Yksin löhölomalla Pattayassa

Paluusta on jopa melkeinpä tunnilleen tasan viikko aikaa ja olisin mielelläni kertonut ensimmäisestä yksinmatkastani heti miten, ikävä kyllä koulu ei ole antanut tälle mahdollisuutta. Välillä hiukset ovat tuntuneet putoavan päästä kaiken stressin takia ja välillä on vain tehnyt mieli vetää julkiset itkuraivarit koulumatkalla (kuten eräs päiväkotilainen, joka itki kadulla kovaan ääneen, ettei halua kouluun. HAH, entäs me yliopistolaiset sitten?), joten ihan hyvä palailla Pattayan maisemiin hetkeksi ja rauhoittua.

Matkaan lähdin torstai-iltana. Lento oli etukäteen ilmoitettu siirrettäväksi kahdeksalla tunnilla ja näin neljältä päivällä perille saapuminen vaihtui puoli yhteen aamuyöllä. Ei yksin matkaavan blondin (jonka sim-kortti ei toimi Macaun ulkopuolella..) ihanteellisin aika, mutta minkäs sille enää mahtoi? Edellisen päivän lento oli pääsiäisen takia täynnä, joten oli vain uskottava, että kaikki menee hyvin. Hotellilta onneksi järjestyi taxikuljetus, joten en kai joutuisi jonkun psykopaatin kynsiin, enhän?

Pattayan lentokenttä oli todella pieni ja passintarkastuspisteitä auki vain kaksi. Jonossa meni tunti, minkä jälkeen ostin itselleni seitsemän päivän sim-kortin rajattomalla 4g:llä heti passitarkastuksen jälkeen olevasta pisteestä. Ihme ja kumma, se oli auki yöllä ja kortti maksoi vain n. 8€! Kyllä Thaimaassa osataan palvella turistia.

Lentokentän ulkopuolella olevalla penkillä istui blondattu (lue: kellattu) thaimaalainen nainen nimeäni koristavan paperin kanssa. Hän ei puhunut käytännössä ollenkaan englantia, mutta olimme yhteisymmärryksessä hotellin nimestä ja näin lähdimme matkaan läpi mustan yön ja vähemmän asutettujen alueiden. Ohi vilahteli paljon kuningasperheen kaduilla olevia kuvia ja radiosta raikasi Thai-poppi. Olin tosiaan saapunut Thaimaaseen.

Loppumatkasta taxikuskini ei enää tiennytkään minne mennä ja ilman yhteistä kieltä yritimme päästä minun kännykkäni kartan avulla sivukadulle. Tuli siinä parit naurut vaihdettua kun tietä ei vaan löytynyt, mutta tunnin ajomatkat + kaiken muun matkustamisen jälkeen toivoin kyllä vain pääseväni nukkumaan ASAP. Vasta melkein kolmelta aamuyöstä olin vihdoin päässyt perille, suorittanut check innauksen kaikkine deposit-maksuineen (etukäteen vaihdetut rahat riittivät just, just hoitamaan kaikki maksut) ja pääsin lösähtämään sängylle. Kyllä uni maitti.

Vaan ei kuitenkaan. Syystä X heräsin joka ikisenä aamuna ensiksi seitsemältä ja lopullisesti yhdeksältä. Juuri kun olisi lomaa koulusta ja saisi univelkoja takaisin, mutta ei sitten. Eipä sillä, että energiaa hirveästi arjessani Pattayalla tuhlasinkaan. Kuinka melkein häpeänkään tämän sanoa: en oikeasti tehnyt mitään. Seikkailijar Vera oli tällä kertaa se luuseri, joka juuri ja juuri lähti hotellilta pois. Mutta en enempää itseltäni odottanutkaan; halusin lomaa koulusta, loikoilla altaalla, kirjoitella, elellä hitaasti ja kokeilla millaista on lähteä uuteen paikkaan yksin - ei sillä, etten olisi jo muuttanut ensiksi Pekingiin ja sitten Macauhun yksin. Matkalle lähteminen tuntuu eriltä.

Onko yksin matkustaminen sitten pelkästään yksinäisiä illallisia, palaneita selkiä ja nolla kuvaa itsestään? Joo ja ei. Suurin huomioon otettava asia on, että en majoittunut youth hostellissa, enkä matkustanut yleiseen reppureissaus-/yksinmatkustuskohteeseen. Aina sanotaan, että jos matkustaa yksin, tutustuu muihin. Minä en tutustunut - mutta en myöskään hakeutunut tilanteisiin, joissa olisin voinut tutustua. Olen varma, että erilaisessa ympäristössä muihin tutustuu helposti. Haluaisinkin joskus kokeilla matkustaa yleisemmin yksinmatkustettavaan paikkaan ja oikeasti lähteä nähtävyyksiin ja hengata vaikka hostellin baarissa. Vakkariravintolassa minut kyllä tunnistettiin ja viimeisenä päivänä kun raahasin sinne mukaan matkalaukkuni, päädyin juttelemaan hieman yhden tarjoilijan kanssa, mutta siinäpä kaikki. Eikä se minua oikeastaan haitannut, olin Pattayassa vain viisi päivää ja tauko jokapäiväisestä vieraalla kielellä sosialisoimisesta oli ihan OK.

Selkää en polttanut kertaakaan, ihme ja kumma kyllä, jotenkin sitä vain pakon edessä kädet vääntyvät vaikka minne. Itse helposti palavana olin jo maalaillut kauhukuvat siitä, mitä selkä-paralleni voisikaan käydä Thaimaan auringossa. Vaikka en hirveästi ehtinytkään saada väriä pintaan, olivat jalkani ainakin kaverini jalkoja tummemmat. Kuinka hassua olikaan, että molemmat olimme tästä faktasta tyytyväisiä. Kulttuurierot, kulttuurierot... Tourism-tunnilla opettaja kerran koko luokan edessä sanoi, kuinka minun on varmasti melkein mahdotonta ruskettua. Suomessa tämä olisi ollut melkeinpä loukkauksista pahin, mutta ei Aasiassa.

Kuten huomata saattaa, oma naamani on päässyt moneen kuvaan mukaan. Ehkä olen aasialaistunut, ehkä olen vain narsisti (vitsi), mutta halusin itsestäni matkakuvia. Etukäteen googlasin ja youtubetin vinkkivideoita, mutta eipä siihen mitään kepulikonsteja ole: ota röyhkeästi selfieitä. Minä tilasin taobaosta kännykälle selfie stick / tripodin, joka kulki mukana. Yleensä kuvauspaikkani olivat autioita, mutta kerran altaalla rohkaistuin räpsimään kuvia kun kaikki muutkin paikallaolijat niin tekivät. He eivät vain joutuneet asettelemaan itselaukaisinta jatkuvasti ja saivat kuulla heti, jos asentoa piti hioa, mutta girl's gotta do what girl's gotta do... Ja jälkikäteen häpeää tuskin muistaa :D Ainakaan kovin elävästi.

Hotellini oli W tower by MyPattayaStay, myös tunnettu nimellä Wong Amat Tower, ja se sijaitsi Pohjois-Pattayalla (yksi syy miksi olin laiska; lähistöllä ei ollut oikein mitään). Oikeastaan koko Pattayaan lähtöni oli tämän hotellin ansiota. Olin niin myyty katolla olevasta infinity poolista, että varasin hotellin kesken oppitunnin ja jo samana iltana ostin lennotkin. Ja olihan se allas upea. Helteessä oli mahtavaa nojata altaan reunaan ja katsella horisonttiin asti jatkuvaa merta. Vaikka Macau onkin meren vieressä ja vesi on hyvin läsnä, ei siellä ole tällaista fiilistä. Ehkä koska vesi on.. -paremman sanan puutteessa- paskaista, ja koska ainut ranta on niin kaukana, ettei siellä tule käytyä (koska ei edes haluaisi uida), kaipaan sitä sinisen meren yli kaukaisuuteen tuijottamista. Sitä vapauden tunnetta.

Viimeisenä päivänäni oli Songkran-festivaali. Vaikka kävelin yksin matkalaukun kanssa, sain vedet niskaan. Ja takaisintulomatkalla jahtasi paikallinen nainen minua tien toiselle puolelle asti vain laittaakseen jotain kasvonaamion tyylistä naamalleni. Tämä olisi muuten ollut täysin OK, mutta olin jo kirjautunut ulos huoneesta, eikä hotellin alakerrassa ollut vessaa, jossa peseytyä.

Wikipediassa festivaalista sanottiin jotain sen tyylistä, että tänä päivänä luokkajaot katoavat ja se kuulosti aika hienolta. Myöhemmin taxissa matkalla lentokentälle, näin millaista meininki oli suositummalla alueella. Thaimaalaiset ajelivat lava-autoilla ympäriinsä ja katujen varsilla ihmiset olivat vesiämpäreiden ja -pyssyjen kanssa valmiina kastelemaan aivan kaikki. Jopa taxin päälle heiteltiin vettä. Ruuhkat olivat aivan mahdottomat tietyillä alueilla, enkä voinut kiittää itseäni tarpeeksi siitä, että olin varannut enemmän kuin tarpeeksi aikaa matkalle. Muuten nauravat kastelijat eivät välttämättä olisi saaneet hymyilyttämään yhtä paljoa.

Huomatkaa vesiämpärissä istuva poika :D

Pattayan lentokentällä odottelin boardingia kun eteeni käveli poika sanoen: "Vera! Vera Winter!". Katsoin häntä yrittäen kuumeisesti ja mahdollisimman nopeasti keksiä, mistä tunnemme. Kävi ilmi, että hän on kanssani samassa koulussa ja tunnisti minut yhdestä koulun promovideosta (kaverin kaverit ovat muuten ennenkin tulleet tunnistamaan, ei juku. Itse en ole ihan tyytyväinen videoon). Juttelimme sitten koko odotusajan ja Macaun puolella jaoimme taxin (= mies maksaa koska Aasia) kun molemmat asumme asuntolassa. Jotenkin erittäin random kokemus sanan kaikessa merkityksessä, mutta todellakin positiivinen. Juttelimme kuin olisimme tunteneet toisemme pitkään ja ehkäpä viiden päivän jälkeen kaipasinkin juttuseuraa. Mutta kyllä, ei sitä olisi etukäteen arvannut jonkun kutsuvan minua koko nimellä Pattayan lentokentällä. Maailma on pieni.