Cidade Velha, Kap Verden vanhin kaupunki

Huidomme kadulta taxia ja vihdoin yksi pysähtyikin luoksemme. Kyydissä oli jo nainen, joka kuitenkin nousi ulos kuskin kuultua matkanpäämme. Cidade Velha sijaitsee hieman yli 12km Praiasta ja sinne meno-paluulle on standardihinta n. 40€, joka on varsin hyvä tienesti kuskeille. Meistä hinta kuulosti epäilyttävän korkealta, vaikka todisteeksi annettiinkin monia tunnettuja kohteita kattava laminoitu hinnasto. Kuskin mukaan Cidade Velhassa ei ole taxeja, joten meidän käytännössä olisi maksettava hinta tai olla menemättä kaupunkiin ollenkaan. Keskustelussa käytettiin portugalia, ranskaa ja englantia sekaisin, sillä meillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen kielimuurista huolimatta ja matka saattoi alkaa. Eikä 40€ neljältä hengeltä ole edes kovin suuri hinta, varsinkaan kun kuski odotti meitä yhteensä pari tuntia ja vei meidät myös kaupungin ulkopuolella olevaan linnoitukseen.

Ensimmäiseksi pysähdyimme Forte Real de São Filipeen, 1500-luvun loppupuolella rakennettuun linnoitukseen, jonka tehtävänä oli suojella kaupunkia merirosvoilta. Pienestä informaatiokeskuksesta ostimme sisäänpääsyliput (n. 5€/kpl ja sillä pääsi myös muihin kaupungin nähtävyyksiin) ja katsoimme vanhanaikaisen esittelyvideon. Linnoituksesta avautuu upeat maisemat Cidade Velhan ylle ja merelle, joka näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Ympäriinsä käppäilyn ja maisemien ihailun lisäksi siellä ei ole hirveästi tekemistä, mutta pelkästään historiansa takia paikassa kannattaa käydä.

Matka jatkui alas suloiseen Cidade Velhan kaupunkiin. Vaikka se antaakin itsestään sympaattisen vaikutelman, on historia jotain aivan muuta. Cidade Velha toimi orjakaupan keskuksena 1500- ja 1600-luvuilla ja keskusaukiolla seisoo vieläkin häpeäpaalu, jonka luona paenneita orjia rangaistiin. Nykyään kaupunki on UNESCOn maailmanperintökohde ja yleinen turistikohde niin ulkomaalaisten kuin kapverdeläistenkin keskuudessa. Mukulakivillä kävellessä oli vaikea uskoa, että samoja katuja olivat kävelleet niin monet onnettomat sielut. Tänäpäivänä Cidade Velha on kuin mikä tahansa muukin kaupunki; arki rullaa ja ihmiset elävät elämäänsä menneisyydestä turhia murehtimatta.

Ehdoton must kaupungissa on Rua Banana, ensimmäinen "oikea" tie Saharan alapuolisessa Afrikassa. Tietä reunustavat värikkäät talot ja kuten voi arvata, banaanipuut. Paikalliset lapset leikkivät kadulla kauko-ohjattavilla autoilla ja nukeilla osan peratessa kaloja. Yksi perhe piti matkamuistokojua talonsa edustalla. Itse ostin kännykkäpussin tunnetun kapverdeläisen laulajan kuvalla. Hinta oli ensin 7€, mutta laski 5€:een pussin hylättyäni ilman sen suurempaa tinkimistä. Jälleen kerran avuksi tuli ranskan kieli, vaikka myyjä hieman englantiakin osasi.

Jatkoimme matkaamme kohti merta. Värikkäät kalastajaveneet lepäsivät rantahiekalla kalaverkkojen vieressä. Näimme myös kaksi veneellistä miehiä saapuvan rantaan heidän näännäisesti ilmestyttyä tyhjästä keskelle merta. Rannalla pelattiin jalkapalloa satunnaisilla esineillä merkattujen maalien kanssa, kokoonnuttiin viettämään aikaa tuttavien kanssa ja ilmeisesti myös peseydyttiin. Me seurasimme paikallista elämää rantaravintolan terassilta. Olisimme mielellämme jääneet sinne vielä pidemmäksi aikaankin ja syömään, mutta kuskiamme alkoi käydä sääliksi. Kielimuurin takia emme koskaan olleet saanet pelisääntöjä aivan selviksi ja pelkäsimme hänen tylsistyvän kuoliaaksi meitä turhaan odotellessaan.

Cidade Velha oli ehdottamasti näkemisen arvoinen ja siellä olisi mielellään viipynyt pidempäänkin. Vasta taxissa paluumatkalla tajusimme missanneemme kuuluisan kirkon, mikä harmitti hieman, mutta näitä sattuu. Keskusaukion kaupustelijoiden touhussa oli pakkomyymisen makua, mutta muuten kaupunki oli todella autenttinen - jos miinustetaan yhtälöstä myös länkkärituristit ja coca cola -logoiset muovituolit rannan ravintoloissa. Jos olisimme viipyneet Santiagon saarella pidemmän pätkän, olisi ollut kiva viettää yö tai pari Cidade Velhassa. Suosittelen vähintään päiväretkeä kaikille Praiaan eksyville.

Värikkäiden talojen ja live-musiikin Praia

Santiagon saari punersi aaltojen keskellä. Lentokoneen ikkunasta ei ollut näkynyt meren lisäksi melkein mitään muuta tunteihin, joten innostumisen tunne oli kaksinkertainen. Vuoristoisessa maastossa näkyi pieniä kyliä siellä täällä, mutta muuten paikka vaikutti varsin autiolta eteläkärjen kaupunkia lukuunottamatta. Laskeuduimme Kap Verden pääkaupunkiin, Praiaan, muiden matkustajien taputusten saattelemana. Oli vaikea uskoa, että olimme tosiaan Afrikassa.

Kaikkien silmät olivat tiukasti liimautuneet ikkunoihin koko taximatkan hotellille yrittäessämme nähdä ja sisäistää mahdollisimman paljon tästä uudesta paikasta. Yövyimme Hotel Perola:ssa, joka sijaitsi yhden macaulaisen kasinon rakennustyömaan päässä merestä. Alue ei ollut kovin kutsuva ja se kävi hyvin nopeasti selväksi, kun yritimme mennä ruokakauppaan ostamaan vettä ja meidän kulkumme esti portugaliksi huutava vanhempi nainen.

Koskaan ei selvinnyt, oliko hän vihamielinen meitä kohtaan vai varoittiko hän meitä valitsemamme reitin vaarallisuudesta. Kauppaan pääsimme kuin pääsimmekin (eri reittiä), mutta epäturvallisuuden tunne pysyi koko ajan takaraivossa. Kirsikka kakun päälle oli kun yritin auringonlaskun aikaan mennä äitini kanssa läheiselle rannalle ottamaan pari kuvaa ja minua päin juoksi useita kertoja aggressiivinen kulkukoira. Ehkä olimme tulleet sen reviirille, ken tietää. Lähdimme hyvin nopeasti pois, mutta koira seurasi meitä hotellille asti ja jäi vielä vartioon oven ulkopuolellekin! Sanomattakin selvää, että fiilikset ensimmäisenä iltana eivät olleet kovin hyvät.

Seuraavana päivänä vanhempani vaihtoivat hotellia vanhaankaupunkiin kolmeksi yöksi ja näin lähdimme tutkimaan uusia apajia - ja onneksi näin. Plateaun alue oli sellainen värikkäiden talojen kehto, jollaiseksi Praiaa olin kuvitellutkin. Kävelykaduilla käppäily oli huomattavasti autotien varsia mukavempaa ja fiilis muutenkin rennompi. Plateaussa ravintoloita löyty helposti ja vastaan käveli muitakin turisteja. Yleensä haluan välttää turistialueita, mutta Praiassa muiden matkaajien näkeminen toi jonkinlaista turvaa. Ei siellä voinut olla niin vaarallista jos muutkin eurooppalaiset, jopa lapsiperheet, olivat eksyneet kaupunkiin, eikös?

Päivät kuluivat aika rennosti. Yleensä vietimme "aamut" siskoni kanssa hotellin kattoaltaalla ja nälän kasvaessa lähdimme Plateauhun tai hotellin läheltä löytyneen suurlähetystöalueelle syömään yhdessä perheenä. Suosikkipaikaksemme valikoitui vanhankaupungin kehuttu live-musiikkiravintola, Quintal da Musica, jossa illallistimme kahdesti. Musiikki oli muutenkin läsnä plateaulaisessa arjessa. Pääkadun terasseilla oli soittajia joka ilta ja kun sanon soittaja, tarkoitan lahjakasta muusikkoa. Joskus jopa yleisöstä tuli joku laulamaan yhden tai kaksi laulua ja tuntui kuin joka ikisellä kapverdeläisillä olisi rytmi veressä - varmaan onkin.

Alkuloman arkuus meni ohi pikkuhiljaa hyvien kokemusten siivittämänä. Paikalliset olivat yleisesti sanottuna ystävällisiä ja kunhan ei kävellyt pimeän aikaan kyseenalaisissa paikoissa, oli olo hyvä (kännykkä tietysti aina piilossa). Yksi esimerkki kapverdelaisten vieraanvaraisuudesta, tai businesstaidoista, oli käyntimme Farol de Dona Maria Pia:n majakalla. Huomasimme vasta paikanpäällä sen olevan remontissa ja oviaukolla oli jopa kyltti, joka kielsi sisäänmenemisen. Rakennusmies kuitenkin otti meidän iloisesti vastaan ja vei meidät jyrkkiä portaita ylös torniin. Pienestä luukusta kumartumalla pääsimme jopa ulkotasanteelle, joka oli kyllä hieman pelottavaa tuulen ollessa kova ja kaiteiden erittäin ruosteisia. Alastullessa hän viittoi meidät katsomaan hänen pientä ja vaatimatonta yhden huoneen kotiaan, joka sijaitsi majakan edessä olevassa rakennuksessa. TV:stä pyöri Hollywood-leffa. Kirjoitimme terveiset ja kotimaamme hänen vihkoonsa ja maksoimme pyynnöstä kiitospalkkion kierroksesta.

Viimeisenä iltanamme lähdimme Plateauhun jälkkäreille. Huomasimme heti taxista noustuamme, että keskusaukiolla oli meneillään jotain, sillä ihmiset olivat kerääntyneet rinkiin. Kävi ilmi, että meneillään oli Capoeira-esitys. Laji onkin kuulemma alunperin Kap Verdeltä, eikä Brasiliasta, kuten yleisesti uskotaan. Oli hyvin once in a lifetime -fiilis katsoa ihmisten akrobaattisia ja musikaalisia taidonnäytöksiä katsojien laulaessa soittajien ja päälaulajan mukana.

Capoeiran ääreltä jatkoimme terassille, jossa soitti livebändi. Harmiksemme paikka oli varmaan juurikin tästä syystä täynnä, eikä sieltä löytynyt pöytää neljälle hengelle. Mutta ei tämä ongelma eikä mikään Praiassa. Pöytäseurueellinen vanhempia herrasmiehiä hoiti meille pöydän järjestäytymällä niin, että vierekkäin oli neljä vapaata paikkaa. Myöhemmin sama porukka vielä piti huolta siitä, että meille tuotiin menut ja että tilauksemme otettiin. Ravintolan ohi kulkivat Capoeira-esityksen loputtua sen katsojat, joista lähes jokainen jäi jammailemaan bändin tahtiin suuri hymy huulillaan. Osa tuli häpeilemättä tanssimaan jopa terassille asti. Ihmisistä huokui aito onnellisuus ja yhteisöllisyys.

Praiassa ei ollut hirveästi perinteisiä nähtävyyksiä tai muuta tyypillistä turisti-tekemistä. Parasta antia oli ehdottomasti paikallisen elämän seuraaminen ja rennosta tunnelmasta nauttiminen. Ilma oli joulukuun lopussa helteinen, muttei liian tukala. Turisteja ei Praiassa vielä ihan hirveästi ole ja niistä harvoistakin selvä enemmistö oli Portugalista tai Ranskasta. Kaupunkieleilyn ja altaalla löhöilyn lisäksi teimme kaksi päiväretkeä (niistä tulossa omat postauksensa), jotka piristivät loma-arkea. Yhteensä olimme Praiassa 11 päivää, joka oli ihan sopiva määrä, joskin auringon olisin mielelläni ottanut mukaan :D

Oletko sinä käynyt Kap Verdellä tai haluaisitko käydä siellä? :)

Paluu arkeen

Arki tulee vastaan aina. Tällä kertaa hyvin nopeasti, sillä koulun alku kyllä vetäisi takaisin maan pinnalle ja pakotti jonkinlaisen päivärytmin käyttöönottoon. Liian rankka aikataulu minulla ei kuitenkaan ole. Koulupäivät ehkä loppuvat myöhään, parhaimmillaan kahdeksalta illalla, mutta onneksi aamupäivät meillä ovat aina vapaita ja vain kahdesti viikossa on oikeasti pitkä päivä.

Ensimmäinen viikko tuntui enimmäkseen kavereiden kanssa hengailulta, kun oppitunneilla vain käytiin läpi kurssin sisältöä ja puhuttiin tulevista tehtävistä. Mutta voi kuinka tuo työmäärä jo vaaniikin pään päällä kuin myrskypilvi, joka purkautuu minä hetkenä hyvänsä. Koulumme lyhenteen, IFT:n, sanotaankin vitsikkäästi tulevan lauseesta "I feel tired". Tässä jaksossa tuota lausetta tullaan varmasti kuulemaan useasti. Onneksi ihan vielä ei kuitenkaan tarvitse stressata, joululomaa kun seuraa pian kiinalainen uusi vuosi ja näin kaikki ovat väliviikotkin vielä hieman lomafiiliksissä. Juhlan viettopaikkani muuten selvisi, tulen taas viettämään sitä kaverini Kinin perheen luona Shenzhenissä!

Jetlagista kärsin aivan koulun alkuun asti heräämällä joka yö kolmen aikoihin, minkä jälkeen en saanut unta parhaimmillaan kolmeen tuntiin. Ei kiva. Tottuukohan 5-6 tunnin aikaerovaihdosten tekemiseen koskaan..?

Nykyään en sentään enää heräile jetlagin takia, mutta kämppiksen joka aamuiseen oven pamauttamiseen kylläkin. Kun hän saapui joululomalta, menin erittäin länsimaalaisesti esittäytymään kätellen hahah. Kämppiksen nimi on Sammie (?) ja hän vaikuttaa oven agressiivista sulkemista lukuunottamatta erittäin hyvältä kämppikseltä. Ennen tapaamistamme vitsailin jo kämppikseni olevan varmasti siivooja, sillä vessa ja eteinen ovat täynnä siivoustarvikkeita :D Noh, sata kertaa mieluummin ylisiisti, kuin sotkuinen kämppis (niitä on nähty jo liian monta).

Nyt kun asun taas omillani, pitää tietysti tehdä itse kaikki ruokaostoksista ja kokkaamisesta laskujen maksamiseen ja siivoamiseen. Suurin haasteeni yksin asumisessa on alusta asti ollut ruoan tekeminen. En yksinkertaisesti tykkää siitä yhtään, en ole siinä hyvä, en keksi mitä kokata ja olen koulun jälkeen aina todella väsynyt + minulla ei ole omaa keittiötä, vaan joudun käyttää koko käytävän yhteistä keittiötä, joka kaiken lisäksi sijaitsee mahdollisimman kaukana huoneestani.

Tavoitteeni on siis tälle keväälle ruoka-asioista huolehtiminen. Vaikeutta lisää se, että uudella kampuksellamme ei ole ruokalaa ja ainoa kahvila on toistaiseksi remontissa, joten joudun tehdä myös lounasta kouluun mukaan. Alku on mennyt aika hyvin ja löysin lähiruokakaupasta annoskoossa kokattua riisiä ja valmiita purkkikastikkeita yms, jotka saattavat hyvinkin olla avain onneeni. Mitä vähemmän joudun nähdä vaivaa ruoan laittoon, sitä todennäköisemmin saan sen aikaiseksi. Riisi on täysin uusi raaka-aine kotikeittiössäni, koska Macaussa riisipussit ovat monen kilon kokoisia, enkä siis ole koskaan niitä halunnut ostaa. Hyvin tämä menee.

Parasta Macaussa ovat tietysti ihmiset. Koulukavereiden kanssa hengailemme kaikki päivät ja joskus myös koulun jälkeenkin, muita kavereita nään lähinnä viikonloppuisin. Tänä perjantaina söimme Tapasta City Of Dreamsissa (etsin ravintolaa noin 20 minuuttia ja tämä on juurikin se syy, miksi en KOSKAAN mene kasinoille yksin! Ne ovat vain niin valtavia ja sokkeloisia), josta jatkoimme lasillisille koko kaupungin suosikkipaikkaan, Old Taipa Tavernaan. Noh, se ei ehkä ole koko Macaun lempipaikka, mutta aivan täynnä länkkäreitä aina. Itse en siis lue itseäni mukaan tähän ryhmään (XD), eikä kyllä myöskään porukkamme ainoa toinen "ulkomaalainen", englantilainen Dan. Ilma oli sen verran lämmin (ja baari täynnä), että istuimme koko illan/alkuyön ulkona.

Macauhun paluu on ollut todella saumatonta ja oikeastaan ainut asia, joka ei ole kohdillaan, on vanhentunut bussilippuni. Olen nyt puolitoista viikkoa maksanut kaikki matkat käteisellä ja kolikot alkavat loppua. Ehkä olisi pikkuhiljaa aika hilata itsensä toimistoon uusimaan kortti. Elämä helpottuisi, ja halventuisi, huomattavasti.

Kun katson ikkunastani ulos, nään haalean sumupilven (=saastepilven) takana kuuluisan ja Suomessakin asti uutisoidun Hong Kong-Macau-Zhuhai-sillan. Aurinko paistaa ja illemmalla lähden vielä kampuksella olevalle ilmaiselle kuntosalille. Asiat voisivat olla huonomminkin. Ei "arki" ole huono asia.