Image Slider

Koh Samet - valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä Bangkokin lähellä

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Koh Samet (tunnetaan myös nimillä Ko Samet ja Ko(h) Samed) on pieni saari parin tunnin ajomatkan päässä Bangkokista. Huhujen mukaan se on pääkaupungin lähin paratiisisaari, eikä sinne pääseminen vaadi lentämistä, mikä tietenkin on aina plussaa. Me lähdimme suurkaupungin vilskettä karkuun ja päädyimme viettämään kolme päivää Koh Sametilla. Vaikka tekemistä ei siellä hirveästi ole rannalla oleskelun lisäksi, olisin mielelläni jäänyt saarelle pidemmäksikin aikaan - siis jos en olisi joutunut uintikieltoon ja ollut kolmesta kohtaa siteisiin paketoituna. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Koh Sametille pääsee kahdella eri tavalla: privakuljetuksella (THB 2000+ = n. 53€/auto) tai bussilla. Me pääsimme kokelemaan molempia tapoja. Menomatkalle lähdimme todellisella reissaajan tarmolla ja valitsimme julkiset liikennevälineet. Lähdimme Airbnb:stämme hyvissä ajoin, sillä lauttoja saarelle kulki vain kello 16 asti. Yksityisveneellä sinne varmasti pääsisi myöhemminkin, muttemme halunneet maksaa itseämme kipeiksi venematkan takia.

Ensimmäinen etappi oli Bangkokissa Ekkamai BTS-asema, jonka vieressä sijaitsi bussiasema. Avuliaita ihmisiä löytyi heti sisään astuessa ja näin löysimme nopeasti tiskin, joka myi lippuja Ban Phe:en. Lippu maksoi THB 166 = n. 4,5€ ja bussin ilmoitettiin lähtevän "now". Lähdimme juoksuun ja pian istuimmekin bussissa, joka seisoi paikoillaan vielä tovin. Matkan ilmoitettiin kestävän 2.5-4h.


Bussimatka kesti lopulta päälle kolme tuntia, jonka jälkeen löysimme itsemme hyvin vaatimattomalta bussiasemalta keskipäivän auringon porottaessa niskaan. Tiesimme sataman olevan lähistöllä, mutta tarkan sijainnin saimme laittamalla google mapsiin "White Shark speed boat pier" (olimme etukäteen soittaneet hotellille ja he suosittelivat kyseistä yhtiötä). Sataman löytää myös hakusanalla "Ban Phe Ferry Counter" ja sinne on n. 300m matka bussiasemalta.

Lippuja myy monet tahot, mutta me noudatimme hotellin ohjeita ja pienen, punaisen "White Shark" kyltin bongattuamme ostimme THB 200 = 5,3€ maksavat liput speed boatiin, joka kulki kerran kahdessa tunnissa. Koh Sametiin pääsee myös halvemmalla ja hitaammalla julkisella lautalla, mutta emme olleet löytäneet siitä tarpeeksi tietoa ja se menisi saaren pääsatamaan, Na Dan:iin, kun taas speed boatilla pääsi suoraan omalle hotellille.

Venematka kesti viitisentoista minuuttia plus aika tiputella asiakkaat vuorotellen hotelleilleen ympäri saarta. Maisemat olivat todella upeat; turkoosia vettä, sininen taivas ja horisontissa kohoavat vuoret. Itse olin matkassa treenilaukun kanssa, joka oli huomattavasti kätevämpi kuin kavereiden matkalaukut (ks. seuraavan sarjan toiseksi alin kuva), joten jos mahdollista, kannattaa Koh Sametille lähteä helposti kannettavan laukun kanssa, mikäli menee suoraan omalle hotellille. Na Danin satamassa on laituri, jolla matkalaukkujenkin kanssa on helppo kulkea.


Koh Sametin saari on kansanpuisto ja sen takia sinne pitää maksaa THB 200 = 5,3€ maksu. Meitä oli rannalla odottelemassa maastokuvioon sonnustautunut virkailija, joka myi "sisäänpääsyliput" vyölaukustaan. Hotellimme, Avatara Resort, oli aivan rannan tuntumassa, mutta itse huoneisiin piti kävellä n. 5min lukuisia tasanteita ja portaita pitkin. Jälleen kannettavasta ja kevyestä laukusta oli hyötyä, joskin pääsin minäkin kärsimään portaista telottua itseni. Avataran kuvat netissä olivat varsin luxusmaisia, mutta itse resort on varmasti parhaat päivänsä nähnyt. Ei se huonokuntoinen ollut, mutta hieman rähjainen.

Ihmisiä ei kesäkuun alussa ollut hirveästi ja eräs tarjoilija sanoi kesän olevan low seasonia. Rantaravintolat huusivat tyhjyyttään jokaisena iltana ja oli helppoa löytää autioita paikkoja. Saari on todella pieni, joten sen oppii tuntemaan hetkessä. "Kaupunki" sijaitsee pohjoisosassa ja sieltä löytää 7eleven-kauppoja, ravintoloita ja vaatimattoman clubin. Shoppailusta ei Koh Sametilla kannata rantakrääsän lisäksi haaveilla. Muuten rantaa seuraamalla löytää kaikki menomestat (hyvin liioiteltu ilmaisu, ainakin siihen aikaan vuodesta) ja viimeistään mopon selässä pääsee näkemään koko saaren läpikotaisin.


Toisena päivänämme vuokrasimme mopot vuorokaudeksi hintaan THB 100 = 2,7€. Mopon vuokrauspaikkoja löytyi paljon, eikä niistä mikään ollut kallis. Oman vuokraamomme löysimme kävellessä kaupungista hotellille ja se sattui olemaan halvin näkemämme paikka. Nelikostamme vain yhdellä oli mopokortti ja kahdella ajokortti, muttei yhtään kokemusta mopolla ajamisesta. Kypäriä ei tietystikään ollut. Loistava suunnitelma, eikös?

Ajoimme ainoata (?) tietä pitkin etelää kohti. Tie oli varsin mutkainen ja mäkinen, mutta hyvässä kunnossa, eikä liikennettä ollut juurikaan. Saarella on vain mopoja ja taxeina toimivia lava-autoja. Kaasua lisätessäni ja hiusteni tuulessa liehuessa tunsin itseni niin vapaaksi. Ohi kiisi puita, merta ja satunnaisia majapaikkoja. Kerran tien ylitti lisko. Pysähdyimme aina jotain hienoa nähdessämme ja nautimme maisemista. Päivä oli todella kuuma ja olimme hetkessä juoneet kaikki vesivarastomme tyhjiksi. Onneksi tien vierestä löytyi pieni kioski. Kaverit aasialaiseen tapaan peittivät itsensä auringolta ja ajelivat pyyhkeet harteillaan.


Ja itkuhan siitä pitkästä (noh, ei edes hirveän pitkästä) ilosta seurasi. Olimme lopettelemassa kierrosta ja matkasimme kohti rantaa kun tiukkaa kulmaa seuranneen jyrkän ylämäen päällä odotteli lava-autotaxi. Menetin mopon hallinnan yrittäessäni olla osumatta autoon tai toisella puolella oleviin puomeihin ja näin kaaduimme tielle kaverini Christalin kanssa. Kaikki kävi hyvin nopeasti ja sumuisesti, mutta tajusin heti C:n olevan kunnossa. En uskaltanut katsoa kuinka pahasti minulle itselleni kävi. Hirveästi ei sattunut, mutta shokki oli kova. Kaatuminen oli tietystikin ollut pahin pelkoni ja perhechätissä oli vain hieman aiemmin tullut viesti "aja sitten varovaisesti".

Apua saapui hetkessä ja pian minut oli jo autettu lava-auton kyytiin. Lähdimme kohti sairaalaa. Kaverit seurasivat autoa omalla mopollaan. Sairaala oli pieni, eikä siellä ollut muita potilaita. Minut puhdistettiin ensin vedellä, sitten densinfiointiaineella. Haavoihin kaadettiin jotain todella kirvelevää ainetta ennen kuin ne käärittiin siteisiin. Pahimmat haavat olivat nilkassa, polvessa (myöhemmin selvisi siinä olevan kolme eri haavaa) ja kyynärvarressa. Koko säären sivusta oli naarmujen peitossa ja jopa kyljessä oli jälki. Aurinkolasit olivat kuluneet aivan silmän vierestä. Ei ollut siis kaukana, että naamakin olisi ottanut osumaa. Onni onnettomuudessa tosiaan oli se, etten ollut kolauttanut päätäni maahan, eikä mikään ollut poikki.


Hinta lääkärikäynnille oli n.10€ ja siihen sisältyi myös kipulääkkeitä. Laskua maksaessani kysyin, milloin saisin uida ja henkilökunta puhkesi nauruun. Loppuloman siis vietin rantatuolilla istuen samalla kun kaverit uiskentelivat. En päässyt uimaan kertaakaan Koh Sametilla. Kävely oli vaikeaa ja periaatteessa raahasin oikeaa jalkaani pystymättä antaa sille paljoakaan painoa. Polvi ei taipunut yhtään. Eniten pelotti se, että edessäni olisi vielä kuutisen viikkoa matkaa - joista suurimman osan tulisin olemaan soolona. Minun käskettiin käydä lääkärissä uudestaan seuraavana päivänä ja Macaussa vielä kahdesti ja hoisin itse haavoja vielä puolitoista viikkoa sen jälkeen.

Viimeisenä päivänämme oli tarkoitus mennä snorklaamaan, johon minä tietystikään en olisi voinut osallistua, mutta päätin sentään lähteä mukaan laivaan kun koko touhu maksoi alle 10€. Kaverit kuitenkin peruivat homman istuttuamme odottamassa kuljetusta viitisentoista minuuttia, sillä heistä tuuli oli liian voimakas. Tuuli ei todellakaan ollut kova, mutta Kiinassa uintitaidot eivät ole aivan Suomen tasolla ja säästyipähän sekin raha. Mopon vaurioista jouduin maksamaan n. 60€.


Pois saarelta päätimme lähteä julkisella veneellä. Vaivalla saimme selville sen lähtöajat ja lähtöpaikan (Na Dan -satama, eli pääsatama) ja saavuimme paikalle 6:30. Meillä oli lento Bangkokista illalla, joten halusimme varata hyvin aikaa kaikkeen. Busseja menisi kahden tunnin välein, emmekä voineet missata omaamme.

Vene oli täynnä koululapsia ja selvästi paikallisten kulkuväline mantereelle mentäessä. Lippu maksoi meltä THB 50 = 1,3€, eli huomattavasti vähemmän kuin speed boat. Laivaan piti hypätä laiturilta, enkä tietenkään pystynyt tehdä tätä loukkaantuneen jalkani kanssa. Paikallinen mies ja laivan kuski auttoivat minut vaikeasti kyytiin. Matka ei loppujen lopuksi edes ollut hirveästi speed boatia hitaampi ja ehdottomasti paikallisempi kokemus. Suosittelen kaikille Koh Sametiin eksyville hitaan veneen ottamista vähintäänkin toiseen suuntaan.

Saavuimme Ban Pheen hyvissä ajoin, mutta taxikuskin tarjotessa hyvää hintaan (alunperin THB 2500 ja lopulta THB 2000 eli n.53€), päätimme tarttua siihen. Loppujen lopuksi neljälle hengelle taxi Bangkokin lentokentälle ei ollut paljoa kalliimpi kuin bussi ja se oli huomattavasti kätevämpi kuin julkisen bussin ja kolmen BTS-linjan tai taxin (kallis) ottaminen lentokentälle.

Nukuimme koko taximatkan herättyämme viideltä aamulla. Saavuimme kentälle todella aikaisin ja jouduimme hengailla siellä kuutisen tuntia. Mutta parempi sekin kuin lennon missaaminen. Itse en olisi valinnut Koh Samet - Bangkok -siirtymisen tapahtuvan samana päivänä lennon kanssa.


Suosittelisinko Koh Sametia? Kyllä. Siellä on todelliset paratiisirannat ja saapuessamme en voinut olla tuntematta syvää onnellisuutta siitä, että olin sellaisessa paikassa. Tekemistä ei ehkä ole hirveästi, mutta mitä paratiisisaarelta odottaisikaan? Ravintoloita on paljon ja vilkkaampina ajankohtina siellä varmasti on eläväisempää kuin meidän aikaamme - vaikkakin asiakaskunta on aina varmaan varsin rauhallista porukkaa.

Hintataso ei ollut erityisen edullinen, mutta ei myöskään mitenkään kallis ja majoitusvaihtoehtoja näkyi joka budjettiin. Plussaa tietysti siitä, että Koh Sametiin pääsi ilman lentämistä, vaikka ei matka silti erityisen helppo ollut (ellei mene taxilla molempiin suuntiin). Jos haluaa yhdistää Bangkokin matkaan rantakohteen, on Koh Samet loistava valinta. Hyvä aika viettää siellä on 3-7 päivää riippuen siitä kuinka pitkää jaksaa maata rannalla.

Akkujen lataamista Suomessa

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Saavuin seitsemän viikon reppureissulta Helsinki-Vantaalle aikaisena torstaiaamuna melkein kuukausi sitten. Olen ilmeisesti vihdoin masteroinut lentokoneessa nukkumisen, sillä Singapore-Helsinki -lennolla onnistuin nukkumaan seitsemän tuntia ja vieläpä käytäväpaikalla. Osittainen kiitos tietystikin menee vieruskavereitteni uskomattomille suorituksille olla käymättä vessassa yli yhteentoista tuntiin.

Kotimatkani alkoi Balilta, jonka lentokentällä olin hengaillut puolet päivästä ennen lentoa. Löysin 1,5€ hinnalla shuttle busin kentälle, mutta se lähti kolmisen tuntia turhan aikaisin. Silti sata kertaa parempi diili kuin taxi. Ja loppujen lopuksi bussi lähti yli puoli tuntia myöhässä, joten pitkä odotusaika oli aika hyvä juttu, eipä tarvinnut stressata yhtään balilaisten aikakäsityksen takia.

Kun vihdoin pääsin kirjautumaan lennolleni (onneksi olin tehnyt check in'in netissä edellisenä iltana, muuten olisin joutunut kaamean pitkän jonon jatkoksi! Check in'in jo tehneille oli oma, melkein tyhjä, jononsa), tuli matkaan edelleen hidasteita. Ensiksi, minulle selvisi vasta turvatarkastuksessa, että Indonesiassa ei saa ottaa selfie-tikkua, siis edes Goprossa olevaa, käsimatkatavaroihin. Minut neuvottiin ulos ja takaisin lähtötiskille, jossa minun pitäisi laittaa tikku ruumatavaroihin. Kun selitin asian lähtötiakin virkailijalle, ilmaisi hänen ilmeensäkin, että nyt ei mennyt hyvin. Mutta kuin ihmeenkaupalla hänen takanaan oli kolme rinkkaa, jotka syystä X eivät olleet vielä menneet liukuhihnaa pitkin kohti lentokonetta, ja niistä yksi sattui olemaan minun! Sain siis laitettua kepukan nopeasti reppuun ja kirmasin takaisin turvatarkastukseen. Virkailijakin ihmetteli hyvää tuuriani ääneen. Tavallisen selfie-tikun olisi tietysti aika helposti voinut heittää roskiin mikäli laukun löytäminen siinä vaiheessa olisi ollut vaikeaa, mutta minulla on kallis Gopron selfie-tikku, enkä mielellään olisi jättänyt sitä jälkeeni.


Passijonot olivat aivan järkyttävän pitkät ja minulla meni noin 45min päästä tiskille. Siellä virkailija kuulusteli saapumispäivääni ihmeen tarkasti (lähdin maasta 2pv ennen viisumin loppumista ja jokaisesta ylitetystä päivästä joutuu Balilla maksamaan noin 60€), mutta pääsin ilman suurempia ongelmia läpi. Tässä vaiheessa boardingini olikin jo alkanut, joten kipaisin lähtöportille. Siellä kaikki olivat hieman hämillään ja ihmiset säntäilivät jonoon ja siitä pois kaiken aikaa. Jossain vaiheessa tajusin itsekin olevani väärässä paikassa, kaksi samaan aikaan boardaavaa Singaporen lentoa olivat nimittäen vaihtaneet porttejaan..! Ehkä tästä hämmingistä johtuen, lentomme lähti 40min myöhässä. Tässä vaiheessa alkoi huolestuttaa jo muutenkin lyhyt vaihtoaikani Singaporessa.

Stressaantunutta ja väsynyttä olotilaani piristytti itselleni yllätyksenä tullut tieto siitä, että minun lippuuni kuului lämmin ateria. Kaiken lisäksi jälkkärinä oli jäätelöä! En ole ennen moiseen lentokoneessa törmännyt.

Singaporessa seuraavan lentoni portti oli sattumalta vastapäätä saapunutta lentoani (ja jo boardaamassa), mutta minut oli  neuvottu toiselle puolelle aluetta vaihtamaan lentolippuni "oikeaksi" lipuksi. Juoksun jälkeen virkailija ilmoitti, että pääsisin koneeseen nykyisellä lipullani. Ei kun takaisin kirmaukseen ja jonon jatkeeksi. Oli muuten todella typerää, että Singaporessa lentoporteilla oli vielä erikseen pienet turvatarkastukset, joista ei saanut viedä vettä läpi. Sinne meni juuri täyttämäni vedet ja edelliseltä lennolta saatu avaamaton pullo.


Suomessa olen arvattavasti viettänyt aikaa perheen, kavereiden ja hyvän ruoan seurassa. Kunnianhimoisena matkailijana olin suunnitellut käyväni Liettuassa ja jossain muussa maassa, mutta kalliiden lentojen, reppureissun jälkeisen niukan varallisuuden ja halun olla läheisten kanssa (ja ehkä myös laiskuuden) takia, en ole päässyt Tallinnaa pidemmälle. Kaipa tekee ihan hyvää välillä pysähtyä ja nauttia siitä paikasta missä on. Tallinnan lisäksi olen käynyt mökillä Hirvensalmella ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, Espoon saaristossa ja Kotkassa.

Vaikka hyvin rennosti olenkin Helsingissä aikaani viettänyt, on mukana ollut myös ripaus stressaamista. Lopputyön kirjoittaminen alkaa heti kouluun palatessa ja sitä varten piti tehdä  esitehtävä netissä kesän aikana (luokan ryhmächätissä oli jaettu oikeat vastaukset jo (huoh), mutta päätin tehdä tehtävän omin avuin). Kun oli saanut vastauksista vähintään 80% oikein, pääsi näkemään listan valittavissa olevista otsikoista kandityötä varten. Onneksi sieltä löytyi mieluisa aihe, pitää vielä pistää sormet ristiin, että saan sen valittua ensi viikolla ja että supervisorini on joku kiva ja avulias!

Muita stressin aiheita: ehkä jopa huvittavissa svääreissä oleva ikäkriisi (huippuna se kun Tinderissä minulta kysyttiin ikää ja aloin itkemään), kahden kulttuurin välissä eläminen ja valmistumisen jälkeiset suunnitelmat (sis. missä aion asua, jatkanko opintoja vai etsinkö töitä ja jos menen kouluun, mistä revin rahat).


Tarkoituksenani oli blogata aktiivisesti läpi reppureissailuiden ja Suomen loman, mutta kaikkien seikkailuiden lomassa ei huvittanutkaan pysähtyä reflektoimaan ja pukemaan kokemuksia sanoiksi ja loogisiksi jatkumoiksi. Seitsemässä viikossa ehtii tapahtua ja miettiä paljoa. Lapsuuden maisemissa pyöriessäkin meni aikaa sisäistää kaikkea ja tajuta miten upean matkan olinkaan tehnyt.

Matkalla viiden ja puolen viikon kohdalla aloin tuntea väsymystä ainaiseen rinkasta elämiseen. Siinä vaiheessa olin juuri viettänyt kolme yötä paikallisessa kylässä (tästä tulossa postaus tulevaisuudessa) ja olin kipeänä seuraavat kolme päivää. Yksin dorm-huoneessa kuumeilu ei ole hirveän kivaa. Onneksi en kuitenkaan ollut huonossa kunnossa ja pääsin syömään jne. 

Pitkän matkan seurauksena huomasin myös erityisesti aamuisin joutuvani palauttelemaan mieleen, missä olinkaan. Ja se on ihan ymmärrettävää, sillä kävin kolmessatoistassa eri kaupungissa, keskimäärin viettäen vain kolmisen yötä jokaisessa. Pari päivää ennen lähtöä sain kuitenkin taas uutta tarmoa ja olisin ollut valmis jatkamaan vaikka seuraavaan maahan.


Lentoni Hong Kongiin on ensi viikolla, joten pitää toivoa, että siellä lentokenttäprotestit (ja tilanne muutenkin tietysti) olisivat rauhottuneet, vaikka saapuvat lennot ovatkin vissiin laskeutuneet nämäkin päivät aivan normaalisti. Mellakointien takia ajatukset ovat muutenkin olleet paljon siellä suunnilla. Silti tuntuu, että aikani Suomessa olisi mennyt kamalan nopeasti ja olisin voinut hyvinkin olla täällä vielä pidempään. Macaussa tietysti itsenäisyyden hyvien puolien lisäksi odottaa ainaiset kokkailut (kolmenkin vuoden jälkeen vielä kompastuskiveni yksin asumisessa...), pyykkien pesut, ruokakaupassa käyminen, kurssityöt ja muut mukavat aikuisuuteen liittyvät asiat, joita ei ole ikävä. Ja sitten on tietysti se thesisin kirjoittaminen.

Toisaalta taas on ihana palata helteisiin ("tuntuu iholla" -asteet ovat joka päivä 40+), nähdä sikäläisiä kavereita, syödä kiinalaista ruokaa ja pakko myöntää, että koulukin on oikeasti aika kivaa. Tänä vuonna varsinkin meillä on paljon kiinnostavia kursseja. Mitä luultavimmin tämä on viimeinen vuoteni Macaussa, mikä on surullista. Tykkään kaupungista hirveästi, eikä sitä ole helppo jättää taakse. Pitää tietoisesti nauttia jokaisesta päivästä siellä - ja tietysti vielä sitä ennen näistä viimeisistä Suomessa vietetyistä päivistä.