Olen jo kahtena iltana yrittänyt aloittaa tämän postauksen kirjoittamisen. Molemmat kerrat ovat jääneet vain yrityksiksi, koska en yksinkertaisesti osaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. Olen vain niin onnellinen siitä, millainen matkani oli. Lähdin sooloilemaan tilanteen pakosta, mutta loppujen lopuksi olin niin innoissani siitä ajatuksesta, että pistin sormet ristiin sen puolesta, ettei kaverini loma osuisi samaan ajankohtaan. Kuulostaa ehkä hieman karulta, mutta Hoi An vaikutti täydelliseltä paikalta totutella yksin matkustamiseen - ja sitä se olikin. Se oli juuri sellainen paikka, jossa oli hyvä kokeilla siipiään.
Viime aikoina olen kokenut oloni jotenkin juurettomaksi ja kuin en olisi kulkemassa mihinkään suuntaan. Minulta kysytään jatkuvasti, mitä aion tehdä valmistuttuani, enkä voi vastata kuin nauramalla ja kouhattamalla olkia. Tykkään pitää oveni avoimina, mutta jostain syystä tämä ns. tyhjän päällä leijuminen on alkanut ahdistamaan. En koe täysin kuuluvani mihinkään, enkä tiedä miten ikinä voin asua missään tuntematta halua vaihtaa maisemaa parin vuoden kuluttua. En vain tiedä, missä minun paikkani täällä maailmassa on ja onko sellaista. Mitä jos en koskaan viihdy missään täysin? Olen todella huono pysähtymään ja nauttimaan nykyhetkestä ja koko ajan minulla on halu suunnitella tulevaa. Hoi Anissa kuitenkin vihdoin pystyin vain olla murehtimatta mistään. Ja vielä kotiin palattuanikin on tämä rauhoittuneempi olo vieläkin päällä.
Takanani oleva hyvin laimea (aktiivisuuden kannalta) soolomatka Pattayaan kalpenee täysin Hoi Anin matkan rinnalla. Päätin jo etukäteen, etten aio tehdä samaa mokaa ja vain löhötä altaalla ja käydä parissa samassa ravintolassa koko aikaan. Halusin nähdä ja kokea. Ja niin tein.
Hotelliltani sai ilmaiseksi pyöriä lainaan ja niinpä päätin hyvin extemporesti lähteä polkemaan vanhaan kaupunkiin eräänä sateisena päivänä. Viimeksi olin pyöräillyt kaksi vuotta sitten Guilinissa ja sitä ennen vuonna nakki ja muusi. Pyörän satula oli aivan liian korkealla ja vietnamilainen liikenne oletettavasti hullua, joten kokemus ei ollut todellakaan positiivinen. Palasin hotellille nilkat naarmuilla ja vannoin, etten enää ikinä pyöräile.
Niinpä seuraavana päivänä lainasin pyörän taas ja poljin rannalle syömään. Tällä kertaa satula oli oikealla korkeudella ja kokemus paljon parempi. Liikenteeseenkin, ihme ja kumma, tottuu. Tästä alkoi pyöräilyintoni, joka jatkui koko matkan ajan. Pyörän selässä hienojen maisemien ohi viipottaessani oli niin puhdas vapauden tunne.
Hoi An on pieni kaupunki, jossa ei kertaakaan tarvinnut pelätä, ei edes pimeällä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja puhuivat tarvittavan hyvää englantia, joten ei kielimuuristakaan tarvinnut kärsiä. Hintataso oli niin alhainen, että turistimmissakin ravintoloissa söi alle 4€:lla ja minun opiskelijabudjetille tämä kävi paremmin kuin hyvin. Tuli juotua hyvin monet smoothiet ja mehut, yleensä kun en laittaisi rahaa moisiin aterian lisukkeisiin.
Yövyin hotellissa nimeltä Hoi An Osaka Boutique Villa, usein lyhyemmin Osaka Villa, jossa henkilökunta oli todella mukavaa ja aina rupattelemassa kanssani. He kyselivät aina päivän suunnitelmista ja varmistivat, että olin tullut kotiin. Joka ilta noin seitsemän aikaan soi puhelin aamupalatilauksen johdosta. Hotellissa ei nimittäin ollut buffet-aamiaista, vaan joka kerta (jos halusi vaihtaa tilauksen) piti rastittaa ruutuun mitä halusi seuraavaksi aamuksi. Itse valitsin aina passion fruit -mehun, banaaniletun ja jonkun kolmannen jutun. Hotellin ravintolassa oli vieläkin pystyssä joulukuusi ja välillä tuli joululaulujakin.
Moporetkeni lisäksi kävin toisella maksullisella kierroksella, nimittäin kokkauskurssilla (siitä oma postaus myöhemmin). Sinne menin samalla taxilla erään australialaisen perheen kanssa ja meillä klikkasi alusta asti. Juttelimme kurssin ajan ja vaihdoin perheen äidin kanssa facebook-yhteystiedot. Seuraavana päivänä törmäsimme toisiimme vanhassa kaupungissa ensiksi pankkiautomaatilla ja sitten kadulla. Molempien porukoiden viimeisenä iltana söimme illallista yhdessä. Ei ehkä se normaalein seura, johon parikymppinen yksinmatkalla tutustuu, mutta tulimme niin hyvin juttuun! Sain kutsun Australiaankin haha. He muuten kuulemma luulivat minua alunperin amerikkalaiseksi aksenttini takia. En tiennyt edes, että minulla on amerikkalainen aksentti, mutta ilmeisesti niin :D
Sää ei kymmenen päivän matkani aikana ollut erityisen hyvä ja aurinkoa oli vain kolmena päivänä (arvaa kaksi kertaa ehdinkö palaa siinä ajassa - onneksi vain pieneltä alueelta). Vastoin 80-90% sadetödennäköisyyksiä loman loppupuoli oli kuitenkin sateeton ja kun lämpötilat olivat pilvisinä päivinäkin n. 25, ei ollut paljon valittamista. Ja ainakin pilvisyydessä on se hyvä puoli, ettei tuhlaa kaikkea aikaa rannalla. Itse koen aina aurinkoisella säällä velvollisuutta nauttia siitä makaamalla altaalla tai rantatuolissa. Meille suomalaisille kun helle ei ole mikään itsestäänselvyys.
Hoi An on tunnettu lyhtyjen valoloisteesta vanhassa kaupungissa auringon laskettua, mutta itse havahduin toiseksi viimeisenä päivänä vasta siihen, etten ollut vielä kokenut tätä. Hotellin shuttle-kuljetus heitti minut kaupunkiin 11 aamulla, joten vietin koko päivän odottaen pimeää. Kävin museossa ja parissa pagodassa vanhan kaupungin sisäänpääsylipulla (4,4€), mutta aika tuntui silti matelevan. Söin tacoja ja odotin. Kun aurinko vihdoin laski, oli näkymä upea ja onneksi en ollut lähtenyt hotellille etuajassa, kuten tylsistyksissäni ajattelin. Ärsyttäviä veneajeluiden ja lyhtyjen kaupustelijoita oli aivan liikaa ja kadut olivat täynnä turisteja, mutta oli siellä silti vain niin kaunista.
Viimeisenä päivänä kävin 3,5h hieronnoissa (hinta alle 40€ ja sisälsi pienen välipalan ja taxikuljetuksen..!) ehkäisemässä tulevan lukukauden stressiä. Hyvin pitkälle joululomaan tuntui kuin en olisi levännyt hetkeäkään ja koulu alkaisi aivan liian nopeasti, mutta nyt kun lomaa on enää viikko jäljellä, olen palaamassa kouluun ihan hyvin mielin. Hoi Anista sain mukaan niin monta hyvää kokemusta, jotka varmasti pysyvät mielen pinnalla vielä pitkään. Sain lisää itsevarmuutta, rohkeutta ja uskoa itseeni. Kyllä minä pärjään vaikka missä. Ei ehkä pitäisi sanoa heti edelliseltä matkalta palattua, mutta matkakuume, varsinkin soolomatkakuume, vain kasvoivat entisestään. Minnes sitten seuraavaksi? Mutta ensin, pysähdytään nykyiseen hetkeen ja sulatellaan Hoi Anin kokemuksia ihan kunnolla.
