessa mulla olisi tietysti kotikenttäetu, tietäisin miten toimitaan ja muutenkin kaikesta kaiken (no melkein ainakin) ja puhuisin paikallista kieltä aivan loistavasti, mutta mä haluan enemmän kuin mitä Suomessa on mulle tarjolla. Suomi tulee ikuisesti olemaan paikka, jossa kasvoin ja mun "kotipesä". Sinne voi aina palata lataamaan akkuja ja olemaan fiksu. Välillä kun ulkomailla eläessä tuntuu todella typerältä kun ei vaan osaa ja tiedä kaikkia juttuja.

Ja kun nyt tuohon koti-käsitteeseen päätin takertua niin takerrutaanpas nyt sitten myös 2/3-käsitteeseenkin. Sain nimittäin kuulla toimistolta, että viisumiani ei välttämättä jatketa sitä tarvittavaa neljää kuukautta, vaan ehkä kaksi tai kolme - tai ehkä yksi. Saa nähdä miten käy, vastauksia pitäisi tulla n. 15. päivän tienoilla. Salaa toivon, että jatkoa ei tulisi neljää kuukautta. Jos nyt edes vain yksi kuukausi alkuperäisestä suunnitelmasta karsiutuisi, olisin iloinen (olen kamala, mutta kaipaan vain vapautta!), vaikka se toisikin mukanaan ehkä muita ongelmia, mutta en niistä jaksa murehtia, koska kunhan saan kulkea vapaana, on kaikki hyvin. Perhettä tulisi tietenkin todella ikävä ja olisi kurjaa jättää heidät etuajassa, mutta aina voi pitää yhteyttä ja käydä moikkailemassa. Host mom myös sanoi, että voin lopettaa helmi-maaliskuussa jo, vaikka viisumi jatkuisi huhtikuulle, koska tietää, että haluan matkustella. No tietysti matkakumppani vapautuu vasta huhtikuussa, joten joudun turistiviisumin hommata joka tapauksessa ja mahdollisesti poukkoilla ilman parempaa suunnitelmaa Kiinassa kunnes hän saapuu tai mennä majailemaan johonkin lähimaahan. Onneksi poikaystävä pystyisi lähteä mukaan ainakin joksikin aikaa, mutta jos täällä pitäisi odotella lukuisia kuukausia, mikäli viisumi päättyy jo tammi-helmikuussa, tulee lievästi sanottuna rahapulmia. Suomeen palaaminen olisi lentoja sinne ja takaisin lukuun ottamatta aika ilmaista, mutta myös hieman typerä kiertolenkki. Saa nähdä mitä käy, elämä se osaa aina yllättää kun sitä vähiten odottaa. Itselläni ei koskaan käynyt mielessäkään, ettei 9kk au pairina toteutuisi viisumin takia. Tänä vuonna Kiina on todella tiukkapipoinen länkkäreiden viisumeiden kanssa, yksi amerikkalainen joutui hakea viisumia kolme kertaa ennen kuin meni läpi ja maksaa jokaisesta tuplahinnan verrattuna siihen, mitä itse maksoin.

   Onneksi en ostanut lentoja takaisin Suomeen hyvissä ajoin (no varmaan koska en ollut menossa Suomeen töiden loputtua, mutta kuitenkin), kuten toimisto suositteli, koska mikäli viisumi loppuisi etuajassa, olisin menettänyt monta sataa euroa. He olisivat kyllä voineet kertoa tämän olevan mahdollista, koska mistä joku viaton ulkkis voi arvata, että joku maa ei halua häntä pitää maailman tappiin asti?

Alemmassa kuvassa esitellään viime viikon järkyttäviä saasteita, joita kauhisteltiin ympäri maailmaa. Tuollainen pimeys oli ihan aamusta asti ja tuntui kuin jostain voisi juosta zombie millä hetkellä hyvänsä. Ilmassa leijui koko ajan palaneen käry ja ulos ei halunnut lähteä millään. Talvisin saasteet pahenevat Pekingissä, koska taloja lämmitetään. Ja voitko kuvitella kuinka monta asuntoa on Pekingissä ja lähialueilla? Tuulisella säällä saasteet kyllä katoavat teille tietämättömille (Koreaan, Japniin ja jopa USAan..?) - ylempi kuva on otettu vain kaksi päivää alemman jälkeen.

Löpinää tulevaisuuden opiskeluista

 

Niin lähdin minäkin maailmalle löytämään sitä omaa juttua ja itseäni. Toisaalta tuntuu, että moni asia onkin selventynyt, mutta toisaalta tuntuu, että olen entistä enemmänkin hukassa. Enkä vieläkään osaa sanoa olenko murehtija-tyyppiä vai onko mulla hällä väliä –asenne. Samaan aikaan mun koko elämän kaikki asiat saavat listojen ja taulukoiden muodot, mutta mun huone näyttää kuin Tylypahkan viimeinen taistelu olisi käyty siellä. Voin hypätä ihan mihin tahansa bussiin tai metroon monimiljoonakaupungissa, mutta hermoilen, koska en tiedä, tulenko viettämään (KUUKAUDEN PÄÄSTÄ olevan!!!) joulun Pekingissä vai Guangzhoussa. Lukion valitsin varsin löysin perustein, mutta tulevasta koulustani olen murehtinut melkein vuoden päivät on-offisti ja stressi on vaan kasvanut viime aikoina, vaikka hakemusten jättämiseen onkin puoli vuotta.

 

Yliopistojen/AMK:n kanssa olen ollut enemmän hukassa kuin kertaakaan Pekingissä. Tämä kamala tietämättömyys alkoi jo Suomessa ja paheni entisestään kun luulin vihdoin rajanneeni valintani kahteen ja sitten lattia vedettiinkin alta pois; kumpikaan ei vaan yhtään tuntunut omalta paikalta opintomessuilla käynnin jälkeen. Ulkomailla opiskelua olin aina vähän karttanut, koska se tuntui niin isolta hypyltä tuntemattomaan, mutta lopulta kävi aika selväksi, että se oli ainut valinta – Suomessa kun ei vaan tuntuvan olevan mitään mulle sopivaa koulua.
   Olen kirjaimellisesti tutkinut kaikkien kehittyneiden valtioiden koulutarjonnan ja lukukausimaksujen suuruudet, ne kun on yleensä se syy, että maa karsiutuu pois. Epävirallisen virallisesti olin päättänyt, että aion hakea Amsterdamiin, mutta kuinkas kävikään, sydän löysi vastaparinsa Kiinasta. No tietysti kaukosuhteet on olemassa ja teknologia on tehnyt yhteyden pitämisen varsin helpoksi, mutta juttuhan on se, että me ollaan jo nyt kaukosuhteessa, vaikkakin saman maan sisällä, ja se ei ole yhtään kivaa. No ei ole, ei ole. Jos välimatka olisi Eurooppa-Aasia, tuntuisi, että välimatka olisi virallisesti  pitkä. Kiina-muu Aasia –välillä elellessä voi huijata itseään uskomaan, ettei olisi niin kaukana.
   Unelmatilanne olisi, että Pekingistä löytyisi opiskelupaikka, mutta haluni turismialalle ja kykemättömyys opiskella kiinaksi ovat varsin suuria esteitä. Hetken ehdittiin jo iloita kun löytyi hyvältä vaikuttava kansainvälinen koulu, jossa oli Tourism Management –tutkinto, mutta yllätys pyllätys, tarjolla on vain Masters-tason vaihtoehtoja. Maassa lojuvaa lunta tuijottaessani olen salaa hieman iloinen, että pääsen luultavasti etelämpään. Okei, okei, jos vain voisin mitenkään vaikuttaa siihen, että me tavattaisiin Daven kanssa edes 1,5kk välein, muuttaisin vaikka Siperiaan (tämä ei ollut lupaus) (tekisin sen kyllä oikeastikin).
   Onnekseni Aasiaan jääminen ei ole ongelma eikä mikään (jos ei siis lasketa sitä, että perhe ja kaverit jäävät Suomeen), koska jo lukion ykkösellä tai kakkosella kirjoitin päiväkirjaan aivan irrelevantisti, että haluan opiskelemaan Tokioon. Ei mitään perusteluita, eikä mitään. Mutta silloin mä päätin niin ja itseasiassa varmaan siitä lähti mun ajatusten pyörittely, joiden lopputulema oli lähteä au pairiksi Kiinaan. Ikävä kyllä Tokion koulujen hinnat hipovat kuuta, mutta en vieläkään laittaisi yhtään pahitteeksi lähteä sinne opiskelemaan. Japani ja Tokio olisivat vielä niin mukavasti aivan Pekingin lähelläkin, mutta ilmeisesti pitää tehdä kaikki vaikeimman kautta, koska Koreastakaan ei löydy yhtään mitään hyvää koulua, enkä tiedä kuinka mielelläni muutenkaan haluaisin asua Kim Jong-Unin naapurissa.
   Harmittaa vähän, että melkein minne tahansa lähdenkin, jää kiinan kieli pois asuinkielenä ja pitää alkaa opettelemaan ainakin perussanasto vielä uudella kielellä. Taiwan ja Singapore olisivat loistavia vaihtoehtoja kiinan kielen suhteen, mutta ensimmäisen kanssa soi sama laulu kuin Korean kanssa ja Singapore, joka muuten oli aina mun unelma vaihtokohde yliopistosta/AMK:sta, on niin kallis, etten edes keksi sille mitään metaforaa ja sijaitsee muutenkin käytännössä yhtä kaukana Pekingistä kuin Helsinki. Minä typerys kun aiemmin oletin minkä tahansa Aasian maan olevan parempi vaihtoehto kuin Eurooppa ja Suomi. Sentään aikavyöhykkeet ovat läheisempiä, kunhan pysyn Aasiassa ja sanoisin melkein samoilla tunneilla elämisen helpottavan parisuhdetta todella suuresti.

Taulukkoni kouluista kattaa tällä hetkellä TOP 5, jonka koulut sijaitsevat Thaimaassa, Malesiassa, Etelä-Japanissa, Hong kongissa ja Macaussa. Kaikki ovat varsin vakavasti otettavia vaihtoehtoja ja vaikka Aasiassa viihdynkin, pelottaa vähän ajatella, että vuoden päästä asun jossain noista - yksin. Yksin omassa kodissa ja vieraassa maassa kaiken lisäksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen maksamaan vuokraa ja tekemään kaikki omat ostokset itse. Herran jestas, apua, mä muutan oikeasti pois kotoa ensi kesänä! Vaikka aikuistuminen ja itsenäistyminen onkin hyvällä tavalla jännittäviä asioita, olisi paljon levollisempi fiilis jos tietäisi, että perhe on  samassa kaupungissa, edes samassa maassa, saati maanosassa sen varalta, että tarvitsen apua. Pelottaa etten pärjääkään. Tai mitä jos koulu onkin ihan hirveä, eikä ala yhtään mua varten? Ammattiin johtavan koulun valitseminen tuntuu jotenkin niin lopulliselta, onhan se kuitenkin suuri askel sitä kohti, millaista se elämä sitten on "isona". Ja kun ei nääkään koulut kuitenkaan mitään ilmaisia ole, joten opiskelemaan meneminen on iso sijoitus. Vaikka alustavasti oonkin ehkä päätökseni tehnyt, jännittää ensi vuodet paljon, koska niin paljon on vielä tietämättömyyden verhon takana. No, eihän elämässä mitään voi koskaan varmaksi tietää, joten pitäisi nostaa esiin se hällä väliä -asenne ja napsaista chill pill. Ei ne asiat murehtimalla parane kuitenkaan.

Vaikeat asiat au pairina

Yksi välipykälä on taas ylitetty au pairina, nimittäin puoliväli. Toisaalta aika on kulunut todella nopeasti, mutta toisaalta masentaa, että edessä on vielä toinen ikuisuus. Mun masentelupostauksen jälkeen tein päätöksen, että aion jatkaa loppuun asti au pairina. Kunhan vaan selviän jouluun – ja siihen on vaan puolitoista kuukautta! – on jäljellä enää kolme kuukautta. Kyllähän sen kestäisi vaikka missä oloissa, ja mulla sentään ei oo asiat huonosti. Vaikka olenkin löytänyt oman positiivisen pilven, jolla ratsastaa, päätinpäs silti jakaa asioita, jotka au pairina saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Usein au pairuuteen liittyen puhutaan paljoin vain positiivisista asioista, kavereista, matkailusta ja kuinka se on helppo ja halpa tapa lähteä ulkomaille. Onhan au pairina olo myös sitä, joillain enemmän kuin toisilla, mutta kellään se tuskin on pelkästään sitä. Itse ainakin lähdin matkaan varsin vaaleanpunaisilla pilvillä ja sateenkaarilla koristettuun, ja siksipä ehkä tipahdinkin korkealta. Toisaalta en myöskään halua saada kaikkia tulevia au paireja tai siitä haaveilevia masentuneiksi, kuten mulla siinä pilvilinnoilla elelyn sivussa kävi. Tosiasia vaan on, että au pair, kuten elämä yleensäkin, ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ei myöskään ikuisesti niihin piikkeihin astumista.

1. (Tää on tietysti tapauskohtaista) Vaikka ”olet perheenjäsen”, et ole samalla tasolla muiden perheenjäsenien kanssa. Olet kuitenkin työntekijä JA uusin sellainen, mikäli perheellä on muitakin apureita.
Simpsoneiden yhdessä jaksossa Homer kertoi Bartille, että jokainen tarvitsee elämäänsä syntipukin. Itselläni välillä tuntui, että ensimmäinen perheeni melkeinpä maksoi tästä syntipukista. Oli kyse sitten kadonneista kertakäyttöhaarukasta tai mistä tahansa muusta, olin aina ensimmäinen, ketä syytettiin. Ja esimerkiksi haarukka-tapauksessa olin itse käyttänyt puikkoja ja host mom haarukkaa, mutta keneltä kysyttiin ensimmäisenä, ärtyneinä, minne olin unohtanut haarukan.
   Vaikka syntipukki et olisikaan, olet silti perheellä töissä ja sen on luultavasti uusi kokemus. Itselläni oli/on vaikeaa niellä ylpeys ja esim kantaa perheen take away -ruoat kun vanhemmat itse käppäilevät rennosti ilman mitään kantamuksia. Pitää muistaa, että he ovat palkanneet sinut syystä ja on sinun työtäsi auttaa. Au pairina olo tuskin on hirveä glamour-kokemus, mutta hyvä kokemus sekin. Ei ole kivaa olla "vähempiarvoinen", mutta ihan hyvä muistutus, ettei ole maailman keskipiste - ja se muistutus olisi tarpeen varsin monelle.

2. Eläminen toisen perheen säännöillä. Olet mahdollisesti juuri päässyt yli teiniangstista ja oman perheesi sääntöjen vastustamisesta, löytänyt tasapainon ja itsenäisyyden – kunnes pääsetkin elämään taas sääntöjen kanssa, vieläpä toisen perheen sääntöjen.
Yhtäkkiä olet keskellä aikatauluja, mahdollisesti kotiintuloaikoja, kavereita ei voikaan tuoda kylään, eikä itse voi kulkea miten huvittaa. Kaiken lisäksi toiseen perheen säännöt eivät aina vaikuta niin loogisilta, eikä jokseenkin aikuisena ihmisenä ole kiva menettää suurta osaa vapauksistaan. Kun olet nyt viimeistään muuttanut pois kotoa, kaipaat vapautta, mutta au pairina voit olla varma, että saat käteesi, tai mieleesi, aikataulut ja säännöt, joita noudatetaan mukisimatta.

3. Erilaiset kasvatustavat ovat asia, jotka kohtaa, mihin tahansa lähteekin Suomesta, mutta mitä kauemmas lähdet, sitä suurempi shokki ne luultavasti ovat. Esimerkiksi ruumiillinen kurittaminen on Suomessa laitonta, mutta monissa muissa maissa aivan normaalia.
Mun ensimmäisen perheen olohuoneen kaapin päällä lepäili puutikku (tai sellainen viivoittimen muotoinen), jonka esiin ottaminen oli Timothylle varoitus siitä, että kohta saattaa läpsyä. Se ainoa kerta, kun hän oikeasti sai pyllypiiskaa, oli ihan hirveää katsottavaa. Kun poika itkee täyttä kurkkua ja isä vaan vihaisena jatkaa ja itse pitää istua hiljaa vieressä. Monissa kulttuureissa, myös Kiinassa, sellainen pieni takaraivoon läpsiminen on todella yleistä myös. Suomalaiselle sellainenkin näyttää pahalta, mutta ei toisen kulttuurin tapoja voi alkaa arvostelemaan kun on vieraana.
   Nykyisessä perheessäni väkivaltaisuutta tulee vain lapsien osalta, mutta vanhempia, tai siis äitiä (isä asuu eri kaupungissa töiden takia), ei kiinnosta oikein mitenkään. Itse jos sanon ankarasti lapsille, ettei noin saa tehdä, se sattuu, ei viesti mene perille ja jos sanon, etten halua leikkiä mikäli he jatkavat tuollaista käytöstä, tulee itku silmään, koska olen ilkeä.
   Toinen asia, josta kärsin nykyisessä perheessä, ja oikeastaan ensimmäisessäkin, oli vanhempien etäisyys lapsiin. Ensimmäisen perheen äiti valitti, ettei Timothy puhu kanssani tarpeeksi ja häiritsee hänen ajamistaan, eikä ymmärtänyt, että poika tietysti halusi olla äitinsä kanssa, jota ei ollut nähnyt koko päivään. Nykyisessä perheessäni äiti hengailee kaikki päivät huoneessaan ja minä olen käytännössä ainoa, joka oikeasti viettää aikaa lasten kanssa. Perheen isä käy täällä parin kuukauden välein, mutta silloin kun on täällä, hengailee myös huoneessaan katsomassa TV-ohjelmia kännykästään. Kun hän saapui, ei edes halia tullut lapsille. Tekee oikein pahaa katsoa sitä välillä.

4. Omasta työnkuvastani suuri slaissi kuuluu läksyissä auttamiseen - varmasti monella muullakin au pairilla. Ongelma on se, että oletetaan, että pystyn ihmeisiin, että osaan itse joka ikisen tehtävän (varsinkin matikka-sanasto enkuksi juu) ja opettaa lapsille vaikka mitä. En ole opiskellut opettajaksi, tiedättekös. En osaa.
Alinalla on lukihäiriö. Mikäs siinä muuten, mutta kun Kiinassa ei tunneta kyseistä käsitettä. Miten voitaisiinkaan, kun ei lukihäiriötä voi olla kirjoitusmerkkien kanssa? Ongelmat näkyvätkin vasta englannin kanssa ja silloin ongelman uskotaan liittyvän puuttuviin englannin kielen taitoihin. Kaikki, ulkopuoliset, joille olen turhaillut asiasta, sanovat, että sitten omasta lukihäiriöstäni on hyötyä, voinhan neuvoa Alinaa toimimaan samoin kun olen itse opiskellut. Mutta kun en voi. Ensinnäkin virallisesti lukihäiriöni todettiin vasta lukiossa, enkä muutenkaan ole kokenut, että minulla koskaan olisi ollut mitään hyvää opiskelutekniikkaa lukihäiriötä päihittämään. Opiskelu on vaan ollut vaikeaa klassisilla menetelmillä. Suuri ongelma tässä on se, että Kiinassa ei tunneta mitään muita opiskelumenetelmiä kuin sitä pänttäämistä. Ei ole puhetta visuaalisesta, kinesteettisestä tai audiotiivisestä oppimisesta, eikä mistään muustakaan. Tähän ynnättynä se, että Alina ei edes yritä, on varsinainen ongelmakasa. Sanakirja saattaa olla auki oikealta sivulta (koska itse sen olen avannut), mutta tyttö valittaa, ettei sanaa ole siellä. Mutta. Kun. Se. On. Juuri. Tuossa. Sun. Silmien. Edessä. Oma kärsivällisyys on usein kovalla koetuksella.
   Lukihäiriön lisäksi, tai sen takia, Alina ei osaa matikkaa yhtään, eikä myöskään yritä. Aina ollaan pyytämässä apua joka yksittäisen kohdan jälkeen ja "I don't understand" pyörii repeatilla. Miten voin opettaa jotain, joka on itselleni itsestäänselvyys tai jotain, jota en ymmärrä itsekään? Tai miten voin opettaa jotain jollekin, joka ei edes yritä. "En osaa, en osaa, en osaa!!" - Alina, joka viikko.

Vihdoin tuli jotain uutta opiskelutapaa - opettaja oli antanut paperikirjaimet, joista sanan voi ensiksi muodostaa kirjoittamisen sijaan. On auttanut suuresti.

5. Et välttämättä ole perheen ensimmäinen au pair ja sen usein tietää luissa ja ytimissä. Itse olen perheen neljäs au pair ja edellisistä kuulee aina vaikka mitä tarinaa. Kuinka heitä ikävöidään ja kuinka kivaa heidän kanssaan oli. Pakosti tulee itselleen vähän epämukava olo.
Vertailu vanhoihin au paireihin on välttämätöntä, mikäli heitä on ollut. Joskus voit olla paras au pair, mutta saatat myös jäädä heidän varjoonsa. Itse en yritä soimata itseäni siitä, että olisin huonompi. Totta kai on lapselle vaikeaa, kun läheinen ihminen elämässä vaihtuu vuoden välein ja tietysti he haluavat muistella vanhoja "opettajiaan". Jokainen on omanlaisensa ja ei kannata stressata siitä, että lapset selvästi tykkäisivät edellisistä au paireista paljon. Meidän perheen edellinen au pair on keskusteluissa harvase päivä ja se, kuinka häntä ikävöidään. Tiedän, että tulen lasten kanssa hyvin toimeen, onko sillä niin väliä, jos he tykkäsivät kovasti viime vuoden au pairistaan? Teen parhaani, kuten hänkin teki. Jos se ei ole tarpeeksi, sitten ei ole. Sitten en ole heidän kaikkien aikojensa lempi au pair. Mutta olen ainoa au pair nyt ja aion olla niin hyvä kuin voin olla.

6. Kuten sanottu, au pairiksi lähteminen on helppo ja halpa tapa lähteä ulkomaille ja tutustumaan uuteen kulttuuriin matkailua läheisemmin. Au pairina oleminen ei kuitenkaan ole matka, eikä kannata erehtyä ajattelemaan, että se olisi.
Juttelin yksi päivä äitini kanssa, kuinka minulla on kamala matkakuume. Äiti nauroi, että minähän olen Pekingissä, miten minulla voi olla matkakuume. No helposti! Ei tämä nimittäin ole mitään matkailua. Kun on töitä, rutiini, aikataulut, pysyvä koti ja kaupungin - tai ainakin omat alueensa - oppii tuntemaan hyvin, ei ilmassa ole sitä matkailu-tunnetta. Ei voi mennä miten huvittaa, ei rentoutua milloin haluaa, eikä maisemaa vaihtaa oman mielen mukaan. Au pairina olemisen ajan on kyseinen paikka kotisi ja se ihmeen nopeasti alkaa tuntumaan siltä myös. Ei ole sitä tiettyä vapautta ja irtautumista arjesta, koska, no, tämä on se arki. Ainoastaan eri maisemissa, kuin mihin on tottunut.

7. Kukin varmasti maalaa mielessään omat kuvitelmat siitä, millainen au pair -vuodesta tulee olemaan. Usein kuvitelmat ovat suuria ja korkeat odotukset tulevia kuukausia kohtaan saattavat särkyä kun tajuaa, ettei kaikki ole sellaista yksisarvisilla ratsastamista, kuin voisi luulla.
Kavereita ei ehkä löydykään niin paljoin kuin olit odottanut tai ulkomailla asuminen ei ole sitä mitä odotit. Au pair -työt ovatkin astetta rankempia, etkä pystykään toteuttamaan kaikkia suunnitelmia. Itse luulin lähteväni käymään ainakin Shanghaissa, Xi'anissa, Hong Kongissa, Singaporessa ja ehkä  Japanissa ja Taiwanissakin, mutta ehei. Ei todellakaan. Monet au pairit matkustavat paljon, se on totta. USA:sta pääsee vaikka Hawaiille, Euroopassa voi lähteä ulkomaillekin helposti kun ei tarvitse viisumeita ja Australia on täynnä mielenkiintoisia kaupunkeja. Kiina ja sen lähiseudut ovat täynnä paikkoja, joita voisi varmaan koluta vuositolkulla, mutta aikaa ei vain ole. Aiemmin mainittu viime vuoden au pair kävi vaikka missä, mutta ainoa kysymykseni on, että miten ihmeessä. Tässä on kyse omasta selkärangastakin, voisinhan kysyä perheeltä lomia (ja aionkin joulun jälkeen lunastaa kolmen päivän lomani), mutta en halua sluibailla. En tiedä mistä entinen au pair veteli vapaapäivänsä, mutta kukaan kaveripiiristänikään ei ole lähtenyt yhtään minnekään itsenäisesti. Olenkin kiitollinen itselleni, että varasin au pair -vuoden loppuun aika matkusteluun.
   Helposti kuvitelmat liittyvät siihen, kuinka vihdoin pääsee kokeilemaan omia siipiään pois kotoa ja ulkomaille. Kavereiden löytäminen ns. tyhjästä voi olla haastavaa, minkä takia helposti muut ulkomaalaiset ja au pairit saattavat jäädä ainoiksi kontakteiksi. Paikallisiin ei ole välttämättä ihan helppoa tutustua, ainakaan syvemmin. Koulussa tapaa oman ikäisiä ihmisiä päivittäin, mutta kun on yksin suuressa kaupungissa, mistä löytää oman tyyppisiä ihmisiä? Ihmiset tulevat ja menevät kun kaikilla on omat elämänsä ja suunnitelmansa, eikä sitä aivan sinunlaista ihmistäsi, jonka kanssa teistä tulee todella läheisiä ehkä tulekaan vastaan ja ehkä se romanssi roihahdakaan jonkin eksoottisen poitsun tai tytsyn kanssa. Voi kuitenkin olla, että jo parin kuukauden päästä tuntuu, että melkein kaikki mitä taritsen elämääsi, on juuri siellä. Älä kuvittele pahinta, mutta älä myöskään oleta kaiken olevan täydellistä.
   Joskus todellisuus iskee siitä, että koti-ikävä on kamala, au pairius ei ole sinun juttusi, vihaatkin uutta kotikaupunkia ja maata, etkä haluakaan asua ulkomailla. Kaikki jutut eivät ole kaikkia varten, eikä siitä kannata itseään soimata. Jos kuitenkaan et etukäteen suunnittele seuraavasta vuodesta tulevan elämäsi paras (älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, se saattaa hyvinkin olla juuri sitä!!) ja luo kaikkia oletuksia siitä, millaista kaiken pitäisi olla, on elämä helpompaa ja pettymyksiä tulee vähemmän. Elämää kun ei kuitenkaan voi ikinä suunnitella - loppuun asti ainakaan. Vaikka kaikki ei menisi niin kuin oletit, ei se tarkoita, ettei kaikki menisi hyvin. Usein hyvät asiat ovat niitä, joita et olisi koskaan arvannut tapahtuvan.