Suomessa aika kuluu hitaasti

Aika liikkuu niin hitaasti Suomessa. Tuntuu kuin joka päivä kestäisi ikuisuuden, mutta en silti saa mitään aikaiseksi. Oon ollut kohta Suomessa (jo/vasta..?) kuukauden ja tuntuu kuin eläisin hidastetussa filmissä. En vaan saa aikaiseksi mitään. Suurin edistykseni kiinan opintojenkin kanssa on, että nyt vihdoin sain raahattua oppikirjan mukanani omasta huoneesta olohuoneeseen. Sen avaaminen onkin haaste jollekin muulle päivälle, opiskeluiden jatkamisesta puhumattakaan. Ei oo energiaa tehdä oikein mitään. Suomi ei vaan inspiroi (ja tämä ei ole mikään henkilökohtainen loukkaus Suomea ja/tai suomalaisia kohti).

Voin tuijottaa tyhjää tekstikenttää ikuisuuden saamatta aikaan yhtään järkevää lausetta. Sitten luovutan ja menen tsekkaamaan instagramin ja pelaamaan candy crushia. Vain yksi elämä jäljellä, joten pian olen taas alkupisteessä. Hei, käyn kattomassa mitä instassa on ja pelaan hetken candy crushia keräten inspiraatiota samalla! Ei uusia kuvia, yksi elämä ja taas takaisin valkoisen ruudun tuijottamiseen. Sama kaava jatkuu päivittäin. En saa yhtään mitään kirjoitettua. Ei ole inspiraatiota mihinkään. Suomeen palaaminen on aiheuttanut mun luovuuden tyrehtymisen. Kaikkialla on niin tavallista, hidasta ja lumista. Kysyinkin äidiltä yks päivä, milloin tää kylmä/räntä/lumi -sää loppuu. Joo, onhan se ihan kiva pitää kunnon talvivaatteita pari viikkoa, mutta nyt saa jo riittää. Se oli hauskaa aikansa ja nyt kevääseen, kiitos. Mutta ei, ehei.
   Sää vaikuttaa niin paljon energisyyteen. En voi edes kuvitella niitä ihmisiä, jotka palaavat Suomeen jostain oikeasti lämpimästä paikasta kun itselläni jo Pekingistä Helsinkiin tuleminen (vaikkakin oli juuri ennen palaamista Thaimaassa..) on tällaista. Varsinkin aikaisin saapuvan pimeyden takia on jo kahdeksalta haukotteluvaiheessa ja tuntuu kuin olisi liikkeellä keskellä yötä. Aussi-aupair-kolleegani aina heitti "hauskaa" läppää siitä, kuinka Suomessa olisi aurinkoa päivässä vain pari tuntia, eikä hän nyt aivan väärässä ollutkaan. Onneksi sain skipattua sentään kaikista pimeimmän ja masentavimman ajan, ensi vuonna toivottavasti skippautuu pakkasetkin Suomessa käyntiä lukuun ottamatta.

Ainut asia, jossa oon saanut itseäni niskasta kiinni, on treenaamisen aloittaminen. Ennen Kiinaa treenasin kotona kuusi kertaa viikossa ja kun Kiinassa treenaukset jäivät vähemmälle (lue: olemattomiin), pääsihän sitä rappeutumaan fyysisesti. Itseinho (tämä on lievää sarkasmia sitten) on kasvanut melkein aina peiliin katsoessa, joten pitihän sitä lupausten mukaan aloittaa treenaaminen kun nettiblokkauksetkaan eivät estäneet youtuben käyttöä.
   Joka päivä aamupalan jälkeen teen tunnin treenin. Verrattuna siihen, kuinka pitkään oon ollut laiskamatona, on motivaatio pysynyt ihmeen kovana, vaikka välillä tekeekin mieli heittää kone seinään ja tirauttaa pari kyyneltä. Huoneeni seinällä komeilee taulukko, johon rastitan joka päivältä, olenko treenannut, ollut syömättä herkkuja (viikkopäivisin) ja noudattanut dieettiä. Kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilen dietoimista. Vaikka kiloja ei kertynytkään niiiin paljoa, haluan kerrankin kokeilla jotain erilaista ja selvittää, millainen juttu toimii mulle parhaiten syömisen suhteen. Oon myös erittäin kärsimätön ja haluan tuloksia mahdollisimman nopeasti ja yleensä juuri ruokavalioon ollut mun kompastuskivi. Nyt haluan oikeasti hyvään kuntoon ja mielellään edes jonkinlaiseen edustuskuntoon ennen Kiinan matkaa. Jospas nyt  saisin vielä ryhdistäydyttyä ja saatua kiinan puhumisenkin esittelykelpoiseksi niin en voisi sanoa 2kk Suomessa menneen ihan hukkaan.

En haluaisi olla sellainen Suomesta valittava ihminen (, vaikka sellainen olenkin suurimman osan elämästäni ollut), eikä mun valittaminen oikeastaan Suomeen suoraan kohdistukaan. Yllättävää, eikö? Oikeastihan mun iniseminen johtuu siitä, etten oo Kiinassa. Tietysti, kritisointi saattaisi olla vähäisempää jos olisin jossain jännässä paikassa ja siinähän se pointti ehkä piileekin; Suomi on koettu ja nyt kaivataan jotain muuta.
   Pekingissä tylsinkin päivä oli mielenkiintoisempi kuin tylsät päivät Suomessa ja pelkkä normaali kadulla käveleminenkin kutkutteli aisteja ihan eri tavalla, vaikka olin kävellyt sitä samaa katua monta kuukautta monta kertaa viikossa, eikä siinä sinällään ollut mitään uudenviehätystä enää. Mun sydän vaan sykkii ulkomaille. Kaipaan sitä, etten tunne kaikkia paikkoja ja opin uutta lähes päivittäin. Kaipaan sitä, kun puhun vierasta kieltä (vaikka suomea onkin välillä ihana puhua!!) ja että olen kyseisessä maassa syystä, halusta ja omasta päätöksestä, enkä vain siksi, että olen syntynyt sinne. Tai eihän jonnekin paikkaan syntyminen mitenkään tarkoita sitä, että se on se paikka, jossa pitää koko elämänsä viettää.
   Kyllä, Suomessa on helppoa elää. Täällä on tasa-arvoista (ainakin verrattuna moneen muuhun maahan), ihmisoikeusasiat kunnossa, hyvä koulutus ja tuki ja turva vaikka mihinkin. Kuitenkin, elämässä on niin paljon muita asioita kuin pelkkä helppous ja varmuus. Itse en ainakaan vanhana kiikkustuolissa istuessani taputtaisi itseäni selkään sen takia, että jäin Suomeen, opiskelin alaa, jolta työllistyy, menin varmaan työpaikkaan, josta nyt saa ihan tarpeeksi palkkaa ja hankin ihan kivan perheen. Vaikka ulkomaille lähteminen usein sisältää jonkinmoisen riskin, sanoisin mä sen aina olevan sen arvoista. Unelmien ja onnellisuuden jahtaaminen on parin töyssyn kohtaamisesta huolimatta paljon parempi polku kuin tasapaksuun tyytyminen. Ja miten sitä ikinä voi oikeasti tuntea itsensä, jos ei koskaan joudu haasteiden eteen? Millainen olisit, jos mikään vanha asia ei määrittelisi sinua? Et saa koskaan tietää, jos tyydyt aina helppoihin vaihtoehtoihin.

En kuitenkaan sano, että Suomeen jääminen olisi väärä valinta, monelle se on varmasti juurikin oikea valinta. Mulle Suomi on (tällä hetkellä ainakin) liian hidas ja helppo, mutta se ei tarkoita, että jollekin muulle aika Suomessa ei liikkuisi juuri oikeaan tempoon. Jokaisella on paikkansa maailmassa ja se on ihan OK, että se on oma kotimaa, niinhän se useimmalle onkin. Mä kuitenkin suosittelen kaikkia lähtemään tavallista lomamatkaa pidemmäksi ajaksi ulkomaille, koska muuten et voi tietää, olisiko jossain sittenkin ollut parempaa. Ja jos ei, sentään et mieti koko loppu elämääsi "mitä jos", eikä kokemus ole koskaan turha, vaikka se ei johtaisikaan ulkomaille muuttamiseen.
   Tiedän, että tätä hoetaan todella paljon, mutta ulkomailla nyt vaan oppii itsestään ja maailmasta niin paljon. Itse en ennen Kiinaa edes ymmärtänyt kunnolla, mitä tällä tarkoitettiin ja nyt olenkin itse jakamassa kyseistä ilosanomaa. Itse olen matkustanut yksivuotiaasta asti vuosittain ja kokenut olevani hyvin tietoinen asioista ja ymmärtäväni muita kulttuureita. Vasta Kiinassa huomasin, kuinka vähän sitä oikeasti tietää ennen kuin asuu toisessa kulttuurissa pidemmän aikaa. Vaikka Suomeen palaisikin koko loppu elämäksi vuoden tai parin kuukauden ulkomailla olon jälkeen, olisi käteen jäänyt paljon enemmän kuin "go with the flow" -mentaliteetilla, jolla jäisit paikoillesi. En tässä pakota koko kansakuntaa lähtemään ulkomaille, mutta jos jo uskallat miettiä sitä, lähde! Et menetä mitään, vaikka palaisitkin jo parin viikon päästä maitojunalla kotiin, koska kaikki oli kamalaa tai koska koti-ikävä oli liian suuri, päinvastoin. Itsensä haastaminen ja mukavuusalueelta lähteminen kannattaa poikkeuksetta piste.