Koti-ikävä-kokemus ja SYNTTÄRIT

lauantai 1. elokuuta 2015
Tiiättekö ihmistyypin, joka jo heti ensitapaamisesta tuntuu todella läheiseltä ja siltä, kuin olisitte tunteneet aina? Että kaikki teissä vaan natsaa yhteen? No, mun tiet kohtasivat erään tällaisen kanssa toiseksi viimeisenä päivänä Harbinissa.

Palattuani Pekingiin, oltiin sovittu, että kyseinen henkilö tuis tapaamaan mua syyskuun loppupuolella (on siis pekingiläinen alunperin), kunhan töiltään ehtisi. Torstaina kun olin kielitunnilla, tuli yksi toimiston työntekijöistä, Julin, juttelemaan mun kanssa mun seuraavasta perheestä (mä siis vaihdan perhettä kesäloman jälkeen, eli syyskuun alussa, eikä johdu todellakaan siitä, että mulla ois jotain ongelmia, vaan tää oli alusta asti järjestely).
   Kun sain perheen paperit keväällä Suomessa, luki heidän asuinpaikkana Peking. Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että he asuisivat puolet vuodesta Guangzhoussa, 2h Hong Kongista, eli ihan Etelä-Kiinassa, mikä ei ollut huono uutinen (siinä vaiheessa). Nyt kuitenkin mulle kerrottiin, että perhe ei asu lainkaan Pekingissä, vaan mun pitää ostaa lennot 2.9:ksi ja lähteä Guangzhouhun.
   Tuijotin Julinia sanomatta mitään, vaikka todellisuudessa olisin halunnut alkaa parkua saman tien. Heti kun olin ollut Pekingissä pari päivää, olin todennut, että tää on mun kaupunki, enkä halua mennä muualle. Se, että Peking riistettäisiin multa lisättynä siihen, että en ehtisi tavata Herra X:ää, oli liikaa. Mä en halunnut Guangzhouhun. Mulle voitiin kehua sitä miten paljon vaan, mutta mä en halunnut muuttaa. En todellakaan. Ilmoittamisajankohtakaan ei olisi voinut olla huonompi, mulla olisi synttärit seuraavana päivänä. Ei todellakaan mikään iloinen yllätys.

Koko loppu kielitunnin pidättelin kyyneliä, kuten metro- ja automatkankin (aiemmista ongelmista johtuen mua tullaan nykyään hakemaan metrikseltä autolla) ja lounaan. Sen jälkeen pääsin vihdoin huoneen rauhaan. Olo oli ihan surkea. Olin tullut kuukausi aiemmin täysin tuntemattomaan maahan ja kaupunkiin, mutta ne olivat pikkuhiljaa alkaneet tuntua kodilta. Pekingissä on muitakin au paireja, etelässä tuskin. Pelkäsin sitä yksinäisyyttä. Asiaa ei yhtään helpota, kun X:n vastaus on "don't go" ja liuta suunnitelmia, että voisin jäädä Pekingiin. En mä kuitenkaan voi hylätä tota perhettä sen takia, että ne asuukin Guangzhoussa. Ne on ollut jo monta kuukautta siinä uskossa, että mä tuun syyskuussa ja ne on myös hoitanut kutsun, että saan mun viisumin. Mitä mä muutenkin kodittomana Pekingissä tekisin? Uuden perheen löytämisessä vois kestää ikuisuus ja muutenkin, mun tuleva perhe on kaikin puolin hyvä. En mä halua joutua johonkin perheeseen, missä oon persoonaton orja ja mua kohdellaan huonosti. Muutenkin, koska en oo natiivi, ei kaikki perheet halua mua.

Piristyin hieman kun juttelin kavereiden ja (Suomen) perheen kanssa ja pääsin todentamaan Timothyn huvittavaa tanssimista. Nauroinkin jopa. Illan saavuttua mä olin kuitenkin taas yksin huoneessa. Miks mä ees halusin olla Kiinassa jos olisin onneton? Miks mun pitäis muuttaa Guangzhouhun jos en halua? Tuntui, kuin koko odotus ja Kiinan vuotta kohti olleet odotukset olisivat pirstaloituneet tuhansiksi paloiksi. Sitten tulivat ajatukset siitä, että miks mä halusin olla Kiinassa ollenkaan jos joutuisin olla yksin. Mulla ois seuraavana päivänä synttärit, mutta se ois vaan yksi työpäivä lisää. En vois olla mun parhaiden kaverien kaa, eikä mun (oikea) perhe tuis herättämään mua paljon onnea vaan -laululla, en sais kermavaahto-marjakakkua, eikä me mentäis ravintolaan, jonka mä valitsen. Miks mä ees halusin olla Kiinassa kun olin niin surullinen? Mitä mä ees teen Kiinassa?
   Istuin mun neliömetrin kokoisen ja kissan pissan hajuisen "parvekkeen" (=suljettu huone, jolla on lasiseinät) kynnyksellä ja ikävöin Suomen ruokia, perhettä ja kavereita. Mun vapautta ja kunnon vapaa-aikaa. Sitä kun tiesin kaikesta kaiken ja tunsin kaupungin kuin omat taskut. Siinä koti-ikävä-itkua tihrustaessa tulin huomanneeksi, että jopa kiinalaiset nenäliinat olivat surkeita. Onneksi mulla oli vielä pari arkkia kunnon suomalaista nenäliinaa laukussa. Se pehmeys lohdutti ihmeen paljon. Tulin samalla syöneeksi mun ainokaisen suklaalevynkin melkein loppuun (tiesin kyllä, että lisää löytyisi paketista, jonka perhe oli lähettänyt Suomesta). Menin nukkumaan 23:30, koska en halunnut alottaa mun 19-vuotisuutta suru puserossa ja itku silmässä.

Heräsin paremmalla mielellä, mutta koko ajan takaraivossa oli ajatus, että mä tuun muuttamaan. Mulla oli normaali työpäivä, heräsin 7:15, niin kuin aina. Host isä toivotti mulle hyvää syntymäpäivää ja yritti saada Timothyn sanomaan samoin (ei onnistunut :D).

1) Timothyn äiti on käynyt Suomessa, lieneekö sattumaa, että tänään tämä paita päällä?
2) Suomalaiset karkit = rakkaus
3) Host äidin lahja, Burberryn hajuvesi. Olin ihan häkeltynyt.

Olin makoilemassa sängyllä Timothyn ollessa päiväunilla kun kännykkään tuli viesti toimistolta. Mun elämä teki jälleen täyskäännöksen:

Kohtalo mukana pelissä..?

Noin. 24 tunnissa mun elämä oli aluks romahtanut ja sitten korjannut itsensä. Jos olisin alusta asti ollut jäämässä Pekingiin, en ois osannut arvostaa sitä niin paljon kuin nyt. Olin niin onnellinen. Vaikka suomalaiset karkit ja muut Suomesta lähetetyt jutut oli aivan mahtavia, pakko myöntää että tää oli paras synttärilahja ikinä! 
Lähettiin ihan koko perheen (myös Ayi mukana ja se ei koskaan mee meiän kaa minnekkään, koska vaikka onkin perhettä, on työntekijä kuitenkin) kanssa kuulemma maailman kuuluisimpaan Beijing duck -ravintolaan syömään.



Kiinassa (ravintolassa) saa host äidin mukaan tollasen nuudelikeiton, jos on synttärit. Mä olin kyllä jo niin täynnä kaikesta muusta ruoasta, etten jaksanu syyä kun pari puikollista. Tapana on vetää nuudeleita (, jotka ovat erityisen pitkiä tässä keitossa) ylöspäin ja se on pitkän iän toivomista.
   Mulle oli myös ostettu kakku, jossa luki kiinaks "Dōng Wèi Nà" (mun kiinalainen nimi) ja "hyvää syntymäpäivää". Mulle laulettiin syntymäpäivälaulu enkuks ja puhalsin kynttilän. Olin niin onnellinen. Jopa Timtohy rohkastui vihdoin ja sanoikin mulle syntymäpäiväonnittelut moneen kertaan. Edellisen päivän suru oli jo kaukana.

Kyllä se elämä vaan aina jotenkin oudosti järjestyy just silleen, kuin pitääkin. Tuskin sitä koskaan tulee ymmärtämään, miten se on mahdollista.
4 kommenttia on "Koti-ikävä-kokemus ja SYNTTÄRIT"
  1. kun alotin lukee tekstiä ajattelin että onpa vttumainen tilanne ja miten tästä nyt ihminen selviää, onneks kävi hyvin loppujen lopuksi !!! guangzhoulle propsit siitä että siellä on oman kokemuksen mukaan enemmän ulkkareita liikkellä (ja joku mesta mistä usalaiset hakee adoptiolapsensa, ehkä sikskin tuntuu et on paljon) mut onnea et sait jäädä beijingiin !!! maistoitko kaikkia ankan osia ? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllähän Guangzhou on varmasti oikeasti ihan mahtava kaupunki :D kuvat ainakin näyttää tosi hienoilta. Mun sydän kuitenkin on Peksussa asumista ajatellen (ja muutenkin).

      Ankasta en osaa sanoa paljoakaan, söin vaan mitä tarjolla oli :D Ei ainakaan löytynyt silmämunia tai kynsiä, joten varmaan ihan normaaleja osia popsin vaan.

      Poista
  2. Oi onpa kiva että asiat kuitenkin järjesty loppujenlopuksi! ♥ Jään innolla odottelemaaan postauksia uudesta perheestä! Miltä tuntuu lähteä Timothyn perheestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon niin onnellinen, että saan jäädä Pekingiin oikeesti :'D lähdön suhteen mulla on toisaalta ihan hirveä fiilis, koska Timothy ja host mom (ja muukin perhe ofc) on tosi ihania, varsinkin Timppaa tulee varmasti tosi, tosi ikävä, toisaalta taas oon innoissani et pääsen muuttamaan 1000 kertaa parempaan sijaintiin :D ja yritän lohduttautua sillä, että jos oisin halunnu olla tässä perheessä koko ajan ni mua tuskin ois otettu, kun en oo natiivi, joten oon ilonen, että sain olla täällä ollenkaan!

      Poista