Uusissa kaupunginosissa tallustelua Tallinnassa

Kuten monelle muullekin suomalaiselle, on Tallinna minulle hyvin tuttu kohde. Siellä on rämmitty rännässä ja hikoiltu helteessä, kävelty tuntitolkulla ja ajeltu ympäriinsä halvoilla taxeilla, naureskeltu hauskoille sanoille ja kirottu suomalaisten turistien määrää. Etelä-naapurissamme on tultu käytyä niin monta kertaa, etten osaisi heittää arviota edes kymmenien tarkkuudella, mutta silti haluan aina palata sinne. Virossa ja Tallinnassa on vain sitä jotain.

Synttäriviikonloppunani lähdettiin koko perheen voimin yhdeksi yöksi Tallinnaan, jossa en ollut käynyt puoleentoista vuoteen ulkomailla asumisesta johtuen. Kaikki postauksessa kertomani kaupunginosat ovat varsin tunnettuja, joten en todellakaan luule löytäneeni jotain aivan uutta ja upeaa, josta kukaan muu suomalainen ei ole kuullut. Itse kuitenkin ensimmäistä kertaa menin Tallinnaan enemmän fiilistelemään kaupunkia kuin shoppailemaan kaupoissa, joita Suomessa ei ole - ehkä myös siksi, että kaikki Tallinnan "coolit" liikkeet löytyvät myös Macausta. Tallinnassa on niin paljon muutakin kuin vanhakaupunki ja Rottermann!

Jäätelön maut: avocado-lime & valkosuklaa (kyllä)

Ensimmäinen pysäkkimme oli Telliskivi, eli Tallinnan "hipsterialue". Se on täynnä katutaidetta ja baareja ja kun sääkin oli mitä parhahin, aivan loistava paikka hengailulle. Telliskiveen pystyy kävellä helposti vanhastakaupungista tai sinne voi mennä raitiovaunulla.

Istuimme terassilla polttavassa auringonpaistetta juoden siideriä ainakin tunnin ja olisi siinä voinut olla vielä tovin jos toisenkin. Miniloma kuitenkin patisti jäätelöiden (La Muu -nimisestä paikasta ostettujen) kautta ratikkapysäkille ja kohti seuraavaa paikkaa.

Päätepysäkki oli Kopli. Siellä ei näyttänyt ihan siltä kun olimme odottaneet ja melkein hypäsimme keskustaan päin menevään ratikkaan samantien. Onneksi emme näin tehneet, sillä puoli-innostunut "mennään kurkkaamaan merinäköalaa" johti hienon paikan löytämiseen. Alas avautui näkymät meren lisäksi hylätyille(?) junakiskoille, joille pääsi mäkeä alas pientä polkua pitkin. Upea paikka ja erittäin kuvauksellinen. Enkä ole ainakaan itse koskaan nähnyt kenenkään käyneen täällä.

Kolmas ja viimeinen uusi paikka oli hienostokaupunginosa Kadriorg, toisen pään päätepysäkki ratikalla. Paikka on tunnettu palatsista ja hienoista puistoista, joiden perässä mekin sinne lähdimme. Ikävä kyllä emme ehtineet kuin istahtaa ihanaan puistokahvilaan kun sininen taivas muuttui hetkessä harmaaksi ja alkoi kamala kaatosade. Vaikka sade menikin ohi aika nopeasti, ei voinut olla varma sen paluusta ja nyt kaikki paikat olivat mudassa. Päätimme siis luovuttaa ja lähteä takaisin majoitukseemme vaihtamaan vaatteet ennen illan ravintolavarausta, joka sijaitsi... Kadriorgissa :D

Söimme Mon Repos -nimisessä ravintolassa, joka jätti koko seurueen tyytyväiseksi. Illallakin oli lämmin, joten pääsimme istumaan puutarhaan, jossa meitä kävi moikkaamassa kukkapuskasta siilikin. Illallisen kohokohdiksi jäivät ehdottomasti popcorn-jättikatkaravut tulisella mangokastikkeella ja vadelmapiiras basilikajäätelöllä. Ei ihan niitä Tallinnan halvimpia ravintoloita, mutta sopuhintainen silti.

Majoituimme Rottermannissa, joka oli arvatusti loistava sijainti. Koska ensimmäisenä päivänä olimme juokseet ympäri kaupunkia - tai no ajelleet ratikalla - otimme toisen päivän iisimmin ja jäimme tuttuun vanhaan kaupunkiin. Kävelimme mukulakivikatuja, ihastelimme värikkäitä taloja, söimme sympaattisessa (joskin huonon palvelun omaavassa) ravintolassa ja kävimme kahdella näköalapaikalla.

Kohtuotsan näköalatasanne on tunnettu "the times we had" -tekstistään, jota on näkynyt ympäri instagramia. Tekstiä ei enää seinästä löytynyt, mutta upeat maisemat kyllä. Ja hyvin muuta muutakin turistia niitä ihailemassa. Vain muutaman minuutin kävelymatkan päästä löytyy Patkulin näköalapaikka, josta ei ehkä avaudu yhtä hienot näkymät kuin Kohtuotsasta, mutta siellä oli myös vähemmän populaa.

Ennen satamaan menemistä kävimme syömässä Tallinnan parhaat letut vakkaripaikassamme, Kompressorissa. Sunnuntai-iltapäivänä se oli aivan täynnä, mutta onneksemme saimme lopulta pöydän ja vieläpä ikkunan vierestä, mikä sopi helteisenä päivänä paremmin kuin hyvin.

Vatsat aivan täynnä (Kompressorin letut ovat ihan jäätävän täyttäviä!) saavuimme laivalle ja pääsimme ihastelemaan meren taakse katoavaa aurinkoa. Tallinna on ehdottomasti yksi lempikaupungeistani koko maailmassa ja voisin valehtelematta käydä siellä viikoittain. Toivottavasti ehdin/saan aikaiseksi lähteä sinne vielä ainakin toisen kerran Suomessa olon aikana, on nimittäin vielä paljon uusia kivoja paikkoja löydettävänä.

- - -

Tykkäättekö tekin Tallinnasta yhtä paljon kuin minä? Tai onko jollain sisäpiirin vinkkejä hienoihin paikkoihin siellä? :)

Lei hou, it's me

Ja niin viime postauksesta onkin jo pieni ikuisuus. Laiskuusennätys blogin puolella ehdottomasti, mutta ei nyt takerruta siihen. Tästä matka on vain ylöspäin.

Suomessa olen majaillut yli 70 päivää ja töitä teen viisi päivää viikossa. Työharjoittelusta on jo 1/3 taputeltu ja eikö Suomessa elokuu lasketa jo syksyksi..? Aika kuluu nopeasti, vaikka mitään erityistä ei olekaan tapahtunut - ei sillä, että minulla tylsäkään kesä olisi ollut. On mahtavaa nähdä vanhoja tuttuja ja tavata uusia. Perheen luona asustelu sujuu ihmeen helposti, vaikka olen asunut muualla melkein kolme vuotta.

Mutta, kuten tykkään Pelle Miljoonaa usein lainata, moottoritie on kuuma ja maailman ääni on liian voimakas. Kaipaan lentokenttien kuulutuksia ja uusien ruokien maistelua, sitä kun mitä eksoottisempiin kohteisiin lentää parissa tunnissa ja kun en ymmärrä ympärillä puhuttavaa kieltä. En laske päiviä Macauhun paluuseen, mutta kuukauksia kyllä. Pelkään, että elämä siellä rullaa eteenpäin niin kovaa vauhtia, että en saa välimatkaa kurottua kiinni enää. Tuntuu kuin olisin koko ajan viisi tuntia jäljessä, vaikka kaikilla onkin yhtä monta tuntia päivässä.

Suunnittelen jotain suurta ja pitkää matkaa ensi kesäksi. Kohteina olen kirjaimellisesti miettinyt jokaista maanosaa. Entä minne menisin kiinalaisena uutena vuotena? Pääsiäisenä? Amsterdamiin haluaisin syys-/lokakuussa. Perheen kanssa mennään Kap Verdelle jouluna. Ehtisinkö sitä ennen jonnekin, missä on lunta? Tsekkailen lentolippuja Hong Kongiin harvasen päivä. En enää osaa olla paikallaan. Kaupunkien valot mulle huutaa.

Kesäkuisessa postauksessa julistin itselleni asettamat neljä tavoitetta Suomessa olelun ajalle. Kuvia olen ottanut niin helsinkiläisistä rakennuksista kuin suomalaisista maisemista ja toiminut itsekin mallina pakotettuani seuralaiseni ryhtymään kuvausrumbaan. Kiinaa opiskelen 4-5 kertaa viikossa Duolingon avulla. En koe oppineeni hirveästi uutta siellä, "tasot" kun pääsee läpi vaikkei tietoa oikeasti oppisi, mutta ainakin aivoni pitävät kiinan aktiivisena. Treenaan mahdollisimman usein siitä sen enempää stressaamatta. On tultu huomattua, etten ehkä ihan siinä timmeimmässä kunnossani enää ole :D

Ainut laiminlyöntini on ollut kirjoittaminen, niin blogin kuin pöytälaatikonkin puolella. Töissä minulla on yleensä luppoaikaa ja vannoin päivittäväni blogia aktiivisesti, mutta köh köh, Netflix on vienyt minut pimeälle puolelle. On se vain niin helppoa pistää aivot narikkaan ja tuijottaa ruutua. En kuitenkaan halua laiskistua kirjoittajana. Se on ollut koko elämäni minulle hyvin läheinen harrastus ja  varsinkin bloggaaminen oli unelma monta vuotta ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. Jostain syystä en ole ollut inspiroitunut viime aikoina. Fiktiivisen kirjoittamisen puolella ei ole käynyt mullistuksia sitten viime talven, mikä on hirveää ajatella. Ehkä tyydyn syyttämään aikuisuuden kynnyksellä tanssahtelua ja sen tuomaa stressiä, kiirettä ja mielikuvituksen heikentymistä.

Ei tämä blogi kyllä ole mihinkään kuihtumassa, ei tosiaan. Pitää vain vähentää itseltään paineita ja ylisuuria odotuksia kommentti- ja kävijämääristä. Loppujen lopuksi teen tätä siksi, että tykkään kirjoittaa ja jakaa asioita lukijoille, en siksi, että minusta tulisi joku Suomen seuraava blogijulkkis. Suomessa elämäni ei ehkä ole yhtä jännittävää kuin Aasiassa, mutta se ei tarkoita, etten keksisi kirjoitettavaa jos päätäni hieman vaivaisin. Ja oli varsinainen valaistumisen hetki, kun tajusin, ettei minun tarvitse kirjoittaa juuri tästä hetkestä. Voin kirjoittaa Macausta Suomesta käsin tai palata jonkun vanhan matkan tunnelmiin :D Jotain tällaista siis mahdollisesti luvassa. Ja ehkä enemmän pohdiskelevia postauksia. Saa nähdä, kuinka syvälle sieluuni tummentuvat syksyillat minut johdattavat.

Ulkopuolinen omassa kotimaassa

Näytän valtavirralta, puhun paikallista kieltä ja olen asunut täällä melkein 19 vuotta. Siksi tuntuu, kuin minulla ei olisi oikeutta tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Eikä kukaan minua sellaiseksi laskekaan tai tunnista. Vaikutan vain typerältä, kun en tiedä, että kaupassa vaaka antaa leipätuotteille kappalehinnan, vaikka pussissa olisikin monia karjalanpiirakoita tai kun en osaa ilmaista kysymystäni postissa katkomatta sitä kahdeksi lauseeksi tai kun jatkuvasti katson ensimmäiseksi oikealle tietä ylittäessäni. Puhumattakaan siitä, että lukuisien remonttien ja julkisen liikenteen muutosten takia en edes osaa liikkua kotialueellani hyvin. 

En usko minulla olevan ns. käänteistä kulttuurishokkia, enemmänkin tuntuu, kuin viimeistä 2-3 vuotta ei olisi tapahtunut. Kuin kaikki tekemäni olisi ollut ei-mitään varten. Olenhan täsmälleen samassa pisteessä kuin sinä kesänä, kun valmistuin lukiosta. Tai no, en tietystikään henkisesti ole, mutta täällä minä asustelen vanhempien nurkissa kuin en koskaan olisi lähtenytkään.



Minun on ollut vaikea tulla kirjoittamaan blogia, sillä tuntemuksiani on ollut vaikea selventää itsellenikään. En vihaa Suomea, enkä kärsi ajastani täällä. Minkään ei pitäisi mätätä, onhan minulla kaikki tarvittava täällä viihtymiseen; kielitaito, perhe ja kaverit. Arkipäivät kuluvat töissä, joten ei tätä tylsistymisenkään piikkiin voi sataprosenttisesti laittaa. En voi kuvata tuntemustani muulla kuin sanomalla, että olen kuin palapelinpalanen, joka ei täysin mahdu mihinkään kohtaan.

Viimeksi olin syksyllä Suomessa abivuonnani 2014. Siinäpä vasta ajatus. Jotenkin hieman pelkäänkin iltojen pimentymistä ja ilmojen viilentymistä. En ole ollut alle kymmenessä asteessa vuoden 2016 jälkeen – tai siis toki pääsin kokemaan jotain sen suuntaista nyt kesäkuun aikana. Yksi ehdoistani tulla tekemään työharjoittelu Suomeen oli, että minulle ostetaan hyvä, kallis talvitakki. Ensimmäinen ajatukseni Suomesta oli pelko kylmyydestä. Eikä se pelko vain pinnallista ”vittu vihaan Suomea” -valitusta, en ihan oikeasti tiedä, miten kestän kylmyyttä enää. Ihonikin on aivan kuiva jo nyt kesällä ja talvella jopa Suomessa asuville tulee näitä ongelmia, joten saapa nähdä, miten minulle käy.



Tammikuussa palaan Macauhun, joten tämä kaikki on väliaikaista – vai onko? Ulkopuolisuuden tunteeni omassa kotimaassani on saanut myös ajattelemaan, että minne minä sitten kuulun. Suomessa sentään olen ”paikallinen”, mitä sitten olen Macaussa? Tai jossain kolmannessa paikassa? Voinko kokea oloani kotoisaksi missään? Olenko tuomittu olemaan koko loppu elämäni ”jotain siitä väliltä”, en enää täysin suomalainen, mutta en myöskään tarpeeksi mitään muuta? Macaussa minun vitsaillaan aina olevan paikallinen, ”Macanese”, mutta sokeakin näkee, etten ole. Ja kuurokin kuulee, etten puhu kanttonia. Tai edes portugalia. Olen vähän kaikkea, mutta en myöskään täysin mitään.

Erittäin outo tunne on, kun olen perheeni ainut ”tällainen”. Yleensähän löydät tuttuutta ja turvaa omassa kodissa, mutta minun perheeni on sataprosenttisesti suomalainen. Minulla on erilaiset tavat ja tottumukset kuin heillä. Olen tottunut syömään erilaista ruokaa ja osaan kieltä, jota kukaan heistä ei osaa. Törmäsin erääseen termiin kerran: third culture kid. Näin Wikipedia sen määrittelee: ”Matkalaukkulapsi eli kolmannen kulttuurin kasvatti (Third Culture Kid, TCK) on henkilö, joka on asunut osan lapsuudestaan toisessa kulttuurissa tai maassa kuin mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Lapsi omaksuu eri kulttuurien tapoja, mutta ei koe kuuluvansa täysin mihinkään. Hän omaksuu synnyinmaansa kulttuurin (ensimmäinen kulttuuri) tapoja ja toisen kotimaansa kulttuurin (toinen kulttuuri) tapoja muodostaen uuden kolmannen kulttuurin.” En ole asunut lapsuuttani ulkomailla, mutta muuten koen samaistuvani TCK:hin. Buzzfeedillä on lista-artikkeli ”31 signs you’re a third culture kid”, joka ehkä avaa asiaa vielä hieman. Tuntuu jotenkin helpottavalta, löytää "selitys" tuntemuksilleni, vaikka ei se vaikeuksiani ratkaisekaan. Termiä googlatessa tuli vastaan yksi otsikko, joka meni suunnilleen näin "rootless or free?" ja se onkin hyvä kysymys. Vaikka kuulumattomuudellani onkin huonot puolensa, tarkoittaa se myös, että olen saanut nähdä ja kokea uusia asioita ja kaikista tärkeinpänä, päästä oikeasti (vieläpä omin avuin) osaksi jotain muuta kulttuuria kuin sitä, johon olen syntynyt.



Tässä nyt vähän vapaata ajatuksenjuoksuani viime viikoilta, toivottavasti ei ollut liian sekavaa luettavaa :D

Extempore-viikonloppumatka Taipeihin - osa 2/2

Toinen aamuni Taipeissa alkoi varhain, sillä olin ilmottautunut päiväretkelle Pohjois-Taiwaniin. Tapaaminen oli Taipei Main Station:lla eräällä uloskäynnillä, jonka löytäminen ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin olisi voinut olettaa. Kirmasin ympäri valtavan aseman maanalaista osaa hermoromahduksen partaalla yli kymmenen minuuttia, kunnes nöyristyin kysymään apua paikalliselta tytöltä. Saavuin tapaamispaikalle juuri ajallaan. Meitä oli sähköpostilla erikseen peloteltu siitä, kuinka bussit eivät odottaisi myöhästyjiä.

Olisin halunnut lähteä retkelle perjantaina vähempien ihmismassojen takia, mutta koska koko matkani Taiwaniin oli niin viimetipassa varattu ja viivyttelin retken varaamistakin, oli lauantai ainoa päivä, jolle oli vielä vapaita paikkoja. Vain meidän matkajärjestäjältä matkaan lähti kaksi täyttä bussillista ihmisiä, joten odotin pahinta nähtävyyksiltä.

Ensimmäinen pysäkki oli Yehliu Geopark, päivän kohteista se vähiten minua kiinnostava. Matkajohtajamme, räikeää turkoosia luomiväriä käyttävä keski-ikäinen nainen, puolusteli aikaista tapaamisaikaamme sillä, että pääsisimme puistoon ennen suurimpia turistimassoja. Jos vältimme pahimman rysän, en todellakaan halua olla se raukka, joka joutuu siihen. Paikka oli nimittäin aivan täynnä jo kun me olimme siellä.

Geopark oli periaatteessa yksi kapea tie, jolta pääsi eri kivialueille ihailemaan erikoisia muodostelmia - tai kuten enemmistö teki, ottamaan kuvia niiden edessä. Kiviä oli nimetty niitä "kuvaavasti", esimerkiksi Fairy's shoe:ksi tai Ice cream rock:ksi. Puiston vetonaula on Queen's head -niminen kivi, jota pitää kyllä hetki katsoa nähdäkseen mitä se mukamas esittää. Sen luokse oli erillinen jono, joka oli aivan järjettömä pitkä, eikä siiskään ihme, etten liittynyt sen jatkoksi.

Matka jatkui hieman yli tunnin jälkeen kohti Shifeniä. Bussissa vieressäni istui vietnamilainen mummo, joka puhui erittäin hyvää englantia ja kertoi tyttärensä asuvan Uudessa-Seelannissa. Hän yllättyi siitä, että olen käynyt Vietnamissa kahdesti, mutta patisti minut vielä kolmannelle visiitille Hanoihin ja Ha Long Baylle.

Shifenin lähestymisen huomasi taivaalla lentävistä lyhdyistä. Ne ovatkin Shifenin pääjuttu ja saimme jo bussissa valita omat väriyhdistelmät (eri värit ovat toiveita eri elämän osa-alueista, kuten rakkaudesta, perheestä, rahasta, urasta tai opiskelusta), jotta lyhdyt olisivat valmiina odottamassa kaupassa sinne saapuessamme. Itse päätin, etten ostaisi lyhtyä. Vaikka idea itsessään on kiva ja lyhdyn lennättäminen hyvin "aasialainen kokemus", loppujen lopuksi on se minusta rahan hukkaa ja luonnon roskaamista. Kuulemma tippuneita lyhtyjä palauttamalla voi tienata hieman rahaa, mutta epäilen, että kaikki niistä siivotaan luonnosta.

Päädyin siis ihailemaan sivusta muiden lyhtyjen maalaamista ja niiden ilmaan nostamista. Päätie, joka oli junakiskoilla, oli täynnä ihmisiä ja lyhtyjä. Siitä edelleen kulkee juna ja sen tullessa, kaikki väistivät sivuun vain vallatakseen tien uudestaan sitä mukaa kun suht hitaasti kulkeva juna antoi tietä. Entisaikaan Shifenin juna kuljetti hiiltä, nykyään turisteja.

Koska en osallistunut lyhty-aktiviteettiin, päätin lähteä läheiselle vesiputoukselle. Matkaohjaaja "ei suositellut" sinne kävelyä vaan yritti kauputella taxia tai sähköpyörää. Minä ystävällisesti hymyillen kerroin hänelle käveleväni kuitenkin. Ja putoukselle ei todellakaan ollut yhtään liian pitkä matka. Kuulemma olisin vain ehtinyt käydä pyörähtämässä siellä ja tulla takaisin, mutta todellisuudessa ehdin ihailla maisemia ainakin kolmelta eri tasanteelta, auttaa pariskuntia ottamaan kuvia vesiputouksen edessä ja sainpa vielä pari kuvaa itsestänikin.

Päivän viimeinen etappi oli syy siihen, että olin lähtenyt koko matkalle. Jiufen toimi inspiraation lähteenä Henkien Kätkemä -elokuvalle ja oli erittäin suositeltu Taipeita koskevissa matkapostauksissa. Vaikka sekin oli hyvin täynnä ihmisiä ja paljon pienempi kuin olin olettanut, oli "kaupunki" upea. Kujat olivat pimeitä ja täynnä katuruokapaikkoja ja krääsäkauppoja, mutta kun pääsi pois hälinästä, avautuivat upeat maisemat vuorelta alas.

Jiufenissä pystyi yöpymään lukuisissa homestayssa ja ryhmästämme pari olikin ottanut matkalaukut mukaan ja jäi sinne yöksi. Me muut saimme uhkauksen siitä, että jos emme olisi bussilla ajoissa, lähtisi se Taipeihin olettaen meidän tykästyneen Jiufeniin niin kovasti, että päätimme jäädä sinne yöksi. Yksi nainen jäi matkasta ja toivon totisesti hänen oikeasti päättäneen jäädä paikalle, eikä vain myöhästyneen.

Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin mielelläni jäänyt Jiufeniin yhdeksi yöksi. Olisin istunut iltaa vuorelta alas katsovassa teehuoneessa ja kävellyt katuja auringon laskettua ja turistibussien kaarrettua pois. Mutta tällä kertaa minä olin yksi niistä lukuisista ihmisistä, joka oli odottamassa alempana vuorella olevalle parkkipaikalle menevää bussia hyvin hämmentävällä bussipysäkillä.

En ehkä päässyt näkemään auringonlaskua Shifenissä, mutta minulla oli toinen suunnitelma. Olin etukäteen kirjoittanut ylös tärkeimmät asiat, jotka halusin Taipeissa kokea ja auringonlaskun katsominen Elephant Mountain:lta oli listan kärjessä. Edellisenä iltana ilma oli ollut liian sumuinen ja seuraavana iltana olisin jo lentämässä takaisin kohti Macauta, joten tämä oli ainut mahdollisuuteni. Retkibussimme saapui takaisin pääasemalle puolisen tuntia ennen auringonlaskun alkua. Kirmasin maan alle ja metrolla Xiangshanin asemalle. Taivas alkoi jo pikkuhiljaa muuttua oranssihtavaksi, joten lähdin juoksuun ehtiäkseni ylös.

Portaat tuntuivat aina vain jatkuvan ja kun asteita oli ainakin 25, en ollut hirveän edustavassa kunnossa vihdoin saapuessani toiseksi alimmalle näköalatasanteelle. Alue oli aivan täynnä ihmisiä, mutta yllätykseni sain varsin hyvän paikan. Jotkut hurjapäät kiipeilivät suurelle kivelle saadakseen parempia kuvia, minä tyydyin pitämään jalat maankamaralla - eikä sillä, että olisin enää pystynyt moiseen urheilusuoritukseen. Olin tässä vaiheessa ollut liikkeellä melkein kaksitoista tuntia ja jalat tärisivät portaiden kymmenessä minuutissa ylösjuoksun jäljiltä. Pikkuhiljaa hengitys alkoi tasaantua ja naaman hikisyys kadota, joten oli aika nauttia maisemista kunnolla.

Sunnuntaina oli aika lähteä kotiin. Saapuessani Taipeihin olin tullut hotellille taxilla, mutta koska nyt päivänvalo ja julkinen liikenne olivat turvanani, ja koska käteiseni alkoi olla vähissä, menin lentokentälle junalla. Se oli erittäin halpaa ja helppoa, ei siis kannata todellakaan maksaa kalliista taxista jos vain on mahdollisuus käyttää julkisia. Junia oli kaksi, express ja normaali. Itse valitsin nopeamman vaihtoehdon, vaikka se hieman (max pari euroa) kalliimpi olikin.

Passitarkastusjono oli järjettömän pitkä, joten taputin itseäni selkään ajoissa paikalle saapumisesta. Siitä ohi päästyäni käytin viimeiset setelini Godivan jäätelöön ja istuin odottamaan lentoani. En vieläkään voinut uskoa, että olin oikeasti ollut Taipeissa. Toivottavasti ensi kerralla Taiwanissa minulla on hieman enemmän aikaa paikkojen tutkimiseen. Taipeihin riitti Aasian suurkaupunkeja nähneelle vain pari päivää, mutta Taiwan on täynnä mielenkiintoisia kaupunkeja ympäri saarta, joten palaan sinne vielä joskus aivan varmasti.